Suurperhekko hulluutta?

["Minä"]

Näin siis pähkinänkuoressa.
Minulla on kolme lasta. 6v., 2v. ja 4kk. Kaikki lapset ovat terveitä ja ihanaakin ihanempi lapsia. Jos oikeen järjellä ajattelee niin tämähän on mainio lapsiluku. Kolme lasta. Heillä on takuulla seuraa toisistaan ja mulla on vielä niin kivasti aikaa että kotihommien lisäksi ehdin harrastamaan käsitöitä, taidetta ja liikuntaa ihan mukavasti niin että aikaa jää lapsillekkin kivasti. Jaksan todella hyvin lasten kanssa ja nautin suunnattomasti arjestani. Mies ei hirveesti kotona ole kun hänellä on opinnot vielä kesken ja lisäksi käy töissä.

Tässä siis kun oikein järjellä ajattelee niin eihän tässä lisää lapsia kannata tehdä. Kaikki on nyt niin hienosti niin miksi edes kannattaisi ottaa riski että riskeeraisi tämän onnen? Jos seuraava onkin vakavasti sairas tai jos neljä onkin niin paljon että se on liikaa?

Miksi ihmeessä mulla on sitten kamala hinku saada viisi lasta yhteensä? Musta tuntuu niin siltä että mulla on tämä homma vielä kesken ja tahtoisin niin kokea vielä kaksi raskautta ja vauva-aikaa. Tahtoisin vielä monta vuotta seurata tätä ihanaa elämän kehitystä ja pienten iloa. Mua suorastaan kirpasee kun on niin kamala vauvakuume.

Olen oikeesti alkanut miettimään että mulla takuulla viiraa päästä tai jotakin.


Miksi tahdon suurperheen? Miksi yleensä jotkut tahtovat suurperheen?
Onko se lapsille huonoksi jos on suurperhe?
Onko ketään suurperheestä ja osaako sanoa miten sen on kokenut? Onko teidän vanhemmilla ollut tarpeeksi aikaa teille? Koetteko että olette saaneet kaikki elämän eväät vaikka on pitänyt jakaa enemmän? Vaikka on ollut vähemmän tilaa, sisarusten vanhoja vaatteita ja vähemmän mahdollisuuksia omaan rauhaan?
Ja kaikki tuntuvat hehkuttavan sitä OMAA elämää. Tunnen jotenkin oloni melkein säälittäväksi kun mun suurimpiin haaveisiin kuuluu aika lasten kanssa. Ei mitkään henkilökohtaiset saavutukset tai ura tai mikään riento kavereitten kanssa. Olenko riipuvainen lapsista enkä kykene elämään omaa elämää ja haaskaanko oman elämäni luoden toisten elämää?

Mulla koko suku pitää mua suurinpiirtein mielipuolisena kun rakastan lapsia ja tahtoisin lisää niitä. Puolet käy mua sääliksi ja toinen puoli halveksuu kun en tee jotain järkevää kunten loisin uraani.

Onko suurperhe hulluutta?
Olenko säälittävä kun tahtoisin viettää elämäni parhaat vuoden lapsia kasvattaen?

Onko täällä suurperheellisiä tai suurperheestä tulevia jota tahtoiviat jakaa millaista se suurperheen elämä on?

 

["vieras"]

Kai se jonkunlaista hulluutta on Meille kävi niin, että viidennen lapsen kohdalla tuli kaksoset ja se oli se mikä laittoikin koko pakan sekaisin, sitä ennen elämämme oli harmonista. Onnellista se on nytkin, mutta kaaos pukkaa päälle.

 

["heips"]

Hulluutta se on, mutta hyvää sellaista Mä olen itse 10-lapsisesta perheestä ja haluan itse vähintään 4 lasta

 

["minä"]

[QUOTE="vieras";23538352]Kai se jonkunlaista hulluutta on Meille kävi niin, että viidennen lapsen kohdalla tuli kaksoset ja se oli se mikä laittoikin koko pakan sekaisin, sitä ennen elämämme oli harmonista. Onnellista se on nytkin, mutta kaaos pukkaa päälle.[/QUOTE]

Ai kamala voin vaan kuvitella!!!

Mä peloittelen miestä että jospa tästä seuraavaksi putkahtaakin kaksoset toi kolmoset! No onneksi meillä ei ole suvussa niin riski on olematon.

Hm eli neljä voi olla vielä harmonista

 

[Madicken04]

No, varmaan suurperhe on hulluutta siinä kuin kaikki "ylimääräinen työ" tänäpäivänä. Itse pidän koiran omistajana koiran hankintaakin -varsinkin kerrostaloon- tietynlaisena hulluutena.

Itse olen suurperheestä (6 sisarusta, itse olin esikoinen) ja lapsuusmuistot on lämpimät ja sisaruksista on paljon iloa vielä näin aikuisiälläkin. Aika rankkojakin asioita ollaan saatu käydä läpi itse kukin ja on hyvä omata joku joka oikeatsi ymmärtää...

Itse aikanaan, siis joskus teininä, ajattelin että haluan 1-2 lasta. Ihan siksi etten halunnut jäädä kotiäidiksi vuosikausiksi ja halusin päästä kotihommissa mahdollisimman helpolla. 1-2 lapselle olisi vielä halpaa kustantaa harrastuksia ja heidän kanssaan olisi helppo matkustaa jne.

Kun sitten lastenhankinnan aika tuli niin haave oli noussut 3-4 lapseen. Kaksi vanhinta on erityislapsia joten saatiin hetki jos toinenkin miettiä uskalletaanko tehdä enempää ja koska olisi se oikea ajankohta. Nyt lapsia on kolme, kuopus aivan ihana 4kk ikäinen vauva, isommat sisarukset on 6v ja kesällä 5v täyttävä. Oikeastaan tuo viimeisin raskaus ja nykyinen vauva-aika ovat nostaneet taas pinnalle haaveen vielä siitä neljännestä lapsesta. Kolmosta yrittäessä olin jo varma että tämä jäisi sitten viimeiseksi mutta nyt tuntuu yhä kuin jotain olisi kesken...

Juu, hulluutta varmasti.

 

["happy"]

ihanalta kuulostaa. moni haluaa luoda "vakautta" vaikka sellaista elämässä ei ole muutenkana. suurperheellisenä ei varmasti ole koskaan tylsää hetkeä. onnet ja surut ovat moninkertaisia!

 

["eukko"]

Meillä on 7 ja kahdeksas tulossa ja harmoniat on kyllä hukassa...hulluutta? Kyllä, totisesti. Mutta silti ihan kivaa.

 

["minä"]

[QUOTE="heips";23538363]Hulluutta se on, mutta hyvää sellaista Mä olen itse 10-lapsisesta perheestä ja haluan itse vähintään 4 lasta [/QUOTE]

Ihana kuulla!

Itse tiedän kaksi jotka ovat suurperheestä. Toisessa 9 ja toisessa 8 lasta. Toinen on mun anoppi ja aina voivottelee sillä miten hän ei päässyt kouluun kun joka toinen vaan pääsi ja toisella on kaksoset eikä tahdo lisää. Toisin siitä syystä kun hänellä ei kestä pää.

Omalla tavalla juuri pelottaa että mitä jos suuri perhe ei aja lasten etuja kun itse olen ainut lapsi niin en osaa yhtään ajatella millaista se on lapsen silmistä katsottuna.

 

[kuttu]

Kaippa se on vaan ihmisestä kiinni. Mikä kellekin on hulluutta. Mulla riittää kaksi lasta, olen kai niin its keskeinen äiti että vielä joskus haluan elää enemmän itsellenikin. Nyt on tälläinen elämän vaihe ja nautin tästä, mutta tulevaisuudessa näen muutakin kuin äitiyden. Se mitä se on, ei ole vielä selvää. Mutta se on jotain omaa. Toki lapset on aina osa elämää ja tulee olemaan. Mutta heidän tarpeensa muuttuvat ja jossain kohtaa mun merkitys heidän elämässään ei ole enää niin suuri. Silloin heidän täytyy antaa mennäkin. Oma äitini on elänyt vain lapsilleen ja nyt kun olemma aikuisia se on hienoinen ongelma. Kun ei ole omaa elämää lainkaan on aikaa hämmentää meidän aikuisten lasten elämää.

Mutta ei siinä, tuo oman elämänkin hankkiminen kun lapset on isoja ei toki ole pääluvusta kiinni. Sen "saavuttaminen" vaan kestää pidempään =)

 

[zenn]

Mä itse olen ajatellut, että ympäristön kannalta lapsiluku tulisi jättää korkeintaan kahteen. Eli hulluuttahan se minun mielestä on.

Tosin Suomen kohdalla se ei niin tarkkaa ole, kyllä se todennäköisesti kompensoituu ja kukin tekee päätökset omalle kohdalleen. Me kaikki olemme niin erilaisia, että on typeryyttä ajatella mustavalkoisesti omien päätösten/päätelmien olevan absoluuttisia totuuksia. Eli miltä itsestäsi tuntuu?

Yksi asia kyllä särähti kevyesti korvaani, se että haluat elää lastesi kanssa/kautta. Lapsesi tulevat vielä jonain päivänä aikuistumaan ja itsenäistymään, eikä he välttämättä halua enää sinua tekemään päätöksiään puolestaan. Sinulle tulee jäämään valtava tyhjyyden tunne ja aukko elämääsi. Koita keksiä itsellesikin jotain omaa sisältöä, ettei sinusta todellakin tule sellainen kaikkien inhoama anoppi, joka ei suostu hyväksymään omia lapsiaan tasavertaisina aikuisina.

 

["minä"]

No, varmaan suurperhe on hulluutta siinä kuin kaikki "ylimääräinen työ" tänäpäivänä. Itse pidän koiran omistajana koiran hankintaakin -varsinkin kerrostaloon- tietynlaisena hulluutena.

Itse olen suurperheestä (6 sisarusta, itse olin esikoinen) ja lapsuusmuistot on lämpimät ja sisaruksista on paljon iloa vielä näin aikuisiälläkin. Aika rankkojakin asioita ollaan saatu käydä läpi itse kukin ja on hyvä omata joku joka oikeatsi ymmärtää...

Itse aikanaan, siis joskus teininä, ajattelin että haluan 1-2 lasta. Ihan siksi etten halunnut jäädä kotiäidiksi vuosikausiksi ja halusin päästä kotihommissa mahdollisimman helpolla. 1-2 lapselle olisi vielä halpaa kustantaa harrastuksia ja heidän kanssaan olisi helppo matkustaa jne.

Kun sitten lastenhankinnan aika tuli niin haave oli noussut 3-4 lapseen. Kaksi vanhinta on erityislapsia joten saatiin hetki jos toinenkin miettiä uskalletaanko tehdä enempää ja koska olisi se oikea ajankohta. Nyt lapsia on kolme, kuopus aivan ihana 4kk ikäinen vauva, isommat sisarukset on 6v ja kesällä 5v täyttävä. Oikeastaan tuo viimeisin raskaus ja nykyinen vauva-aika ovat nostaneet taas pinnalle haaveen vielä siitä neljännestä lapsesta. Kolmosta yrittäessä olin jo varma että tämä jäisi sitten viimeiseksi mutta nyt tuntuu yhä kuin jotain olisi kesken...

Juu, hulluutta varmasti.

Mulla on esikoinen erityislapsi joten sekin jännittää mitä näistä pienemmistä "paljastuu" ajan kanssa. Toisin sitten kun on tämä yksi erityislapsi jo koettu niin takuulla asiat luistavat jo helpommin kun tietää mistä on kyse

Musta tuntuu että mulla kasvaa vauvakuume aina vaan pahemmaksi jokaisen lapsen myötä. Ne on aina vaan ihanempia. Tai sitten sitä itse kasvaa ja osaa nauttia vielä enemmän.


Oikeesti aivan mahtavaa kuulla hyvä kokemuksia lapsuudesta suurperheessä <3

 

["viiden äiti"]

Ei se hulluutta ole! Mikä sen kivempaa kuin se, että lapsilla on aina leikkikaveri, kun ovat pieniä ja seuraa toisistaan isompanakin. Jos se jonkun mielestä on hulluutta niin voi voi.

Ainoa asia, jota voisi miettiä, on se, että mitäs jos toista vanhempaa ei jostain syystä olekaan. Näin kävi itselleni. Ero tuli, lapsia neljä. Toisaalta sitten sain vielä viidennen toisen miehen kanssa. Iltatähti on kaikkien lemmikki. Eikä tuota yksinjäämistä tietenkään kannata miettiä niin, että mitäs jos ja jättää siksi lapsiluku pieneksi. Elämässä voi sattua mitä vaan.

Halusin monta lasta, koska olin pitkään ikäänkuin ainoa, koska ainoa sisarukseni on kuusi vuotta vanhempi eikä meillä tietenkään ollut yhteisiä juttuja. Hän oli poika, minä tyttö.

Voisin haluta vielä kaverin vauvalle, mutta alkaa ikä tulla vastaan. Toisaalta miehelläni ja minulla on yhteensä 9 lasta.

 

[poopi]

Minun lapsuudenperheessäni oli viisi lasta. Karu totuus on että vanhemmilla ei riittänyt kaikille aikaa, ei annettu sitä määrää huomiota minkä ansaitsimme. Tästä on sitten saanut vanhempana kärsiä, jättäähän se vaikutuksensa ihmiseen kun kokee ettei välitetä.
En siis itse voisi ikinä tehdä isoa määrää lapsia omien traumojeni takia, minulla on nyt kaksi lasta ja kolmas tulossa, vanhemmat ovat jo isompia. Koen että huomiota ja rakkautta riittää heille jaettavaksi mutta kolmannen jälkeen en enää lapsia lisää halua.

 

["Vieras"]

Ei ehkä hulluutta, mutta itsekkyyttä.
Sinä haluat aina vaan elää uutta raskautta, uutta vauvaelämää, pienen lapsen kasvua...
Entäs mies, entäs ne kaikki lapset joille sitä aikaa ja rakkautta pitäisi riittää, myös siis ne vanhemmat, entäs yhteiskunta?
Ne lapset kasvavat, muuttavat pois, mitä sinulle sitten jää? Missä on elämäsi, missä parisuhde, missä muut suhteet?

 

["joo"]

Anoppi toteaa aina että teki 5 lasta siksi että he leikkivät enemmän keskenään. Anoppi kun on enemmän sellainen maatalonemäntä ja toiminnan nainen, ei jaksa leikkiä lasten kanssa tuntitolkulla =)

 

["minä"]

Kaippa se on vaan ihmisestä kiinni. Mikä kellekin on hulluutta. Mulla riittää kaksi lasta, olen kai niin its keskeinen äiti että vielä joskus haluan elää enemmän itsellenikin. Nyt on tälläinen elämän vaihe ja nautin tästä, mutta tulevaisuudessa näen muutakin kuin äitiyden. Se mitä se on, ei ole vielä selvää. Mutta se on jotain omaa. Toki lapset on aina osa elämää ja tulee olemaan. Mutta heidän tarpeensa muuttuvat ja jossain kohtaa mun merkitys heidän elämässään ei ole enää niin suuri. Silloin heidän täytyy antaa mennäkin. Oma äitini on elänyt vain lapsilleen ja nyt kun olemma aikuisia se on hienoinen ongelma. Kun ei ole omaa elämää lainkaan on aikaa hämmentää meidän aikuisten lasten elämää.

Mutta ei siinä, tuo oman elämänkin hankkiminen kun lapset on isoja ei toki ole pääluvusta kiinni. Sen "saavuttaminen" vaan kestää pidempään =)

Mä itse olen ajatellut, että ympäristön kannalta lapsiluku tulisi jättää korkeintaan kahteen. Eli hulluuttahan se minun mielestä on.

Tosin Suomen kohdalla se ei niin tarkkaa ole, kyllä se todennäköisesti kompensoituu ja kukin tekee päätökset omalle kohdalleen. Me kaikki olemme niin erilaisia, että on typeryyttä ajatella mustavalkoisesti omien päätösten/päätelmien olevan absoluuttisia totuuksia. Eli miltä itsestäsi tuntuu?

Yksi asia kyllä särähti kevyesti korvaani, se että haluat elää lastesi kanssa/kautta. Lapsesi tulevat vielä jonain päivänä aikuistumaan ja itsenäistymään, eikä he välttämättä halua enää sinua tekemään päätöksiään puolestaan. Sinulle tulee jäämään valtava tyhjyyden tunne ja aukko elämääsi. Koita keksiä itsellesikin jotain omaa sisältöä, ettei sinusta todellakin tule sellainen kaikkien inhoama anoppi, joka ei suostu hyväksymään omia lapsiaan tasavertaisina aikuisina.

Ympäristön kannalta tä mua myös vähän rassaa ajatuksena kun olen ympäristöä ajatteleva ihminen ja arjen päätöset ovat hyvinkin yhteydessä ympäristöön ruuasta kulkemiseen.

Onhan mulla oma aarrekkin. Meinat taide <3 Maalaan, veistän ja piirrän. Olen pitänyt näyttelyitä ja kuvitan työkseni. Se vaan siinä kun sitä pystyy tekemään kotona lasten kanssa ja musta lapset on niin inspiroivia. Onhan mulla ajatuksia mitä teen sitten kun lapset kasvaa. Pidän näyttelyitä, käyn teatterissa, ehkä alan itse näyttelemään harrastajateatterissa. Kierrän miehen kanssa konserteissa ja kulttuuritapahtumissa jne. Jotenkin mulla ei vaan ole kiire noihin... Sitten haaveilen sijaisvanhemmuudesta ja mieskin on kiinnostunut tästä. Sitä ennen olisi vaan ihanaa saada kaikki vanhemuudesta irti. Ja sitten tulee tietenkin ne lapsenlapset <3
Takuulla siitä tulee kova paikka kun lapset itsenäistyy. Tahdon pysyä heille aiba tukena, mutta myös koittaa pitää se oikea etäisyys ja siitä takuulla tulee vieä joskus kovia paikkoja jos on jostain aivan eri linjalla. Täytyy vaan pystyä perääntymään...

Mulla on ihan hyvä varoitus irtipäästämisestä. Meinat anoppi ja appi
Nimimerkillä juuri appi teki puhelinsopimuksen mun miehelle kysymättä mitään. Hohhoijjaa.

 

["minä"]

[QUOTE="Vieras";23538479]Ei ehkä hulluutta, mutta itsekkyyttä.
Sinä haluat aina vaan elää uutta raskautta, uutta vauvaelämää, pienen lapsen kasvua...
Entäs mies, entäs ne kaikki lapset joille sitä aikaa ja rakkautta pitäisi riittää, myös siis ne vanhemmat, entäs yhteiskunta?
Ne lapset kasvavat, muuttavat pois, mitä sinulle sitten jää? Missä on elämäsi, missä parisuhde, missä muut suhteet?[/QUOTE]

Tässä vaiheessa mulla on ainakin vielä riittänyt hyvin aikaa kaikille. Pieni saan paljon syliä, taaperon kanssa luetaan ja rakennellaan paljon ja isoimman kanssa harjoitellaan ja pelataan. Se mua tässä juuri vähän jännittääkin, että voiko viiden lapsen kanssa riittää aikaa kaikille. Itse olen sen luontoinen että tykkään kokoajan touhuta jotakin. En istu tv:n ääressä ja tässä tietokoneelläkin tulee oltua vaan kun pienet nukkuu ja nyt isompi on ulkona kavereitten kanssa. Olen sellainen häärääjä. Itsekästä tämä kyllä on. Todella nautin lapsiarjesta ja toivoisin saavani sitä vielä pidemmältä ajalta. Rakkaus on taattu kaikille lapsille tässä perheessä!

Parisuhde voi hyvin. Miehen kanssa vietetään illat aina yhdessä. Katsotaan elokuvia ja saunotaan kynttilöiden kera Ja sitten aina kerran parissa kuussa anoppi tulee meille yöksi niin että me illalla karataan kuuntelemaan musiikkia.

 

["minä"]

Minun lapsuudenperheessäni oli viisi lasta. Karu totuus on että vanhemmilla ei riittänyt kaikille aikaa, ei annettu sitä määrää huomiota minkä ansaitsimme. Tästä on sitten saanut vanhempana kärsiä, jättäähän se vaikutuksensa ihmiseen kun kokee ettei välitetä.
En siis itse voisi ikinä tehdä isoa määrää lapsia omien traumojeni takia, minulla on nyt kaksi lasta ja kolmas tulossa, vanhemmat ovat jo isompia. Koen että huomiota ja rakkautta riittää heille jaettavaksi mutta kolmannen jälkeen en enää lapsia lisää halua.

Todella kurja kuulla
Minä olin ainut lapsi, mutta silti jäin ilman huomiota kun äidillä oli paha alkoholiongelma ja oli yksinhuoltaja. Ehkä siksi mulla on näin päin kun koin olevani niin yksin kun ei ollut edes sisaria kenen kanssa jakaa asioita.

Läheisyys on kyllä lapsuudessa tärkeetä ja juuri sitä jännitänkin että jääkö mulla aikaa kaikille.

 

[BJ]

Me puhuttiin miehen kanssa aina kahdesta. Nyt niitä on kolme... nuorin 6kk ja vanhin täyttää pian 4v. Haave neljännestä on olemassa, mutta nämä kolme nyt syntyivät niin peräkanaa että pieni tauko lienee paikallaan! Ja toisaalta pieni ääni takaraivossa kehottaa hillitsemään itseään jotta saisi näille kolmelle taloudellisesti vakaan elämän! Hulluutta tämä on... Ja se on tarttuvaa!

 

["minä"]

[QUOTE="viiden äiti";23538454]Ei se hulluutta ole! Mikä sen kivempaa kuin se, että lapsilla on aina leikkikaveri, kun ovat pieniä ja seuraa toisistaan isompanakin. Jos se jonkun mielestä on hulluutta niin voi voi.

Ainoa asia, jota voisi miettiä, on se, että mitäs jos toista vanhempaa ei jostain syystä olekaan. Näin kävi itselleni. Ero tuli, lapsia neljä. Toisaalta sitten sain vielä viidennen toisen miehen kanssa. Iltatähti on kaikkien lemmikki. Eikä tuota yksinjäämistä tietenkään kannata miettiä niin, että mitäs jos ja jättää siksi lapsiluku pieneksi. Elämässä voi sattua mitä vaan.

Halusin monta lasta, koska olin pitkään ikäänkuin ainoa, koska ainoa sisarukseni on kuusi vuotta vanhempi eikä meillä tietenkään ollut yhteisiä juttuja. Hän oli poika, minä tyttö.

Voisin haluta vielä kaverin vauvalle, mutta alkaa ikä tulla vastaan. Toisaalta miehelläni ja minulla on yhteensä 9 lasta. [/QUOTE]

Elämä on tosiaan ennalta arvaamatonta. Itsekkin mietin paljon mitä jos vaikka mulle tai miehelle sattuu jotakin ja miten sitten pärjätään.

Onneksi olet löytänyt itsellesi uuden miehen ja sellaisen joka nähtävästi myös pitää lapsista Mulla on esikoinen eri suhteesta kun sain hänet kohtalaisen nuorena. Ihana vahinko pillerilapsi <3 Oli kyllä rankkaa jo yhden lapsen kanssa yksinään joten neljän kanssa on takuulla ollut jo rankkoja päivä.

 

[dzd]

Minä olen suurperheestä (yli 10 lasta, en halua kertoa tarkkaa lukua ). Kokemukset ja lapsuusmuistot on pääasiassa pelkästään positiivisia. Tottakai teininä kaipasi omaa huonetta, mutta muuten tilan ahtaus ei häirinnyt. Lapsena oli ihanaa jakaa huone siskon kanssa, en edes olisi halunnut omaa huonetta silloin ja aikuisena huomaa miten paljon se on lähentänyt niitä sisaruksia jotka ovat huoneen jakaneet keskenään.

Isossa perheessä myös lapset joutuvat väkisinkin tekemään oman osuutensa, sekin on ihan hyvä juttu vaikkei välttämättä lapsena sitä ymmärrä Mutta aikuisena osaan arvostaa esimerkiksi sitä että olen hoitanut nuorempia sisaruksiani; omien lasten hoito tulee ikäänkuin luonnostaan.

Meillä ei kukaan edes halunnut mitään kalliita harrastuksia, joten en itse ainakaan koe jääneeni mistään sellaisesta paitsi lapsena. Toki nuo asiat on niin yksilöllisiä, ei voi tietää etukäteen mistä asioista lapsi kiinnostuu ja toki siihen kaveripiirikin sitten myöhemmin vaikuttaa.

Minun näkökulmasta viisi ei edes ole vielä paljon Mutta asioita joita kannattaa miettiä on esim. juurin ajan käyttö ja jakaminen kaikille lapsille. Minun lapsuudenperheessäni ei ymmärrettävästi vanhemmillani ollut hirveästi aikaa yhdelle lapselle kerrallaan ja etenkin kun itse oli jo vähän isompi niin ei vanhemmat yksinkertaisesti ehtineet niin paljon katsomaan perään ja huolehtimaan.. Tämä asia harmitti silloin nuorena.

Toinen asia minkä näen huonona puolena on se että oli todella vaikeaa opetella olemaan yksin. En käytännössä ollut lainkaan yksin koko sinä aikana kuin asuin vielä vanhemmillani, aina oli joku kotona. Eli kun sitten tuli omilleen muuttamisen hetki niin yksin oleminen oli melko ahdistavaa ja kesti todella kauan oppia siihen.

Kolmas huono puoli minkä keksin lapsen näkökulmasta: suurperheet on nykyaikana aika harvinaisia ja siksi ihmetyksen aihe. Viisi lasta ei ehkä herätä vielä niin paljon ihmettelyä, mutta yli 10 lasta tänä päivänä herättää monia ajatuksia ja kysymyksiä toisten lasten mielessä, ehkä ennakkoluulojakin.

 

["hmmm"]

Se riippuu niin lapsesta saako tarpeeksi huomiota, kaikki ei sitä tarvitse. Itse olen kolmelapsisen perheen keskimmäinen, elänyt ns. täydellisen lapsuuden, ihan omasta mielestänikin, mutta silti jonkinlaista traumaa on huomionpuutteesta. Oon sitä mieltä että äiti ja isä oli tasapuolisia ja molemmat oli kyllä läsnä arjessa vahvasti eikä kumpikaan ollut mikään menijä. Silti rakastin ihan hirveästi niitä hetkiä kun pääsin kummilaan ja mummolaan ihan yksin. Sain siis ääneni kuuluviin,mutta silti oma tila kotona oli liian pientä, siitä huolimatta että meillä oli oma talo ja omat huoneet.

Mulla soi kyllä hälytyskellot siinä vaiheessa kn hedelmällisessä iässä oleva nainen puhuu jo lapsenlapsista. Elämä ei ole ihan oikeilla raiteilla jos heti viimeisen oman lapsen pullahdettua maailmaan alkaa haaveilla kamalasti lapsenlapsista. Mulla on tällainen anoppi, ihan kamala riippakivi. Meidän pitäisi kantaa huonoaomatuntoa siitä ettei alle 3v lapsiamme ole haluttu antaa yökylään. Meidän on pitänyt tapella siitä että saadaan hakea lapset itse päivähoidosta pois, kun anoppi ja appiukko haluavat tehdä sen. On eriasia elää omaa elämäänsä ja ottaa lapsenlasten vierailut ym. ihanana extrana arkeen kuin siivota arki tyhjäksi menoista siltä varalta että jos ne lapset vaikka tänään soittaakin.

 

[dzd]

Niin tuo taloudellinen tukeminen unohtuikin vielä mainita eli kun lapset alkavat aikuistumaan niin todennäköisesti suurperheessä ei pysty niin tukemaan lapsia kuin silloin jos lapsia olisi vain pari. Tämän olen huomannut katkeroittaneen joitakin suurperheestä olevia (kun vanhemmilla ei ole varaa maksaa autokoulua, autoa, mopoa, ostaa nuoren kotiin uusia huonekaluja jne. ja kaverit saa kaiken valmiina). Tosin tämäkin on sitten niin luonteesta kiinni.. että katkeroituuko vai ottaako asian niin että se on oma tehtävä hoitaa rahat kesätöillä ym. jotta saa ne haluamansa asiat.

 

[oma miete]

Itse kuulun niihin, jotka haluaisivat vaikka kymmenen lasta, mikäli järjellä ei olisi sijaa tässä Olen kuitenkin miettinyt, että nämä neljä saa riittää jo siksikin, että Suomikin voi pian olla maa, jossa terveydenhoito ja koulutus ei olekaan enää ilmaista. Haluan varautua tällaisiinkin "yllätyksiin". Enkä sitä paitsi usko, että se vauvakuume katoaisi, vaikka noita tehtailisin ikuisesti "Lopettaminen" on edessä joka tapauksessa.

 

[yhdenlapsenäiti]

Huh, mikäs siinä jos tykkää ja homma toimii.
Itselleni meinaa tulla ahdistus ja pakokauhu jo pelkästä ajatuksestakin,että lapsia olisi 3 saatika yhtään enemmän.
Niin me vaan ollaan erilaisia kaikki.