P
puh-huijaa
Vieras
Kun en tajuu, onko se oikeesti lintu vai kala. Toisena päivänä on ihan toisenlainen ja toisena päivänä toisenlainen. Välillä tuntuu, et ok, tullaan juttuun ja välit on asialliset, ja sitten taas bum, ei olla sitten yhtään samalla aaltopituudella.
Lastenhoitoasioissakaan en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Kun anoppi jäi parisen vuotta sitten eläkkeelle, hehkutti hirveesti, miten nyt haluaa paneutua lapsenlapsiinsa ja oli minua ihan tuuppimassa töihin, "kyllä hän lapset hoitaa." Joopa joo. (No en ole mennyt töihin). Melkeinpä vähemmän hän on lapsenlapsiaan nyt nähnyt, kuin ennen eläkkeelle jäämistä. Ja aina on jotenkin hankaalaa se hoitoavun saaminen (eikä tosiaankaan liikoja pyydellä!) - siis ottaa lapset hoitoon, mutta antaa silti rivienvälistä ymmärtää, ettei olekaan kovin innostunut asiasta.
Aina on kova kiire päästä lapsista eroon, jos ollaan muutama minuuttikin myöhässä annetusta aikataulusta (ja se on aina annettava), niin heti soitetaan perään, että missäs ootte, kun lupasitte hakea lapset jo vartti sitten.
Ja kuitenkin, aina jos rohkenen kysyä, että onko mitään silloin ja silloin, ja jos ei, niin pystytkö olemaan vähän aikaa lasten kanssa, niin aina anoppi vastaa iloisesti (?) että tulee kyllä. Ja kun tulee, niin näyttääkin taas pitkää naamaa ja on ihan kyllästynyt. Ja ilmoittaa, että pystyy olemaan vain tunnin, ja tahtoo tietää, miten kauan mulla menee lääkärissä tai pankissa tai apteekissa kun hänellä jotkut ihmeen kissanristiäiset (joita ei vielä eilen ollutkaan lainkaan kun kyselin ja varmistelin asiaa) joihin on pakko päästä just tasan kello sillon ja sillon. Tuuliviiri?
Siis mitä ihmettä? Oon sanonut, että kieltäytyä saa, eikä siitä loukkaannuta... Olen kehoittanut puhumaan suoraan ja rehellisesti kaikesta mieltä painavasta. En tajua. Puhuu toista, antaa rivien välistä välillä ymmärtää toista, käytös puhuu puolestaan.
Välillä väittää olevansa niin mielissään, kun saa olla lastenlasten kanssa. Välillä tokaisee vähän kitkerään sävyyn, ettei hänkään koskaan mitään apuja saanut lasten kanssa.
En tiedä, ehkä hän ei paljasta todellista itseään minulle lainkaan. Pari kertaa olen nähnyt yllättäen hänet todella ilkeänä ja pahansuopana, kun huomautteli ilkeästi eräästä ex-miniästään. Tämäkin oli aivan yllättävä piirre hänessä. Olin aina ajatellut, että onpa minulla fiksu ja rauhallinen ja tasapainoinen anoppi, joka on aina korrekti. Mutta eipä vainenkaan?
Ehkä on parempi, etten enää kysele häntä(kään) lapsenvahdiksi (omista vanhemmistanikaan ei siihen kovin usein ole). Ei näitä lapsenvahtikeikkoja nyt niin montaa vuodessa ole ollut, mutta kai se vähäkin sitten on niin ilmeisen rasittavaa ja tylsää, menee kallista eläkeaikaa ihan hukkaan? En ota asiasta selvää, ja kun suoraan kysyn, en saa vastauksia häneltä...
Lastenhoitoasioissakaan en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Kun anoppi jäi parisen vuotta sitten eläkkeelle, hehkutti hirveesti, miten nyt haluaa paneutua lapsenlapsiinsa ja oli minua ihan tuuppimassa töihin, "kyllä hän lapset hoitaa." Joopa joo. (No en ole mennyt töihin). Melkeinpä vähemmän hän on lapsenlapsiaan nyt nähnyt, kuin ennen eläkkeelle jäämistä. Ja aina on jotenkin hankaalaa se hoitoavun saaminen (eikä tosiaankaan liikoja pyydellä!) - siis ottaa lapset hoitoon, mutta antaa silti rivienvälistä ymmärtää, ettei olekaan kovin innostunut asiasta.
Aina on kova kiire päästä lapsista eroon, jos ollaan muutama minuuttikin myöhässä annetusta aikataulusta (ja se on aina annettava), niin heti soitetaan perään, että missäs ootte, kun lupasitte hakea lapset jo vartti sitten.
Ja kuitenkin, aina jos rohkenen kysyä, että onko mitään silloin ja silloin, ja jos ei, niin pystytkö olemaan vähän aikaa lasten kanssa, niin aina anoppi vastaa iloisesti (?) että tulee kyllä. Ja kun tulee, niin näyttääkin taas pitkää naamaa ja on ihan kyllästynyt. Ja ilmoittaa, että pystyy olemaan vain tunnin, ja tahtoo tietää, miten kauan mulla menee lääkärissä tai pankissa tai apteekissa kun hänellä jotkut ihmeen kissanristiäiset (joita ei vielä eilen ollutkaan lainkaan kun kyselin ja varmistelin asiaa) joihin on pakko päästä just tasan kello sillon ja sillon. Tuuliviiri?
Siis mitä ihmettä? Oon sanonut, että kieltäytyä saa, eikä siitä loukkaannuta... Olen kehoittanut puhumaan suoraan ja rehellisesti kaikesta mieltä painavasta. En tajua. Puhuu toista, antaa rivien välistä välillä ymmärtää toista, käytös puhuu puolestaan.
Välillä väittää olevansa niin mielissään, kun saa olla lastenlasten kanssa. Välillä tokaisee vähän kitkerään sävyyn, ettei hänkään koskaan mitään apuja saanut lasten kanssa.
En tiedä, ehkä hän ei paljasta todellista itseään minulle lainkaan. Pari kertaa olen nähnyt yllättäen hänet todella ilkeänä ja pahansuopana, kun huomautteli ilkeästi eräästä ex-miniästään. Tämäkin oli aivan yllättävä piirre hänessä. Olin aina ajatellut, että onpa minulla fiksu ja rauhallinen ja tasapainoinen anoppi, joka on aina korrekti. Mutta eipä vainenkaan?
Ehkä on parempi, etten enää kysele häntä(kään) lapsenvahdiksi (omista vanhemmistanikaan ei siihen kovin usein ole). Ei näitä lapsenvahtikeikkoja nyt niin montaa vuodessa ole ollut, mutta kai se vähäkin sitten on niin ilmeisen rasittavaa ja tylsää, menee kallista eläkeaikaa ihan hukkaan? En ota asiasta selvää, ja kun suoraan kysyn, en saa vastauksia häneltä...
