Suututteko/huudatteko 2v lapsille?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja chilipuu
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
C

chilipuu

Vieras
Minulla on kohta kaksivuotias poika, joka koettelee ahkeraan rajoja ja äidin sietokykyä. Viime aikoina minua on kovasti mietityttänyt pojan kiukuttelu ja oma reagointini siihen. Varmasti syynä on uhmaiän lähestyminen, mutta olen myös miettinyt, että lisäänkö omalla käytökselläni pojan kiukuttelua, kitinää ja koettelua. Yritän olla kärsivällinen, mutta usein pinnani palaa ja reagoin tosi voimakkaasti. Tunnen hirveän huonoa omaatuntoa huutamisesta, koska ajattelen jälkeenpäin, ettei lapsi tietenkään tee tahallaan asioita, joista suutun. Minusta tuntuu aina siltä, että toimin väärin kun suutun, vaikka toisaalta koen kiukun tullessa, että on minullakin oikeus suuttua.

Olen tahtomattani jäänyt yksinhuoltajaksi pojan ollessa noin 6 kk. Ensimmäinen vuosi oli tosi rankka ja nyt viimeinen puolivuotta jo vähän helpompi. Olen nyt ollut töissä viime syksystä ja lapsi on päiväkodissa. Toki olemme molemmat väsyneitä iltaisin ja kiukkua tulee varmasti pelkästään siitä. Kun jäin yksin lapsen kanssa, oli varsinkin alkuun elämä selviämistä päivästä toiseen. Siitä on jotenkin jäänyt päälle, ettei tarvitse olla täydellinen ja pingottaa jokaisessa asiassa. Siksi välillä koenkin, että minulla on "oikeus olla huono äiti", kun olen yksinhuoltaja, enkä jaksa pitää kiinni kaikista periaatteista. Silti kuitenkin tunnen itseni tahtomattani huonoksi äidiksi enkä lainkaan sellaiseksi äidiksi, jollainen haluisin olla.

Äh, tätä on aika vaikea selittää, mutta toivottavasti joku ymmärsi. Suuri huoleni on se, miten lapseen vaikuttaa äidin huono olo ja se, ettei äiti jaksa olla aina kärsivällinen ja kasvattaa "oikein". Olen käynyt perheneuvolassa eron jälkeen ja sieltä ja päiväkodista on kyllä sanottu, että poikani on oikein tasapainoinen, eikä tunnu kärsivän tilanteestaan, mutta kun ne eivät näe millainen poika on kotona äitin kanssa, jolle kaadetaan kaikki kiukku ja väsymys...

Ja olenko ainoa äiti, joka suuttuu ja huutaa 2-vuotiaalle? Miten omaa pinnaa voisi kasvattaa tai miten kiukuttelijan kanssa pitäisi toimia? Olen kyllä lukenut vinkkejä keskustelupalstoilta ja tavallaan tiedän, miten olisi hyvä toimia, mutta kun ei tunnu toimivan...

Kiitän, jos joku jaksaa vastata ja jos joltain löytyy vastaavia kokemuksia!



 
No tuo kuopus on vasta 1v3kk, mutta kyllä sitä joskus tulee huudettuakin :whistle: :snotty: On NIIN temperamenttinen ja omatahtoinen ja VILKAS tapaus, että.... :kieh: :kieh: :kieh:
Kun 3 isompaa siinä vielä pinnaa venyttää, niin soppa on valmis ja tosiaan tulee tiuskittua/huudettuakin.
Sitä en ole minäkään vielä oppinut 11v äitinä olon aikana, miten pinnaa sais venytettyä :whistle: :kieh: :xmas:

:hug:
 
Moi,

ja tsemppiä arkeen vaan sinnekin.
Itse olen lapseni kanssa ollut alunalkaen kaksin - eli siis yksin.
Monia mutkia ja draamaa on alkumetreillä ollut - mutta mielestäni en ole kertaakaan 1,5 vuotiaalleni suuttunut, en oikein edes ärähtänyt kunnolla...
Ja mitenkös näin sitten - monenlaisia itkuja , suruja ja murheita on kyllä ollut - minua on auttanut, että on ollut ystäviä ja neuvolapsykologia, vertaistukea ja nettivertaistukea , että on voinut omaa ketustaan omiin sukulaisiin yms asioihin voinut purkaa sinne.

Ja itse olen myös vaan asettanut lapsen halailun, hyvänolon ja tietyn verkkaisuuden kaiken edelle ... eli alussa syötiin valmis vauvanruokia, väliin on villakoiria yms - eli perustarpeet toteutuu , mutta pikkuhiljaa olen vasta alkanut leipomaan sun muuta superäitien vakiorepertuaariin kuuluvia asioita. Siis silloin kun huvitta tuo leipominen tms.
Ja joo, ikkunat ON pesemättä.

Menin myös töihin tammikuussa - ja minusta auttaa tuo verkkainen maidotteluhetki heti töistä tultua, tai joku muu rauhoittuminen lapsen kanssa - isomman kanssahan rauhoittuminen varmaan on hankalampaa ...
Ja väliin jos tyttö on ollut kitinä, niin sitten oon vaan yrittänyt pitää sylissä tms niinkauan kun on tarvis - ja oikaissut sitten vieläkin joskus pakaste tai purkkiruoalla vaikkapa.

Eli en tiedä voiko sullakin osa olla just tätä - että jos voisit ja osaisit purkaa ärtymystäsi sinne mihin se oikeammin kuuluu - en tiedä mikä osoite se kohdallasi on - lapsen isä, joku muu ... mulla on ollut voimakkaitakin ärsytyksiä mutta (lapsen) onneksi olen ne ärtymykset kohdentanut ne ansainneille - eli mun tapauksessa mun täysin epäempaattinen ja auttamaton äiti ja sisko , sekä lapsen ihan huuhendaali bio-isä ...

Tämä ei ole tarkoitus moittia - ja varmaan noita hermostuksia tulee itsekullekin joskus, ja tilanteesi on hieman toinen kun alunperin ajattelit toisen kasvattajan olevan mukana.

Mutta monesti sanotaan, että ne omat angstit saattaa siirtyä just lapseen, ellei jollain muulla tapaa pääse niitä purkamaan ja niitä tunnista.

Jaksua...
 
Mun ei tartte huutaa tuolla pikkumiehelle. Riittää kun pikkusen murisen nii loukkaantuu kun kiellän tekemästä jotakin. Ja sitten mököttää hetken. Oon joskus hermostunu ja korottanu ääntäni mutta vielä ei oo tarvinnu huutaa kuten isommille lapsille.
 
meillä on 2v tyttö ja kyllä mä jos ärähdän tai huudan tytölle. Hirvittävä huono omatunto on toki ja yritän hillitä itseni mutta välillä onnistuu välillä ei :( pyydän anteeksi että äiti hermostuui tai huusi ja yritän aina rauhoittua. mutta meillä on ollut suuria uniongelmia tai oikeastaan nukahtamisongelmia joten jaksaminen välillä tiukassa.

Työelämään palasin helmikuussa ja lapsi aloitti päiväkodin. Kyllä saan iltaisin tunteä nahoissani sen että olen neidin hoitoon "hylännyt". isälleen ei niin uhmaa tai kiukkua. mutta yritän ottaa sen niin että kotona uskaltaa näyttää ne huonotkin tunteet joita ei veilä päiväkodissa uskalla, ja syli on avoin koko illan.

teen viikonloppuisin satsin ruokaa ja pakastan valmiita annoksia, jotka otan edellisenä iltana sulamaan jääkaappiin. on aina ruoka valmiina kun päiväkoidsta kotiin tullaan eikä tarvitse ruuantekoon keskittyä, ollaan vaan lapsen kanssa yhdesssä. Suosittelen!!

kovasti jaksamista chilipuulle!
 

Yhteistyössä