Apaattinen ja kiukkuinen äiti

[äiti 04/01, 08/02 12/03, 05/05 ja la 05/05]

Meillä tuolla ensimmäisellä oli koliikki nukkui vain ja ainoastaan mun mahan päällä. Noilla kahella seuraavalla oli allergiat joiden taikia valvottiin. ja viimesellä korvatulehduksia ihan pienestä pitäen.
Teitysti väsyin, kun en saannut nukuttua öitä, mutta sitten keksittiin miehen kanssa et josko minä menisin toiseen huoneeseen nukkumaan ja mies jää muutamaksi yöksi nukkumaan vauvan kanssa. hmm no se oli hyvä ratkaisu sillä senjälkeen noi lapset oovat oppineet nukkumaan koko yön heräämättä.
Siis minä olin silloin niin väsynyt et vaikka olin paikalla niin en kuitenkaan ollut "läsnä" huusin jo ihan pienelle vauvalle kun en jaksanut. Nyt kun odotan viidettä niin nyt tuntuu et osaan jo pikkuisen enempi "relata" eikä noiden lasten tarvii olla ihan niin "kiltisti", kuin mitä piti olla aikaisemmin =) Tosin mulla ei ole ollut sitä et pitää suoriutua kaikesta itekseen. Valmisruokia olen syöttänyt siinnä missä omiakin. Varsinkin jos lähettiin kaupunkiin käväseen tai kylään niin otin ruuat mukaan niin saa syyä suurin piirtein siihen omaan ruokaikaan. Myös noi astiat olen pessyt astiapesukoneessa.
Te joilla on tiukat päivä rutiinit niin kehoittaisin teitä pikku hiljaa irtautumaan niistä. Jos pesette astiat käsin niin laittakaa ne koneeseen. Tai jos lähdette ulos niin kiertäkää eri lenkki kuin tavallisesti.
Ja jos on mahdollista niin jättäkää mies nukkumaan lapsen kanssa niin saatte itekkin vähän levättyä. Ja ennen kaikkea muistakaa OTTAA AIKAA ITSELLENNE. Sen huomasin minäkkin et se helpottaa et pääsee ees silloin tällöin jonnekkin ilman lapsia. Vaikka vain kauppaan.

 

[jslfgkj]

Hei! Kuulostipa tutulle tuo ajoittainen lapselle huutaminen ja väsymys. Eihän tuo ole mikään ihme, kun unet on vähissä ja työmäärä suuri. Meillä oli myös allerginen lapsi joka huusi ensimmäiset 10kk ja senkin jälkeen ollut vaativa poika.

Myös minä ahdistuin jatkuvasta metelistä, en kestänyt itkua ja tuli menetettyä hermo useasti. Tästä kaikesta on ollut todella paha mieli ja olen yrittänyt käsitellä asiaa yksin. Hienoa, jos hakeudut saamaan apua! Itse yritin puhua asiasta neuvolassa, mutta joka paikassa oltiin ihan kädettömiä.
Uskomatonta, kun kaikkialla hoetaan varhaisesta vuorovaikutuksesta mutta ei oikeasti ymmärretä, että sitä ei kunnolla pääse kehittymään jos äiti palaa aivan loppuun.

Meilläkään ei ollut minkäänlaista tukiverkostoa olemassa, muta jotenkin hengissä selvittiin ja vasta nyt kun poika on huomattavasti rauhoittunut niin alan todella pysytyä nauttimaan tästä äitiydestä 1v 7kk:n jälkeen.

Kaikkea hyvää teille jatkossa ja toivottavvasti saat oikeanlaista apua asiassa. Kunpa jaksaisimme ajatella, että lapsi on vain hetken näin pieni eikä hän tahallaan kiukkua. Jospa saisit jonkinlaisen mahdollisuuden levätä! Oletko tietoinen sairaaloiden tai turvakotien antamasta unikoulusta lapselle?

 

[ap.]

Mukavaa lukea teidän muiden kokemuksia, täällä saa parempaa vertaistukea kuin uskalsin odottaakaan. Meillä lähdettiin konkreettisiin toimenpiteisiin. Huomasin, että olen väsähtänyt rutiineihin sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Nyt poika onkin mummolassa pitkästä aikaa. Minulla on se ongelma, että annan huonosti poikaa hoitoon, vaikka se mahdollisuus on tarjolla. Olen siis liian kiinni pojassa ja napanuora lienee liian tiukalla. Sain myös psykologin ajan.

Perfektionismista vielä; Itse olen hieman boheemi kodinhoitohommien suhteen. Sotkuisuus haittaa, mutta ei häiritse liikaa. Annan lapselle surutta silloin tällöin Bonaa ja Pilttiä ja syön itse valmisruokaa kun en ehdi tai jaksa laittaa ruokaa.

Pahin ongelmani on siis tuo lapsen itkun ja kiukun kestämättömyys. Juuri sitä haluankin psykologin kanssa selvittää. Haluan myös oppia ennalta ehkäisemään nämä yhtäkkiset pimahdukseni. Ehkä pieni lepokin auttaa ja arkirutiinien katkaisu.

 

[ap.]

Unohdin vastata, "jslfgkj", kurjaa kun neuvolassa ei oteta tosissaan ongelmaasi! Itsekin murehdin paljon tuota varhaista vuorovaikutusjuttua, kun olin niin sekaisin ja väsynyt koliikkiaikana. Pelkään paljon, että lapselle jäi jokin trauma perusluottamuksen osa-alueelle, kun en ollutkaan se vakaa ja järkähtämätön äitihahmo.

Haluan uskoa kuitenkin, että pikku hiljaa opimme kommunikoimaan lapsen kanssa yhä paremmin ja paremmin. Ehkä tärkeintä on, että kaikesta huolimatta välitämme lapsistamme ja haluamme kehittyä äitinä. Ainakin yritän itse lohduttaa itseäni pahimpina aikoina näin. Ne, jotka eivät piittaa, eivät varmaan edes halua kehittyä.

 

[yksi kommentti]

Luin kerran yhestä lehdestä,että kun suomalaisessa yhteiskunnassa lapselta "vaaditaan" kiltteyttä.Lapsen ei anneta aina suuttua ja olla "tuhma",niin ne tunteet jää usein pienenä elämättä ja sitten oman lapsen syntyessä, äitinä, ne saattavat nousta pintaan ja niitä säikähtää.
Itse kolmen lapsen äitinä myönnän syyllistyväni myös tähän,että en joskus salli lapsen huutaa ja kiukutella ja sit aina muistan tuon lukemani jutun ja koitan antaa lapselle luvan näyttää myös negatiiviset tunteensa.

 

[edellinen vielä]

Ja siihen huutamiseen olen kans sortunu ja pelästyin aluksi tosiaan näitä uusia piirteitä itsessäni äitiyden myötä.Mut sit olen miettiny,että yhtä tärkeää kuin on antaa lapsen näyttää ne negatiiviset tunteensa, ni on sallia ne itellekin.Ei me olla täydellisiä. Mutta pääasia että lapsi ei tunne oloaan turvattomaksi.Asian voi yrittää selittää hänelle jotenkin ja pyytää anteeksi.

 

[vitsikö esikoiselta]

pakko vastata vielä kun aihe oli tapetilla. Olin tuossa neuvolassa lasten kanssa ja mennessä esikoista hoputin että ota kengät pois ja takkipois jne (oltiin perinteisesti viime tipalla paikalla). ehdittiin kuitenkin odotustilaan istahtamaan (onneksi ei ollu muita) kun esikoinen kiipes penkille viereen, taputti äitiä olkapäälle ja sanoi että "älä äiti puhu kovalla äänellä, ihan rauhallisesti vain"...siis mä jaksoin sen kyllä ottaa huumorilla mutta kyllä se vähän ajattelemaan pisti, ja auttaa taas jaksamaan eteenpäin olemaan hermostumatta.

 

[Hauska tuo edellinen..]

Mulle kävi samantyyppisesti. Ristiäiset lähestyivät, olin siivonnut ja hoitanut miljoona asiaa. Olin stressaantunut ja siinä edellisenä päivänä ennen ristiäisiä meni hermot jostain asiasta. Esikoinen (2,5 v) tuli syliin ja sanoi: "äiti ota ihan rauhallisesti, kaikki on ihan hyvin". Kyllä siinä itku pääsi .. ja rauhoituin myös.