Aika jännää, että noin moni on sillä kannalla, ettei kannattaisi kertoa. Luulin että täällä olisi paasaamista rehellisyydestä ja sen tärkeydestä parisuhteessa, ja siitä kuinka huonoja ihmisiä me "hairahtaneet" olemme. Huonoksi kyllä itseni tunnenkin...
Minä voisin vielä omalta kohdaltani kertoa sen, että meillä on ollut ongelmia parisuhteessa, koska näemme vain viikonloppuisin jos silloinkaan, ja viikonloppulomilla tuntuu että poikaystäväni/avomieheni on enemmän kiinnostunut tietokoneen, kuin minun seurastani. Seksi kyllä sujuu, mutta hellyyttä olisi kiva saada muulloinkin kuin seksin aikana. Tiedän, että hän välittää minusta todella, ja että hän reagoi vaikeuksiin juuri tuolla tavalla, vetäytyy ja miettii ja jauhaa asioita yksin omassa rauhassa eikä puhua pukahda muille niistä mitään.
Juuri sen takia, että hän on armeijassa, joka on muutenkin rankkaa, en kertoisi hänelle. Jos tilanne olisi toinen, niin kyllä kertoisin. Eli jos hän ei olisi armeijassa.
Ja koska tiedän, miltä minusta itsestäni tuntuisi vastaavassa tilanteessa. Haluaa vain säästää toista.
Mutta toisaalta taas, jos hän saisi sen tietää muualta, niin olisi parempi, jos itse olisin kertonut sen. Itsepä saan tyhmyyttäni hävetä.
Vaikka hän antaisi anteeksi (uskon että antaisi) niin en tiedä pystyisinkö itse jatkamaan suhdetta, sillä minua se ainakin jäisi kaivertamaan ja pelkään ettei hän enää luottaisi minuun. Tämä kun oli ensimmäinen kerta ja jää takuulla viimeiseksi, sellaiset morkkikset minä tästä sain.
Ja varsinkin vielä se, etten halua tehdä armeijasta vielä rankempaa kuin se jo on...
Sori alkuperäisen ketjun aloittaja, ei ollut tarkoitus tällä tavalla tilittää ketjussasi. Piti vain saada vähän purettua...
