Kuulostaa tutulta! Ensimmäinen minulla syntyi -98, on siis jo iso tyttö. Raskaus oli kaamea kun jouduin vaan makaamaan viisi viimeistä kuukautta, supistelujen takia. Itsekin huomasin vasta nyt myöhemmin että masennus alkoi varmasti jo silloin.. Synnytyksen jälkeen olin fyysisesti ja henkisesti rikki, olinhan maannut liikkumatta todella pitkään. Vauva ei herättänyt juurikaan iloa, itki kamalasti ja nukkui tunnin pätkiä. Isästä oli kyllä apua mutta suurin ahdistus oli kun koitin sitkeästi imettää itse, heräsin siis aina imettämään. Eka kuukauden aikana jo itkin hysteerisesti öisin, minulla oli hätä väsymyksestäni kun en seuraavan vauvan heräämisen pelossa ehtinyt yleensä nukahtaa yhtään.
Eka kuukaudet sujui siis ihan pimennossa ja hirveässä väsymyksessä. Maitoakaan ei tullut lypsettäväksi saakka, joten piti vain koittaa imettää.. Tytön ollessa 3kk koitettiin vastikkeita ja parin kokeilun sekä sairaalassa käynnin jälkeen todettiin hänen olevan allerginen maidolle. Eipä siinä sitten muuta kuin rintaa vaan kun kaikki niin suositti. Neuvolassakaan ei reagoitu yhtään hätääni..mies ei ymmärtänyt hakea apua ja niin sitä vaan mentiin päivä kerrallaan sumussa.
Kun tyttö täytti 4 kk, painoin enää 43 kiloa (norm 55, synnytyksessä 80!)ja voin tosi huonosti. Olin lakannut syömästä kunnolla kun piti itsekin varoa maitotuotteita, tytön allergian vuoksi. Pyörtyilin sinne tänne.. Vihdoin kuitenkin siskoni sanoi, että lopeta se imetys niin päästään tästä! Ja niin totuteltiin tytölle Peptidi-tuttelin juonti, ja elämä alkoi hänelle maistumaan!
Itse aloin myös toipua vähitellen mutta olin jo kyllä niin kasvanut erilleen miehestäni että erohan se lopulta tuli kun tyttömme oli noin 2,5 vuotias. Syytän osaksi masennusta ja sitä etten osannut edelleenkään hakea apua.
Tapasin nykyisen mieheni kaksi vuotta sitten. Hänen avullaan aloin miettiä mennyttä, oli nimittäin pakko alkaa miettiä tulevaa.. Hakeuduin terveyskeskuspsykologille ja sain apua jo muutaman kerran jälkeen. Aloitin myös lievän masennuslääkityksen, citalopramin. Vannoin eron aikoihin etten ikinä mene naimisiin enkä tee lapsia, minusta ei ole äidiksi. Mutta.. nyt olen naimisissa ja raskaana vko 12.. never say never..
Kun sain tietää olevani raskaana, lopetin heti lääkityksen, mikä oli varmaan virhe. Se oli ainakin virhe että lopetin sen niin nopeaa, oireet olivat kamalat! Menihän ne ohi viikossa mutta siinä samalla kun oli raskauspahoinvointia, niin eipä ollut mitään herkkua. Hiukan on ollut kiikun kaakun tämän oman mielialan kanssa, välillä on ihan ok olo, välillä taas itsekn sitä että tämäkin tietysti menee ihan samaa rataa kuin eka.. Onneksi nyt kaikki ystävät, mies, neuvola jne. osaa olla varuillaan ja tarttua toimeen tarvittaessa. Näin ainakin uskon. Tuskin kahta kertaa voi käydä samoin!
Kyllä nuo lääkitys asiat täytyy vain miettiä oman olon mukaan. Osa lääkkeistähän käy raskausaikana, vaikka eivät olekaan kovin suositeltuja kun ei ole kai riittävästi tutkimuksia niistä. Mutta jos on masentunut, se tila on haitaksi sekä äidille että lapselle. Siksi on parempi lääkitä jos ei selviä ilman. Selviääkö sitä sitten, aika näyttää minunkin kohdallani.
Koitetaan pärjätä! puhutaan ja jaetaan ajatuksia toisten samankaltaisten kanssa, se tuntuu helpottavat ainakin mua!
