Suhde alussa - mitä teen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ainomaija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja Näin täällä taas:
Ei kun eteenpäin vaan, jos tuollainen on kohdalla. Ethän vaan meinaa toistaa elämässä usein pätevää oppia "Mieluummin tuttu kurjuus kuin outo hyvinmeneminen"? Ihmisellä on taipumus toistaa samoja, yleensä jostain syystä vielä elämän kurjaksi tekeviä asioita, sitä kutsuttaneen tunnelukoksi (aiheesta on kirjoitettu aika hyviä ja oivaltavia kirjojakin) ja pilata elämänsä. Usko itseesi, älä siihen, että elämäsi muka kuuluisi mennä aina vaan huonosti ja että muka olisit huono. Älä menetä tuollaista aarretta turhan päiten peloillasi!


Tämä oli mielenkiintoista, tunnistin itsenikin tuosta. Miksi on niin vaikea vastaanottaa sitä hyvää? Jos on kauan ollut siinä kurjassa elämäntilanteessa, onko siitä tullut niin tuttu olotila, että tuntuu peräti oudolta jos meneekin hyvin. Varmaan tähän vaikuttaa lapsena saatu kasvatuskin. Jos ei ole kasvanut hyvä itsetunto, on vaikea ottaa vastaan mitään hyvää, olen ainakin itsestä huomannut sen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja nealle:
Alkuperäinen kirjoittaja Näin täällä taas:
Ei kun eteenpäin vaan, jos tuollainen on kohdalla. Ethän vaan meinaa toistaa elämässä usein pätevää oppia "Mieluummin tuttu kurjuus kuin outo hyvinmeneminen"? Ihmisellä on taipumus toistaa samoja, yleensä jostain syystä vielä elämän kurjaksi tekeviä asioita, sitä kutsuttaneen tunnelukoksi (aiheesta on kirjoitettu aika hyviä ja oivaltavia kirjojakin) ja pilata elämänsä. Usko itseesi, älä siihen, että elämäsi muka kuuluisi mennä aina vaan huonosti ja että muka olisit huono. Älä menetä tuollaista aarretta turhan päiten peloillasi!


Tämä oli mielenkiintoista, tunnistin itsenikin tuosta. Miksi on niin vaikea vastaanottaa sitä hyvää? Jos on kauan ollut siinä kurjassa elämäntilanteessa, onko siitä tullut niin tuttu olotila, että tuntuu peräti oudolta jos meneekin hyvin. Varmaan tähän vaikuttaa lapsena saatu kasvatuskin. Jos ei ole kasvanut hyvä itsetunto, on vaikea ottaa vastaan mitään hyvää, olen ainakin itsestä huomannut sen.

Niin, ikäänkuin se olisi väärin, että minä olisin onnellinen. Ja sellainen olotila, missä tulee lunta tupaan on kuin normaalia. Mutta kyllä sitä lähdetään onnellisestakin tilanteesta, kun tulee tylsää...
Taitaa se olla vain niin, että ihmisen elämässä pitää olla vastusta, joka pitää hereillä; en minä usko, että loputon onnentunne voisi olla edes mahdollinen, pitää se välillä päivittää. Eikö pidäkin olla vertailukohta, että tunnistaisi onnen?

 
Kiitos kommenteistanne! Tässä ketjussa on ollut todella hyviä pointteja.

Valitettavasti - olen päättänyt lopettaa miehen kanssa tapailun. Olimme yhdessä eilen ja meillä oli todella mukavaa yhdessä. Teimme ruokaa, katsoimme leffan, halailimme jne. Mies hemmotteli minua ja tajusin, että se tuntui hyvältä. En ahdistunut siitä, vaan minua ahdisti mies. Siis niin, että en ole valmis vielä. En koe intohimoa miestä kohtaan. Hän tuntuu rakkaalta ystävältä, enkä vaan koe kemiaa välillämme. Tuntuu hyvältä, kun joku ihailee, mutta se ei riitä. Minäkin haluan ihailla ja rakastaa. Haluan molemminpuolista rakkautta. Haluan, että se tunne on mukana alusta asti, vaikka edettäisiinkin todella hitaasti. Haluan perhosia vatsaan.

Luulen, että tämä mies on tahtomattani ollut minulle laastari. En halunnut niin, olisin halunnut saada suhteen, mutta se ei tapahdu hampaat irvessä. ÄÅh, ei tälle voi nyt mitään. Yritän olla hienotunteinen ja rehellinen, hän on todella hieno mies - mutta ei se oikea minulla.
Kiitos teille vielä!
 

Yhteistyössä