Tänään isäni siunattiin viimeiselle matkalleen perheenjäsenten, sukulaisten, perhetuttujen ja monivuotisten naapureiden läsnäollessa.
Tilaisuus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja koskettava, kyyneleitä pyyhki lähes jokainen.
Itselleni vaikeimmat hetket olivat kun tajusin isän olevan niin lähellä, ikiunessa puisessa arkussaan, mukanaan lempikirjansa ja ukille osoitettu kirje tyttäreltäni, jota kukaan muu ei ollut saanut lukea, mutta silti niin kaukana , yhtä vaikeaa oli jättää isä yksin kun lähdimme kappelilta.
Muistotilaisuus oli lämminhenkinen, oli kuin isä olisi ollut läsnä ja myhäillyt kuten pienellä pöydällä olevassa kuvassa.
Hämmennystä aiheutti jo siunaustilaisuuteen ilmaantunut sukulainen, isäni äidin suvun puoleinen serkku, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan, häntä ei ollut siis kutsuttukaan. Näimme hänet enimmäistä kertaa tänään.
Tokikaan emme voineet ajaa häntä pois koska hän oli paikalle tullut, mutta ainakin minä ajattelen että tämä päivä ei ollut paras mahdollinen uusien sukulaisten tapaamiseen.
Tämä henkilö otti myös kuvia, myös siunaustilaisuudessa, myös minusta, joka tuntui melkoisen kiusalliselta.
Tuntui vähintäänkin oudolta että henkilö (joka siis kyllä oli ollut tietoinen isästäni ja perheestämme) joka ei ollut koskaan pitänyt yhteyttä isääni hänen eläessään halusi tulla siunaustilaisuuteen ja kuvata meitä, hänelle ihan vieraita ihmisiä.
Itse en kyllä koskaan menettelisi noin että menisin sellaisen henkilön hautajaisiin jota en ole koskaan elämässäni tavannut, vaikka olisikin sukua.
Ilon pilkahduksen tuo huominen matkalle lähtö ( matkan olin jo varannut ennen isäni poismenoa), huomenna suuntaan Skotlantiin. Siellä näen pitkästä aikaa erään minulle rakkaan henkilön.
Painin muutamia viikkoja omatuntoni kanssa, onko oikein lähteä näin pian isäni poismenon jälkeen...mutta isäni hyvin tuntien hän olisi ensimmäisenä potkaisemassa minua jos olisin jäämässä kotiin suremaan.
Lähdössä siis ollaan mutta kieltämättä erilaisissa tunnelmissa kuin koskaan aiemmin.
Tilaisuus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis ja koskettava, kyyneleitä pyyhki lähes jokainen.
Itselleni vaikeimmat hetket olivat kun tajusin isän olevan niin lähellä, ikiunessa puisessa arkussaan, mukanaan lempikirjansa ja ukille osoitettu kirje tyttäreltäni, jota kukaan muu ei ollut saanut lukea, mutta silti niin kaukana , yhtä vaikeaa oli jättää isä yksin kun lähdimme kappelilta.
Muistotilaisuus oli lämminhenkinen, oli kuin isä olisi ollut läsnä ja myhäillyt kuten pienellä pöydällä olevassa kuvassa.
Hämmennystä aiheutti jo siunaustilaisuuteen ilmaantunut sukulainen, isäni äidin suvun puoleinen serkku, josta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan, häntä ei ollut siis kutsuttukaan. Näimme hänet enimmäistä kertaa tänään.
Tokikaan emme voineet ajaa häntä pois koska hän oli paikalle tullut, mutta ainakin minä ajattelen että tämä päivä ei ollut paras mahdollinen uusien sukulaisten tapaamiseen.
Tämä henkilö otti myös kuvia, myös siunaustilaisuudessa, myös minusta, joka tuntui melkoisen kiusalliselta.
Tuntui vähintäänkin oudolta että henkilö (joka siis kyllä oli ollut tietoinen isästäni ja perheestämme) joka ei ollut koskaan pitänyt yhteyttä isääni hänen eläessään halusi tulla siunaustilaisuuteen ja kuvata meitä, hänelle ihan vieraita ihmisiä.
Itse en kyllä koskaan menettelisi noin että menisin sellaisen henkilön hautajaisiin jota en ole koskaan elämässäni tavannut, vaikka olisikin sukua.
Ilon pilkahduksen tuo huominen matkalle lähtö ( matkan olin jo varannut ennen isäni poismenoa), huomenna suuntaan Skotlantiin. Siellä näen pitkästä aikaa erään minulle rakkaan henkilön.
Painin muutamia viikkoja omatuntoni kanssa, onko oikein lähteä näin pian isäni poismenon jälkeen...mutta isäni hyvin tuntien hän olisi ensimmäisenä potkaisemassa minua jos olisin jäämässä kotiin suremaan.
Lähdössä siis ollaan mutta kieltämättä erilaisissa tunnelmissa kuin koskaan aiemmin.
