Toggle sidebar

stressaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja jatkuvasti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
J

jatkuvasti

Vieras
Mulla on kohta 3kk ikäinen vauva. Joka ei oo ollut mikään helpoin mahdollinen, mutta en nty mitenkään erityisvaikeanakaan pidä. Lähinnä huono nukkumaan, luulisin että aistiyliherkkyyden takia. On ollut tosi utelias ja tarkkaavainen ihan vastasyntyneestä lähtien.

Oon ollu lasten kanssa paljon tekemisissä, ja käsitykseni vauvaperheen elämästä oli ihan mielestäni ihan realistiset.
Nyt vaan jotenkin en osaa rentoutua nauttimaan tästä elämästä. Harvoja on ne päivät (tai hetket, kyllä ainakin yksi sellainen hetki on päivittäin) kun koen että kaikki on hyvin tässä ja nyt, ja juttelen ja leikin rentoutuneesti vauvani kanssa. Ahdistaa, kun vauvalla ei ole kunnollista rytmiä (nukkuu kyllä yönsä hyvin) enkä oikein tiedä mitä milloinkin ehdin tehdä. Yleensä en ehdi tehdä mitään. Tai halua. Tai en tiedä miksi.

Kun saan vauvan parvekkeelle nukkumaan, stressaan koko ajan siitä, milloin se herää. Vauva itkee vasta kun on jo aikansa ähissyt, enkä haluaisi päästää sitä siihen vaiheeseen, kun alkaa jo itkeä. Tunnen epäonnistuneeni joka kerta kun vauva ehtii itkuun saakka. Haluaisin ennakoida jokaisen tarpeen, sillä mielestäni tunnen ne, koko ajan vaan en jaksa olla niin vahvasti läsnä että huomaan ajoissa.

Tykkään leikkiä ja höpötellä vauvani kanssa. mutta nyt en ole niin paljoa jaksanut, on tullut tarve palautua enemmän ""normaaliin"" päiväjärjestykseen, eli olen ruvennut enemmän puuhailemaan myös vauvan ollessa hereillä (on hereillä yleensä vaan 1h kerrallaan, syöttövälit 2-3h). siis tiskailemaan, laittamaan ruokaa jne. Vauva on yleensä sitterissä vieressäni. Mutta siitäkin tunnen syyllisyyttä. Että tarjoanko sille tarpeeksi virikkeitä, ja jos en koko ajan jaksa jutella tai katsoa vauvaa niin soimaan itseäni...sitten yritän ylivirkeänä höpöttää jotain, ja tuntuu että vauvakin aistii teennäisyyteni. En oikein tiedä, miten saisin itseni pysähtymään ""aidosti"".

Kummallista sepostusta... jos joku jaksoi lukea niin kiva. Ja jos joku osaa vielä kirjoittaakin jotain niin vielä kivempi. Minkälaisia tuntemuksia muilla on? Kuinka ""hyviä äitejä"" tunnette olevanne ja millä ""perustein""? Outoja kysymyksiä, mutta ehkä tajusitte pointin tuosta vuodatuksestani..
 
Mä mietin joskus ihan samanlaisia asioita. Lähinnä ne liittyy meillä ruokailuun. Poikani 5,5 kk on välillä tosi kranttu ruoan suhteen. Laittaa vaan suun kiinni ja ei syö vaikkahan kuinka houkuttelisi. Maito kelpaa aina. Poika on isokokoinen ja perunaporkkanaa kyllä söisi. Muuta ei. Puurot ja marjasoseet on yäk. Olen koittanut jokalailla. Löysänä, paksuna, sekoitettuna johonkin ym. Turhauttavaa, kun toinen napittaa suu kiinni. Tuntuu että koko päivä menee pilalle, kun se alkaa näin takkuilemalla. Olen aina ajatellut että imetän pitkään ja että teen kaikki ruoat itse. Kummastakaan ei sitten tainnut tulla mitään ja sekös ottaa luonteeseen. Pieniähän asioita nämä ovat, mutta kuinka ne tuntuvat niin maailmaa suuremmilta. Tiedän, että yritän liikaa ja stressaan liikaa, mutta en voi ajatuksille mitään. Välillä elämä tuntuu niin mahtavalta, sitten tämmöisistä pikkuasioista tulee isoja harmaita pilviä. Ehkä se on sitä kun on ensimmäinen lapsi. Ehtii huolehtia joka asiasta ja kun huomaa toisen kanssa ettei esikoinen kuollut vaikka oli ruokalakossa muutaman päivän, niin ehkä sitä stressaa vähemmän. Koetetaan löytää positiivisia asioita enemmän ja luottaa siihen että me olemme hyviä äitejä.
 
mulla on kanssa vähän samanlaiset tunnelmat. En juurikaan saa tehtyä mitään päiväunien aikana, vaikka poika nukkuu neljäkin tuntia ulkona eli aikaa kyllä olis. Mä vaan odotan että koskas siellä heräillään. Sitten kun vauva on hereillä niin yritän ehkä liikaakin olla hänen kanssaan. Vauva oppi esim. kääntymään niin että sai olla yksin hetken. Tai siis mä olin vähän matkan päässä viikkaamassa pyykkiä. Eli vauva varmaan tarviikin vähän ""omaa aikaa"" ettei oo koko ajan joku höpöttämässä ja ""leikittämässä"". Mutta jotenkin tulee syyllinen olo kun jättää hetkeksi yksin. Poitsu on siis nyt 4 kk.

Ja toi nauttiminen on kanssa aika vaikeeta. Vaikka meillä kaikki onkin ihan hyvin. Alussa ihmetytti kun kaikki sanoivat että nauttikaa nyt oikein kunnolla... siis itsellä oli just ihan päinvastanen olo. Nyt sitten aina välillä on sellanen olo että kaikki on oikein hyvin ja tämähän on aivan ihanaa, mutta sitten se taas kostautuu :) Siis poitsu ei ole mitenkään hankala tai muuta... johtuu tää draama vaan äidistä.

Meillä on vauva kanssa ollut tosi tarkkaavainen syntymästään lähtien. Syntyessään oli jo silmät aivan levällään eikä niitä tainnut hetkeen sulkea... kätilöäkin vähän nauratti. Välillä vieläkin tuntuu poika kuulevan ja näkevän kaiken ja on tosi ""herkkä"", mutta välillä kyllä on ihan omissa maailmoissaankin :)
 
nii-in, itse jotenkin ajattelin etukäteen elämääni että osaan kyllä suhtautua rennosti vauvan hoitoon ja tehdä sen kanssa kaikenlaista, mutta nyt huomaankin olevani hullu perfektionisti mutsi...lisäksi vaikeaa jättää vauvaa muiden hoiteisiin hetkeksikään, isä on kylläkin poikkeus.
 
Hei turhaan koet huonoa omaatuntoa. Kyllä ainakin minä teen koti töitä kun vauva on hereillä, eikös se ole hyväkin että lapsi näkee että kotona siivotaan ja touhutaan. Oppii myös itsekkin myöhemmin sisäistämään siivous jutut.

Eikä mun mielestä vauvalle tarvii koko ajan höpöttää, meillä ainakin vauva väsyy nopeasti vielä, jos pitkään höpöttelee. Ja voihan se olla ihan mielenkiintoista vauvasta katella vieressa mitä äippä touhuaa. Olen itsekkin hoito-alan ihmisiä ja niin naurettavaa kuin se onkin niin välillä itsekkin koen huonoa omaa tuntoa, jos vauva itkee vähän pidempää enkä vastaa heti hänen tarpeisiin. Vaikka tuskin niin pienestä itkemisestä jää traumoja. Itse ainakin huomaan olevan vähän turhaankin täydellisyyteen pyrkivä, ja kun hoito-alan koulutus niin sitä jotenkin vaatii myös suorittamista omankin vauvan kohalla.

Nyt olen yrittänyt rentoutua ja nauttia vaan vauvasta, olla vaan äiti kaikki ne virheineni. turhaa yrittää olla vähän kuin työssä ja suorittaa... No en kyllä tiedä tajusitko mitään tästä sepustuksesta. Älä aseta itsellesi ja äitiyllesi turhan kovia vaatimuksia, ole vain oma itsesi ja sellainen mikä tuntuu hyvältä. Uskon että vauvasi ei kärsi mitenkään jos et aina jaksaa höpötellä hänelle:) voimia
 
Hei!

Samaa tälläkin.

Sillä lisäyksellä, että olen päättänyt olla tekemättä täst edes yhtään mitään. Mulle lapsi on kolmas ja luulen tietäväni miten lapsia hoidetaan. Mutta kas kummaa: en se minäkään päiväunien aikaan saa yhtään mitään aikaan ja kun lapsi on hereillä, niin tuntuu se minustakin, että niinkuin rikoksen tekisi jos ei ole sen kanssa koko aikaa leikkimässä.

Toiseksi: minua ressaa kamalasti tekemättömät kotityöt, huusholli aina sekaisin ja minua se häiritsee kamalasti. No, aikanin yritin kaikki vapaa ajat vain siivota ja järjestellä paikkoja. Yritin ja yritin. Miehellä olisi myös huushollissa kovasti tekemistä ja se tietää mitä pikku remppaa pitäisi sen tehdä. Mutta kun ei. Viikolla ymmärrän että ei varmaan kiinnosta töiden jälkeen, mutta olen 4 kk odottanut, että tekisi edes viikonloppuna. Mutta ei.

Tällä viikolla päätin, että minäkään en sitten tee mitään. Juuri sen mikä on pakko. Villakoirat saa minun puolesta juossa missä haluaa. Olkoot kaikki miten ne on. Miksi minä niistä välittäisin kun kukaan muukaan ei välitä. Pyykään ja teen ruoan, en muuta. OLEN NIIN ÄRSYYNTYNYT. Johtuneeko flunssasta vaiko yleisestä väsymyksestä. Olen varmaan jossakin mielessä myös pettynyt. Odotin mieheltä vähän enemmän.
 
Nyt olette kaikki sortuneet enempi vähempi täydellisyyden tavoitteluun. RELATKAA, kyllä lapset kasvaa perheen touhuissa mukana. Liika yritys kostautuu oman jaksamisen loppumisena!
 
Hei, TODELLA huojentavaa kuulla ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa. Itse en niinkään stressaa siitä annanko lapselle liian vähän virikkeitä vaan juurikin noista kotihommista ja lapsen yleisestä hoidosta. Poika nukkuu tosi pieniä pätkiä päivisin (yöt kyllä 23-06), joten unien aikana en ehdi mitään juuri tehdä. Villakoirat ahdistaa, samoin kirjahyllystä tuijottavat pölykerrokset, pyykkiä saisi olla pesemässä koko ajan ja ruokakin olisi hoidettava pöytään. Koirakin kaipaisi seuraa ja kun ei sitä saa, niin stressaantuu ja murisee kaikelle mahdolliselle äänelle mitä ulkoa sattuu kuulumaan. Sitten hermostun minä siihen saamarin murinaan ja vyyhti on jälleen valmis. Ja siinä sivussa lapsi on kuitenkin hoidettava, ruokittava, vaihdettava kuivaa päälle ja viihdytettävä...

Mies puhui raskausaikana koko ajan kuinka hän sitten hoitaa lasta viikonloppuisin, jotta minä saan huilata väsymystäni pois. Kakat siitäkään mitään ole tullut, kuin ei myöskään kesken olevan remontin tekemisestä. Kaikki muu ajanviete houkuttaa enemmän: tietokone, telkkari, kaverit. Ilman muuta arkisin töiden jälkeen on saatava huilata, mutta sitten perjantaina pitää saada ottaa huikkaa ja lauantaina nukkua krapulaansa pois. Sunnuntaina ei sitten oikein muuten vaan jaksa mitään... Mun on konkreettisesti lähdettävä kotoani pois, jos haluan olla hetken rauhassa. Vapaa-aika kotona on meidän huusholliin sopimaton yhdistelmä minun kohdalla. Jos istahdan koneelle tai mitä muuta tahansa omaa juttua puuhaankin, menee nanosekunti ja poikaa kiikutetaan minulle, koska ""pitää tästä mennä tupakalle"". Justjust.

Lopettelen myös imetystä pikkuhiljaa ""tuloksettomana"" ja siitä saakin sitten kuulla joka paikasta. Olen kuulemma hullu ja edesvastuuton kun en väkisin imetä lastani, joka ei saa vatsaansa täyteen edes hetkeksi rintaruokinnalla. Tuntuu turhalta imettää tunti, kun kuitenkin heti sen päälle joudun antamaan lapselle pullolla lisämaitoa saman verran kuin olisin antanut imettämättäkin. Tiedän, äidinmaidossa on enemmän sitä ja tätä lapselle hyödyllistä, mutta kun tuntuu ettei se imetys ole enää kenenkään hyväksi...

Tulipas taas purkauduttua. En tiedä mistä tuo kaikki aina kumpuaa, olenko todella stressaantunut ja/tai yliväsynyt vai aiheuttaako menkat ja flunssa-kombinaatio tämän. Ota tästä nyt sitten selkoa... Ehkä minäkin vaan lakkaan suorittamasta ja katson pysähtyykö se maailma siihen...
 
Hei!

Nimimerkki ""samaa vikaa"" voin sanoa todellakin ihan samoin.
Kirjoittamasi teksti oli juuri sitä mitä se meilläkin on!

Kirjoitan kunhan ehdin palautetta täältäkin!

 
Mun poika nyt 5 kk ja elämä on mennyt enimmäkseen kotosalla samoissa fiiliksissä. Jotenkin päivät vaan kuluu ja en saa aikaseks mitään. Ihan kuin eläis yhtä ja samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Olen saamaton ja laiska. En jaksa aloittaa kauheaa pukemisrumbaa lähteäkseni kotoa juuri lähikauppaa kauemmaksi. Jotenkin olin raskausaikana kuvitellut käyväni muskareissa ja kerhoissa (luulin, että kaikkien vauva-arki on mukavaa puuhastelua). Ei meidän pojasta ole vielä kerhoihin; syö ja nukkuu miten sattuun. Ainut ero parin kuukauden takaiseen on, että olen lopettanut jatkuvan väkinäisen seurustelun ja höpöttelyn. Selvästi poikakaan ei sitä kaipaa tai siis viihtyy itsekseenkin. Pojan suosikkihommia onkin esim. istua sitterissä ja katsoa kun äiti imuroi tai kuivaa tukkaa. Näköjään kaikki pörinä on kivaa.
 
""samaa vikaa"" tekstisi oli ihan kuin minun kirjoittamani! Meillä vain kaksi koiraa joiden lenkityksestäkin minun pitää vauvan kanssa huolehtia kun miehellä on hommaa herätä edes töihin!

Mietin juuri eilen että jo raskausaikana minä aamuoksennusten välissä tein herralle aamupalaa eikä puhettakaan että itse olisin saanut välillä jotain etuisuuksia olotilani takia!

Ja nyt kun vauva on elämässämme niin olisihan se pitänyt arvata että näinhän se menee. Viikolla työt väsyttää ja pitää saada katsoa telkkaria, lukea lehtiä ja olla netissä. Välillä tullaan kotiin töistä tunniksi tai jopa kahdeksi mutta silloinkin mennään lepäämään. Viikonloppuna juodaan, podetaan krapulaa ja levätään ja katsotaan leffaa. Ja kun yrittää sanoa lastenhoidosta niin kuulemma stressaan häntä niin että hänellä on jatkuva stressi siitä ettei hän muka tee mitään ja sen takia hän on kuulemma kykenemätön tekemään mitään eli minun vika kuulemma. Voi hemmetti tekisi näin naistenpäivänä kyllä mieli välillä toitottaa noi nykyajan miehet sanonko minne! Ja sitten toisilla on niin hellan telttusia miehiä että ne tekee ruoatkin vaimolle töiden jälkeen etc ja sitten nämä naiset neuvovat meitä että jättäkää miehenne. Muuten hyvä neuvo mutta ei niitä hyviä vain riitä kaikille joten ne ketkä ovat sellaiset saaneet olkaapa sangen tyytyväisiä.

Ei muuten mutta nyt kun äippälomaa on yli puolet jo mennyt ja huushollissa ei enää mikään ole järjestyksessä sillä itsellä ei vaan ole aikaa enää tehdä kaikkia asioita joita pitäisi kun kukaan ei missään auta niin alkaa välillä vaan jo pelottamaan että mitä tämä on sitten kun joutuu töihin! Voi kun saisi edes päivän tehdä rauhassa edes kotihommia niin saisi vaatekaapit järjestykseen ja hyllyt kuosiin puhumattakaan että saisi joskus ihan vaan omaa aikaa! Kun olisi Jumala joka vaihtaisi miesten ja naisten roolit toisinpäin edes näin naisten päivänä!
 
Mä ootan nyt kolmatta lasta ja voin sanoa, että mä stressasin kans esikoisen kohdalla. En nauttinu kotiäitiydestä ja vauvasta, mut nyt osaan ottaa paljo rennommin.
Ja ku mul on lapset aika pienellä ikäerolla,ni ne leikkii nyt keskenään ja pitää seuraa toisilleen,ni äitille jää aikaa kotihommiin.
 
Tämä vertaistuki on kyllä korvaamatonta! Siis ihanaa lukea että muillakin on tällaisia fiiliksiä enkä ole yksin. Mulla on 2-vuotias esikko ja 5-kuinen vauva ja hoidan ne melko kokonaan yksin. Mies ei osallistu kotona juuri mihinkään, istuu netissä ja katsoo TV:tä, syö, piereskelee ja kuorsaa. Ja on yleensä huonolla tuulella kun ei saa riittävästi seksiä eikä korvat kestä lapsen huutoa.
Mä laahustan kotosalla vanhoissa verkkareissa tukka likasena, en jaksa leikittää lapsia enkä juuri ruokaakaan laittaa. Esikko mutustelee jotain valmisruokia milloin sattuu kelpaamaan. Ulos en jaksa viedä, vauva vaan nukkuu välillä parvekkeella. Poden tosi huonoa omaatuntoa siitä että esikoinen käy niin harvoin ulkona mutta en silti jaksa tehdä asialle mitään. Mies ei tule koskaan töistä suoraan kotiin niin että ehtisin viedä lasta edes pihalle hetkeksi, saati että mies itse veisi. Asutaan kerrostalossa eikä tuossa pihalla nyt oikein mitään tekemistäkään ole.
Tuntuu jo ihan utopialta että mulla olis tukka hyvin, meikkaisin ja pistäisin korkosaappaat jalkaan ja lähtisin kaupungille ostoksille. En varmaan osais enää shoppaillakaan jos tuollainen mahdollisuus sattuisi kohdalle!
 
Heissan! Itselleni tuli suurena yllätyksenä juuri nuo edellä mainitut asiat + seksi ei maistunut, ei sitten yhtään. Nyt likka on 7kk, kahdet menkat jo ollut ja välillä tekee mieli, kuin aropupulla. Imetän vielä, eli vielä ne hormoonit hyrrää, mut tasasemmin. Yllätin myös itseni puolen vuoden siivous/ kontrollivimmalla,joka (Luojan Kiitos!) on jo tasoittunut, enää pesen pyykkiä hullun lailla......:).

Summa summarum: hormonit saivat minut ihan sekaisin, en tajunnut sitä ja itkin huonouttani. Nyt sentään osaan jo asialle vähän nauraakin. Siskot, muistakaa mikä mullistus se on elimistölle ( ja päänupille) luoda elämää!

Minut pelasti varmaan ""v..mäinen luonne"", koska mieheni oli tosi paljon mukana auttamassa.....väsyneen äidin kosto oli kuulemma liian karvas kärsittäväksi. Eli ukko mukaan auttamaan, vaikka väkisin. Kyllä hekin jotain osaa, vaikka välillä on naurussa pitelemistä, kun mies hoitaa lasta ihan tohkeissaan ja pieniä kömmähdyksiä pääsee sattumaan.

Ja viimeisenä neuvona on, jos rajat alkaa tulla vastaan, niin mennä juttelemaan jonkun kanssa. Se ei tee ketään huonoksi äidiksi tunnustaa omat jaksamisen-rajansa. Sehän on sitä lapsen rakastamista: kun äiti voi hyvin, lapsikin voi hyvin. Luin juuri Brooke Shildsin kirjan ""tuli sade rankka"" ja se oli kertomus synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Suosittelen luettavaksi.

Tsemppiä kaikille ihanille äideille, jotka myöskin kamppailevat jaksamisen äärirajoilla. Ette ole yksin!
 
Ihania kirjoituksia. Tai siis ihanaa huomata, ettei tosiaan ole yksin. Tuntuu niin naurettavalta omat ajatukset välillä...etenkin kun ihan mökkihöperönä täällä kämpässä tassuttaa.
Aluksi jaksoin käydä vauvan kanssa enemmän kävelyllä ja kaupoissakin, mutta nyt kun tiedän että nukkuu huonosti jos menee vaunujen kanssa vaikka sisätiloihin en ole jaksanut.. Ja oman flunssan takia ei ole huvittanut lähteä lenkkeilemäänkään. Huomaa kyllä miten sekin aivoihin vaikuttaa kun täällä sisällä vaan vouhkaa...

En ole vielä uskaltautunut imettämäänkään kuin kerran neuvolareissulla. Muuten lähtisin vaikka kahville kavereiden kanssa ja vauva mukaan... Nyt juuri kun ehdin ajatella, että imetys sujuu jo niin helposti ja vaivattomasti, niin iski ilmeisesti tiheän imun kausi tai tukkoisuuden takia vauva tankkaa enemmän ja epäsännöllisemmin.. ja samalla tietenkin epävarmuus maidon riittävyydestä jne.jne. millon niistäkin pääsee eroon?? kun vauva kuitenkin kasvaa ihan hirmuista vauhtia...

Vauvaharrastuksista haaveilin minäkin. Mutta nytolen jo sitä mieltä, että en kehtaa mennä muiden vauvaäitien näköpiiriin kun olen muuttunut niin epävarmaksi...siis yksinkertaisesti jännittää, että muut katsovat kuinka tumpelo äiti olen tms.
En tiedä. Jotain kai olisi hyvä keksiä, luulen että siitä nauttisi niin vauva kuin äitikin.

Nuoren mieheni kanssa on ongelmia toki riittänyt myös.
Nyt näyttäisi kehityssuunta olla kyllä paranemaan päin, on tainnut sekin oivaltaa miten väsyttävää vauvanhoito todella voi olla, kun on parina viikonloppuna ollut enemmän vauvan kanssa.. silti poden vielä siitäkin osittaissyyllisyyttä, että olen ""saattanut"" miehen tähän tilanteeseen, raskaus kun oli suunnittelematon ja oltiin seurusteltu vasta muutama kuukausi ennen sitä.. no, itse mies tätä on halunnut, ja aina kun kerron tunteistani niin kumoaa höpötykseni kyllä täysin. Silti se tykyttää jossain takaraivossa niin että en uskalla ""vaatia"" mieheltä niin paljon kuin olisi tarpeen...

No, kevät tulee. Valo vaikuttaa ainakin positiivisesti minuun.
Kunhan vielä laantuis nuo pakkasetkin.
Ja kyllähän sitä oivaltaa, miten ainutlaatuista aikaa tämä pikkuvauva-aikakin on... äsken tuhistiin onnellisina yhdessä päiväunilla, se oli ihana hetki ja tuli vähän levättyäkin..

Voimia ja aurinkoa kaikille!
 
Kiva huomata, että on muitakin samanlaisia äitejä, vaikka eipä tuo omaa tilannetta kuitenkaan helpota. Tekemättömät kotityöt todella stressaa, huusholli on niinku pyörremyrskyn jäljiltä!! Ja tosiaan vaikka poika nukkuu päikkäreitä niin siitä huolimatta työt jää tekemättä. Ja nyt opettelen siihen että turha stressi pois siivoomisesta pääasia tosiaan on että pyykit pesen ja ruoan laitan minäkin.mies on matkatöissä, eikä aina edes viikonloppuisin kotona.poika 6kk tytöt 8v ja 5v!!
 
Voi naiset armaat, kiitos tästä vertaistuesta!!!!! Kerrankin rimpsu, johon kukaan besserwisser ei ole eksynyt neuvojansa jakelemaan kuinka ottaa avioero luuserimiehestä tai sättimään tyhmäksi kanaksi kun ei tajua jättää tällaista eloa tai lopettaa naukuminen... =) Oma mieheni on oikeasti ihan kelpo veikko, saamaton vain, kuten varmaan suurella osin muillakin.

Edellisen kerran kun tähän ketjuun avauduin, tajusin oikeasti kuinka retuperällä asiat ovat ja oikeastaan suurelta osin siksi etten ole saanut suutani auki, vaan märehtinyt ja hautonut asiaa ylhäisessä yksinäisyydessäni (kuten aina teen ja joka asian kanssa). Sen jälkeen otin asian mieheni kanssa oikein asiallisissa merkeissä esille, ilmoitin että haluan vapaa-aikaa kotona ollessanikin, siis istua vaikka 2h netissä ilman että minun odotetaan siinä ohessa tekevän muutakin. Selitin hyvin rauhallisesti etten syytä häntä saamattomaksi vaan kaipaan vaan enemmän sitä apua, niin lapsen hoidossa kuin kotihommissakin. Odotin saavani kakkaa niskaan tämän episodin johdosta, mutta aivan päinvastoin. Mieheni kiitti minua harvinaisesta suorapuheisuudestani ja lupasi parantaa tapansa. Oli kuulemma kuvitellut osallistuvansa ihan kiitettävästi...

Pari pvää tässä nyt onkin mennyt ihan toisenlaisissa tunnelmissa ja toivon todella että tilanne jatkuu parempana. Ei minun mieheni ihmisenä miksikään muutu, mutta ainakin tietää nyt että sietokykyni äärirajoilla on käyty jo kolistelemassa ja jos aikoo auvoisaa avioeloa jatkaa, on parempi itsekin skarpata. Olen myös pari pvää antanut huushollin pyöriä omia aikojaan, ottamatta siitä stressiä ja tänään huomasin että voin esim. imuroida lapsen kanssa silleen suurpiirteisesti ja saan siitä mieleni hyväksi. Kuvittelen että olen tehnyt enemmän ja olen oikein tyytyväinen itseeni.

Mutta sitä edelleen ihmettelen mitä miesten mielessä liikkuu kun oikeasti voivat jopa loukkaantua siitä, jos eivät saa seksiä sillä kellonlyömällä kuin sattuu mieleen muljahtamaan??? Oikeasti. Mutta se lienee jonkun toisen ketjun juttuja...

Enkä siis nyt mitään sankaritarinaa tässä yritä rustata ja kannustaa muitakin tekemään kuten minä teen. Jokainen tyylillänsä. Halusin vain kertoa että tästä ketjusta oli ainakin minulle TODELLA PALJON JA IHAN OIKEASTI isoakin isompi apu. Kuitenkaan en edelleenkään aio osallistua vauvamuskareihin ja kirkon kerhoihin, minua ei kiinnosta sellainen eikä varsinkaan se jaarittelu muiden äitien kanssa lasten kakkaamisesta ja muista rytmityksistä. Minusta ei kertakaikkiaan ole siihen... Ehkä kokeilemme vauvauintia jossain vaiheessa, mutta vain jos lapsen isäkin lähtee mukaan. Itsekseni en kyllä moiseen ryhdy...=)

Aurinkoista kevättä kaikille ja stressittömämpää sellaista.
 
ihan samaa meillä...
mies vaan odottaa täydellisyyttä multa, itsekin kai on täydellinen, töissä...
ihan noin kokemuksesta puhun, että hakekaa apua tai tehkää asialle jotain, muuten käy kuin mulle.
lapsi on jo 1,5v, nukkuu tosi hyvin, mutta mulla on tosi stressi ja väsymys nyt päällä...
mietin jopa ""itseni poistamista"", haluaisin pois kuvioista vähäksi aikaa. tarkoitan, että esim viikko ilmoittamatta reissuun...
 
Kuulin tutun tutusta, jonka mies ei ollut mukana lapsen-/kodinhoidossa tippaakaan ja kehtasi vielä töistä tullessaan kysellä, että ""etkö ole mitään ruokaa laittanut?"". No tästä suivaantuneena äiti varasi itselleen yhden hengen risteilyn ja ilmoitti miehelleen asiasta vasta lähtöpäivänä. Kuulemma muuttui miehen käsitys lapsenhoidosta kertaheitolla kun jäi muksun kanssa yksin kotiin... :)

Mielestäni aika rohkea veto!
 
Täällä kans yks stressaava äippä. Musta tuntuu että mä stressaan, kannan huolta ja ajattelen jatkuvasti. Poikani on kohta 10 kuukautta ja alusta asti olen yrittänyt olla täydellinen äiti. Jos en jatkuvasti ole lapseni kanssa, juttele tai lauleskele, tulee niin huono omatunto, että. Jos lapseni itkee, syytän itseäni etten ehtinyt ennakoimaan ajoissa hänen tarpeitaan. Jos lapsi ei aina syö hyvin, stressaan jaksaako hän, kasvaako hän.

Lapseni on luonteeltaan iloinen ja hyvin vilkas ja utelias. Jos lapseni on ""vakavalla"" päällä, mietin mitä olen tehnyt silloin väärin.

Lisäksi olen tullut lapsen saannin myötä hirmuisen siistiksi, kaiken pitää olla tiptop. Ei pölynhiukkasta missään ettei se vaan haittaisi lastani. Ja sekös stressaa, jos ja kun en aina kerkiä siivoamaan..........

Kaiken lisäksi vaadin täydellisyyttä myös mieheltäni. Kun lapsen kanssa seurustellaan, ei vilkuilla telkkaria tai selata lehtiä vaan ollaan aidosti läsnä lapselle. Harvemmin näin tapahtuu...ja se saa minut taas stressaamaan.........
 
Anna lapselle myös ""omaa aikaa"". Jos tukahdutat lapsen liialla seuralla voi se lopulta mennä hemmotteluksi ja silloin teet lapsellesi karhunpalveluksen. Ethän halua tehdä niin?
 
Joku tutkija(?) on kai myös ollut sitä mieltä, että ei ole hyvä jos ennakoi kaikki lapsen tarpeet, siten hän ei opi tunnistamaan omia tuntemuksiaan (nälkä tms.) eikä saa kokemusta siitä, että pystyisi itse vaikuttamaan asiaan (esim. huutamalla saada äidin tulemaan). En muista tarkkaan, mutta jotenkin näin oli perusteltu se, että ei olisi välttämättä hyväksi ainakaan aina kaikkia lapsen tarpeita tyydyttää ennenkuin lapsi on edes itse huomannut mitään tarvitsevansa.
Itsekin kyllä tunnen usein itseni huonoksi äidiksi, kun lapsi itkee... Niin varmaan meilkein kaikki joskus tuntevat.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa