Hei.
Olen 32-vuotias sinkku, jolla on kova vauvakuume! Uutta tämä ei minulle ole, vaan olen jo vuosia tuntenut kovaa tarvetta lapsen hankkimiseen. Valitettavasti entinen puolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä viimeiset 10 vuotta ei ollut valmis perheen perustamiseen, ja tässä nyt ollaan.
Kolmekymmentä täytettyäni sain tarpeekseni ja erosimme, palasimme yhteen, erosimme, palasimme yhteen ja erosimme. Lopullinen ero on ollut meille kummallekin vaikea, olimme kaiketi jo niin tottuneet olemaan yhdessä, että emme osanneet ajatella elämää ilman toista. Olisin edelleen valmis palaamaan yhteen, jos päättäisimme hankkia lapsen yhdessä, mutta exäni ei ole siihen valmis. Olemme keskustelleen aiheesta useinkin viime aikoina, sillä olemme edelleen läheiset ystävät, ja olen viimein päättänyt hyväksyä, että meistä ei koskaan tule perhettä.
Ystävieni ja tuttavieni neuvot ovat olleet moninaiset. Toisten mielestä minun tulisi jättää mies, joka ei selkeästi ole valmis sitoutumaan, ja etsiä isä lapsilleni, ihan kuin se olisikin ihan noin helppoa. Toisten mielestä taas minun tulisi jättää ehkäisy kertomatta exälleni (silloin kun olimme vielä on-off-suhteessa), ja kokeilla jos tulisin sitä kautta raskaaksi. Itse en pysty jälkimmäiseen, ja koen sen todella vääräksi ihan ketä tahansa kohtaan. Ketään ei saisi pakottaa tulemaan isäksi tahtomattaan!
Olen koittanut tapailla miehiä, mutta vaikka minun ja exäni erosta on jo tovi aikaa, niin en kiinnostu toisista miehistä. Tahtomattani vertailen heitä exääni, eikä se tietenkään ole hyvä lähtökohta uudelle suhteelle. Minua ei nyt siis yksinkertaisesti kiinnosta tavata enää uusia miehiä, mutta vauvakuume on vain lisääntynyt. Alan jo vähän panikoida, sillä tiedän, että mahdollisuuteni saada lapsi pienenevät vuosi vuodelta.
Olen aina halunnut lapsia, rakastan lapsia ja olen hoitanut lapsia työkseni jo pitkään. Lapsen hankkiminen yksin ei pelota, mutta käytännön asiat eivät ole lapsen hankinnalle otolliset. Ideaaleinta olisi toki jos voisi jakaa lastenhoidon ilot ja murheet jonkun toisen kanssa, mutta pelkään että jos odotan vielä, unelma omasta lapsesta jää kokonaan toteutumatta.
Äitini neuvo minulle nuorempana oli: ensin ammatti, työ ja sitten vasta perhe. Olin pitkään samoilla linjoilla äitini kanssa, mutta niin vain havahduin todellisuuteen, jossa elämä ei aina mene niin kuin itse sen haluaisi menevän. En edes tiedä olenko hedelmällinen, sillä en ole koskaan ollut raskaana.
Kuulen usein tuttavilta ja tuntemattomilta toteamuksia: 'Sinusta tulisi hyvä äiti.', kun he näkevät minun touhuavan lasten kanssa. Positiiviseksi palautteeksi tarkoitettu kommentti kuitenkin satuttaa, sillä todellakin haluaisin äidiksi! Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Pärjään sekatöilläni juuri ja juuri, en halua lapsen kärsivän tiukasta budjetistani, ja lyhyistä pätkätöistäni.
En olisi uskonut 10 vuotta sitten, että olisin tässä tilanteessa: yksin, pätkätöissä ja vauvakuumeilemassa. Yritän järkeillä, ettei lapsen vuoro ole vielä, että minun tulee ensin saada vakityö, tai ainakin parempi palkka, jotta voin säästää lasta varten. Toisaalta kello tikittää jo uhkaavasti ja pelkään että mahdollisuus menee, ellen siihen tartu nyt ihan piakoin.
Onko täällä samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia, tai samanlaisessa tilanteessa olleita? Asiallisia vastauksia odotellen.
Olen 32-vuotias sinkku, jolla on kova vauvakuume! Uutta tämä ei minulle ole, vaan olen jo vuosia tuntenut kovaa tarvetta lapsen hankkimiseen. Valitettavasti entinen puolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä viimeiset 10 vuotta ei ollut valmis perheen perustamiseen, ja tässä nyt ollaan.
Kolmekymmentä täytettyäni sain tarpeekseni ja erosimme, palasimme yhteen, erosimme, palasimme yhteen ja erosimme. Lopullinen ero on ollut meille kummallekin vaikea, olimme kaiketi jo niin tottuneet olemaan yhdessä, että emme osanneet ajatella elämää ilman toista. Olisin edelleen valmis palaamaan yhteen, jos päättäisimme hankkia lapsen yhdessä, mutta exäni ei ole siihen valmis. Olemme keskustelleen aiheesta useinkin viime aikoina, sillä olemme edelleen läheiset ystävät, ja olen viimein päättänyt hyväksyä, että meistä ei koskaan tule perhettä.
Ystävieni ja tuttavieni neuvot ovat olleet moninaiset. Toisten mielestä minun tulisi jättää mies, joka ei selkeästi ole valmis sitoutumaan, ja etsiä isä lapsilleni, ihan kuin se olisikin ihan noin helppoa. Toisten mielestä taas minun tulisi jättää ehkäisy kertomatta exälleni (silloin kun olimme vielä on-off-suhteessa), ja kokeilla jos tulisin sitä kautta raskaaksi. Itse en pysty jälkimmäiseen, ja koen sen todella vääräksi ihan ketä tahansa kohtaan. Ketään ei saisi pakottaa tulemaan isäksi tahtomattaan!
Olen koittanut tapailla miehiä, mutta vaikka minun ja exäni erosta on jo tovi aikaa, niin en kiinnostu toisista miehistä. Tahtomattani vertailen heitä exääni, eikä se tietenkään ole hyvä lähtökohta uudelle suhteelle. Minua ei nyt siis yksinkertaisesti kiinnosta tavata enää uusia miehiä, mutta vauvakuume on vain lisääntynyt. Alan jo vähän panikoida, sillä tiedän, että mahdollisuuteni saada lapsi pienenevät vuosi vuodelta.
Olen aina halunnut lapsia, rakastan lapsia ja olen hoitanut lapsia työkseni jo pitkään. Lapsen hankkiminen yksin ei pelota, mutta käytännön asiat eivät ole lapsen hankinnalle otolliset. Ideaaleinta olisi toki jos voisi jakaa lastenhoidon ilot ja murheet jonkun toisen kanssa, mutta pelkään että jos odotan vielä, unelma omasta lapsesta jää kokonaan toteutumatta.
Äitini neuvo minulle nuorempana oli: ensin ammatti, työ ja sitten vasta perhe. Olin pitkään samoilla linjoilla äitini kanssa, mutta niin vain havahduin todellisuuteen, jossa elämä ei aina mene niin kuin itse sen haluaisi menevän. En edes tiedä olenko hedelmällinen, sillä en ole koskaan ollut raskaana.
Kuulen usein tuttavilta ja tuntemattomilta toteamuksia: 'Sinusta tulisi hyvä äiti.', kun he näkevät minun touhuavan lasten kanssa. Positiiviseksi palautteeksi tarkoitettu kommentti kuitenkin satuttaa, sillä todellakin haluaisin äidiksi! Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Pärjään sekatöilläni juuri ja juuri, en halua lapsen kärsivän tiukasta budjetistani, ja lyhyistä pätkätöistäni.
En olisi uskonut 10 vuotta sitten, että olisin tässä tilanteessa: yksin, pätkätöissä ja vauvakuumeilemassa. Yritän järkeillä, ettei lapsen vuoro ole vielä, että minun tulee ensin saada vakityö, tai ainakin parempi palkka, jotta voin säästää lasta varten. Toisaalta kello tikittää jo uhkaavasti ja pelkään että mahdollisuus menee, ellen siihen tartu nyt ihan piakoin.
Onko täällä samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia, tai samanlaisessa tilanteessa olleita? Asiallisia vastauksia odotellen.
Ongelma on myös se,että mekään ei vaan pystytä/haluta olla erossa toisista. Mies on kuitenkin sanonut haluavansa lapsen jokupv ennenkuin täytän 35, mutta itse olen halunnut niitä jo useamman vuoden. Edellisen miehen jätin tämän jutun takia koska hän ei halunnut perhettä. Alussa kyllä olivat kovia lupaamaan asioita, mutta myöhemmin kun asiaa otettiin tapetille ni peräännyttiin. Oon stressannu ja miettinyt pääni puhki. Aina kun joku ystävä saa lapsen, alan hetkellisesti vihaamaan omaa parisuhdetta. Miksei mun vuoro olis jo päästä nauttimaan onnesta. Olen miehelleni sanonut,että 30 tienoilla haluasin esikoisen ja kertonut omista huolistani. Asia ei tunnu muuttuvan ainakaan vuoteen, näin luulen. Eroaminen tai kokeilu olisi yksi vaihtoehto, että saisiko se mieheni ajattelemaan asoita, niin tuntuu silti jotenki pahalta. Tuntuu välillä ettei ole enää muita vaihtoehtoja. Miehelläni on todella läheinen suhde varsinkin isään, mutta myös äitiin. Olen ihmetellyt miten miehelläni ei oo koskaa ollut vauvakuumetta, vaikka tietää mun olevan mahdollisille lapsillemme paras äiti. Meillä arki sujuu älyttömän hyvin. Mieheni on myös kertonut, että lapsen tuoma muutos pelottaa häntä. Hän on mua ennen tottunut elelemään poikamiehenä ja opiskellut usean vuoden yliopistossa. Ei siis ole pohtinut sen koommin näitä asoita ennenkuin mun sanelemana viimeaikoina.Tutustuessamme 2v sitten kerroin kyllä selkeästi haaveeni. Hän sanoi silloin että kaikki on mahdollista ja jokupv niitä silloinkin halus. Tuntuu ettei hältä saa vaan sitä vastakaikua nyt tälle asialle. Tuntuu et on itse välillä tosi ahdistunut ajatusteni kanssa ja tuntuu et mulla on vaan 2 vaihtoehtoa. Joko luottaa, jatkaa muutoin toimivaa ja ihanaa suhdetta odottelun merkeissä. Tai sit kokeilla eroa ja hyväksyä ja uskoa, ettei hän ehkä niitä useaan vuoteen vielä halua tai ilmoittaa sittenkin miettineesä asioita erossa. Hänen ystävällensä kävi näin vaikka ei aijemmin kans halunnut lapsia miettiä mut erossa ollessa mietti ja nyt niillä on pieni poika. Mieheni joskus vihjailee et entäs jos hällekkin kävisi samalla tavalla. Ei kuitenkaan muuta. Mitään aikaa kun ei osaa kertoa. Mua ei kiinnosta muut ollenkaan, voisin tehdä lapsen vaikka keinohedelmöityksellä, jos tietäisin ettei mieheni niitä tuli oikeasti vuosikausiin tekemään. Mielummin yksinhuoltaja kuin lapseton tulevaisuudessa. Silti pieni toivon kipinä on vielä takaraivossa että sais hyvään rakkauteen lapset tehdä. Tarjota ehjä perhe, jossa vanhempien rakkaudella on suuri merkitys. On kyllä tunteiden kanssa taistelua, toivoen että ihmeitä tapahtuis ja tää taistelu päättyisi hyvin, omien unelmien mukaisesti! Näkisin mieheni silti hyvänä isänä, hänellä on kuitenkin suuri sydän vaikka ei olekkaan henkisesti vielä isäainesta.
