Suunta muuttu.... ehkä toivoa vielä on.

[saas nähä]

Ei varmasti sen suurempaa järkeä tässä tekstissä,mutta ihan terapiamielessä kerron mitä kuuluu.

Lapsuudenkotini sisälsi paljon alkoholia... Olin vanhin sisarus ja hoidin siis pikkuveljeäni joka on minua muutaman vuoden nuorempi. Tämä vastuu alkoi kun oli 7 vuotias. Koulut kuitenkin kävin kiltisti,kun minulta sitä odotettiin.

Omilleni muutin 17 vuotiaana mieheni kanssa yhteen. Vanhemmat soitteli ja ruinas rahaa ja humalassa mollasivat minkä kehtasivat. Yritin olla reipas mutta otin iskua joka lauseesta. Mieheni tuki ja on vallan ihana muutenkin. Lopulta sain isäni uskomaan etten lainaa rahaa. Äitini vetosi tunteisiin

Olin aina ollut se joka pitää kaiken kasassa ja kaveritkin sen ties. Hoidin kaverit läpi lukiosta,autoin,tuin ja samalla rahoitin pikkuveljeä,mutsia ja koitin olla kaikille mieliks.Elämä tuntui yhdeltä palvelusten teolta ja omille tarpeille ei ollut aikaa. Ei se vika heissä ollut,itsehän minä tein ja autoin. Olin vaan jotenkin niin kasvanut siihen.

Raskaaksi tulin 2010 tammikuussa. Äitini muuttui silmissä. Loppui vaatiminen ja tilalle tuli paapominen. KAverini kuitenkin muisti minua ongelmillaan. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt kuinka voin. Olin uskomattoman yksinäinen. Raskausaika meni pohtiessa millainen äiti minusta tulee ja samalla muutama lapsuuden trauma pomppas pintaan. Rakkaan lapseni syntymän jälkeen romahdin. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen keskivaikeaan masennukseen ja yleiseen ahdistuneisuushäiriöön. Tunsin jo siinä vaiheessa olevani epäonnistunut äitinä.

Lapseni ja itseni ja mieheni takia hain apua. Pääsin terapiaan ja sain lääkityksen. Lääkkeet lopetin vuos sitten ja nyt kun lopulta opettelin sanomaan ei avunkerjääjille,loppui myös terapia.

Olen uskomattoman ylpeä itsestäni.Vaati minulta todella paljon sanoa ei,kun ihminen pyytää apua. Ja kuten sain huomata maailma ei sortunut vaikka en joka hetki aseta muiden tarpeita omani edelle. Suunta muuttui minun kohdalla ja toivon että tämä on pysyvä olotila.

Olen 25 vuotias ja vasta nyt uskallan elää itselleni. Aika hyvin,eikö?

 

[lakaisukone]

:flower:

 

[Keittiönoita]

Erittäin hyvin!!! :flower:

 

["a.p"]

Kiitos itsellä on ihan hirmu helpottunut olo. Ja onneksi tuo mies jaksoi tukea minua vaikka se vuos olikin todella synkkää aikaa. En varmasti ole ollut helppo avopuoliso.

 

["Mia"]

Menneisyyttä on hyvä pohtia,ettei toista vanhempiensa virheitä.Käännä menneet vahvuudeksi, olet paras äiti lapsellesi ja tiedät millainen äiti et ainakaan halua lapsellesi olla. Mutta muista ettei kukaan ole täydellinen, riittää että on hyvä!

 

["a.p"]

[QUOTE="Mia";26556258]Menneisyyttä on hyvä pohtia,ettei toista vanhempiensa virheitä.Käännä menneet vahvuudeksi, olet paras äiti lapsellesi ja tiedät millainen äiti et ainakaan halua lapsellesi olla. Mutta muista ettei kukaan ole täydellinen, riittää että on hyvä![/QUOTE]

Näin meinaan tehdäkkin. Tulen varmasti tekemään virheitä,mutta se on varma että oma lapseni ei elä alkoholistiperheessä tai joudu kasvamaan aikuiseksi liian vauhdilla ollessaan vielä lapsi.

 

[kokemusta on]

ole onnellinen. Monella ei ole omista ongelmistaan vielä tuossa iässä aavistustakaan, ja romahdukset tulevat vasta myöhemmin. Kiva sitten nelikymppisenä on keräillä palasiaan kokoon ja ihmetellä mitä elämällään tekisi.

 

["hei"]

Minä olen 34v. Vähän samanlaisia ongelmia, mutta en ole vielä ollenkaan noin hyvässä kuosissa kuin sinä. Mutta matkalla ollaan.

 

["minä"]

Minä kohta 36 v. ja kirjoituksesi kuin minun elämästäni. Tosin vaikeaa vieläkin elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin olettaa muiden haluavan. Lisäksi äitini kuoli viinaan puolitoista vuotta sitten ja isäni kanssa en ole tekemisissä hyvin painavista syistä. Lapsen kautta nähnyt asiat uudella tavalla. Psykologilla käyntejä vaihtelevina ajanjaksoina vuodesta 2000. Hienoa, että olet alkanut toteuttaa itseäsi ja olet oma itsesi nyt!

 

["a.p"]

ole onnellinen. Monella ei ole omista ongelmistaan vielä tuossa iässä aavistustakaan, ja romahdukset tulevat vasta myöhemmin. Kiva sitten nelikymppisenä on keräillä palasiaan kokoon ja ihmetellä mitä elämällään tekisi.

Toki olen onnelinen että nyt eikä myöhemmin,mut kyl tässä on monesti mielessä käynyt,et ois sitä lapsena ja nuorena kai vähä helpommallaki voinu päästä.

 

["a.p"]

[QUOTE="minä";26556675]Minä kohta 36 v. ja kirjoituksesi kuin minun elämästäni. Tosin vaikeaa vieläkin elää niin kuin itse haluaa eikä niin kuin olettaa muiden haluavan. Lisäksi äitini kuoli viinaan puolitoista vuotta sitten ja isäni kanssa en ole tekemisissä hyvin painavista syistä. Lapsen kautta nähnyt asiat uudella tavalla. Psykologilla käyntejä vaihtelevina ajanjaksoina vuodesta 2000. Hienoa, että olet alkanut toteuttaa itseäsi ja olet oma itsesi nyt![/QUOTE]


Mulla oli alkuun ihan viikottainen psykoterapia joka vähitellen harveni. Faktahan se on että ei se kallonkutistaja paranna,se antaa avaimet siihen. Lääkitys toimi kans tosi hyvin ja nykysin en tarvitse ollenkaan jatkuvaa lääkitystä. Joskus vielä ahistaa henkeä ni silloin otan opamoxin,mut tosi harvoin....

Hoida itsesi kuntoon ja nauti siitä uudesta minästä sit

 

[Tähtitanner]

Mulla tuli jotain vettä silmiin :'(

Voimia sinulle eteenpäinkin, olet vahva nyt ja tulevaisuudessa, olet sen osoittanut:flower:

 

["a.p"]

Mulla tuli jotain vettä silmiin :'(

Voimia sinulle eteenpäinkin, olet vahva nyt ja tulevaisuudessa, olet sen osoittanut:flower:

Usko tai elä mutta en tuntenut itseäni vahvaksi kun menin lääkäriin hengenahistuksen ja paniikin takia. Nyt vasta sisäistän että mahto olla yks elämäni fiksuimmista päätöksistä Itse en enää itke mennyttä vaa nauran tulevalle Koska tiedän että koskaan enää en palaa siihen mitä joskus oli. Jatkuvaa taistelua tämä on itseä vastaan,koska olen aina ollut huolehtija,mutta kyllä minä opin.

Kiitos tsempistä,merkitsee paljon