P
paha mieli
Vieras
En vaan jaksa enää. En yhtään. Kaikki mitä teen on väärin, tai ei riittävästi, tai tarpeeksi hyvin. Mistään ei koskaan kehuta eikä mikään ikinä riitä.
Opiskelen kokopäiväsesti ja anomalla opettajilta erikoislupia, järjestämällä korvaavia kursseja, suorittamalla opintoja ainoastaan kirjatentteinä tai esseinä, olen saanut järjestettyä opiskelun niin että lasta (1,5v) ei tarvi viedä hoitoon. Mies on enemmän kuin tyytyväinen kun ei joudu maksamaan hoitomaksua. Opiskelen siis käytännössä yömyöhään kun lapsi ja mies jo nukkuvat.
Päivällä ja illalla hoidan lapsen täysin yksin kun mies ei kuulema jaksa. Ruokailut, kylvetykset, tuttivierotukset, omassa sängyssä nukuttamiset, pottaharjoittelut, ulkoilut ja leikit. Hoidan ne kaikki. Jos lapsi erehtyy tekemään jotain väärin, mies on heti paikalle huutamassa mulle puuttumaan tilanteeseen, samaan lapsen lopettamaan. Haukkuu mua kuinka huonosti kasvatan lasta kun se taas teki sitä tai tätä väärin tai häiritsi mieheni telkan katselua itkullaan tms.
Kodin siisteyden hoidan kokonaan. Pesen ja imuroin lattiat kerran viikossa, tiskit tyhjenee koneesta kaappeihin samantien, likaset vastaavasti taas päätyvät heti vuorostaan koneeseen, puhtaita vaatteita on aina kaapissa, likaset kerään pitkin asuntoa ja laitan koneeseen. Vessat, pesutilat ja saunan pidän aina säihkyvän puhtaina. Tasoilta tai pöydiltä ei koskaan löydy likaa tai pölyä. Mutta silti se ei riitä. Aina on juuri se tietty paita pesemättä tai silittämättä. Aina jostain löytyy joku leivanmuru lattialta jota en ole vielä ehtinyt lakaisemaan. Kertaakaan ei ole mieheni nähnyt tarpeelliseksi kehua tai kiittää mistään näistä.
Ruoka on myös aina pöydällä valmiina kun mieheni tulee kotiin. Ruokalistat on tarkkaan mietitty mieheni toivomuksen mukaan että kuukaudessa ei ole koskaan 2 kertaa samaa ruokaa. Koska ruuat ostetaan mieheni rahoilla, on olemassa myös tarkka ruokabudjetti jota noudatan enkä kertaakaan ole sitä ylittänyt. Olen jo tottunut siihen, että koskaan ei ruuasta kiitetä tai sanota siitä mitään hyvää. Mutta tänään... tänään tuli pohjanoteeraus.
Mieheni on kertonut, että haluaa aina jauhoisia perunoita. Muut perunat eivät kelpaa. Joten tavalliseen tapaan, ostin kaupasta jauhoisia perunoita. Mieheni maistoi tänään ruokaan ja totesi ettei voi sitä syödä. Ihmettelin miksei ja vastaus oli että minä typerä olin ostanut vääriä perunoita ihan tahallani vaikka tiedän ettei hän niistä tykkää. Minä yritin selittää, että otin kyllä siitä missä oli iso kyltti että jauhoisia. Mutta mieheni väittää, että tunnistaa kyllä perunat ja että kyltti on sitten ollut väärässä. Kaiken lisäksi, minun olisi pitänyt tietää tämä asia ja nyt on mun vika kun hän ei voi syödä ja joutuu olemaan nälissään.
Mä en enää jaksa tällaista elämää. Tein mä mitä tahansa, se on aina väärin. Joustan ja venyn, annan anteeksi, ymmärrän ja jaksan vaikka voimat ei enää millään riitä. Mutta en enää pysty. Mä oon niin väsynyt.
Opiskelen kokopäiväsesti ja anomalla opettajilta erikoislupia, järjestämällä korvaavia kursseja, suorittamalla opintoja ainoastaan kirjatentteinä tai esseinä, olen saanut järjestettyä opiskelun niin että lasta (1,5v) ei tarvi viedä hoitoon. Mies on enemmän kuin tyytyväinen kun ei joudu maksamaan hoitomaksua. Opiskelen siis käytännössä yömyöhään kun lapsi ja mies jo nukkuvat.
Päivällä ja illalla hoidan lapsen täysin yksin kun mies ei kuulema jaksa. Ruokailut, kylvetykset, tuttivierotukset, omassa sängyssä nukuttamiset, pottaharjoittelut, ulkoilut ja leikit. Hoidan ne kaikki. Jos lapsi erehtyy tekemään jotain väärin, mies on heti paikalle huutamassa mulle puuttumaan tilanteeseen, samaan lapsen lopettamaan. Haukkuu mua kuinka huonosti kasvatan lasta kun se taas teki sitä tai tätä väärin tai häiritsi mieheni telkan katselua itkullaan tms.
Kodin siisteyden hoidan kokonaan. Pesen ja imuroin lattiat kerran viikossa, tiskit tyhjenee koneesta kaappeihin samantien, likaset vastaavasti taas päätyvät heti vuorostaan koneeseen, puhtaita vaatteita on aina kaapissa, likaset kerään pitkin asuntoa ja laitan koneeseen. Vessat, pesutilat ja saunan pidän aina säihkyvän puhtaina. Tasoilta tai pöydiltä ei koskaan löydy likaa tai pölyä. Mutta silti se ei riitä. Aina on juuri se tietty paita pesemättä tai silittämättä. Aina jostain löytyy joku leivanmuru lattialta jota en ole vielä ehtinyt lakaisemaan. Kertaakaan ei ole mieheni nähnyt tarpeelliseksi kehua tai kiittää mistään näistä.
Ruoka on myös aina pöydällä valmiina kun mieheni tulee kotiin. Ruokalistat on tarkkaan mietitty mieheni toivomuksen mukaan että kuukaudessa ei ole koskaan 2 kertaa samaa ruokaa. Koska ruuat ostetaan mieheni rahoilla, on olemassa myös tarkka ruokabudjetti jota noudatan enkä kertaakaan ole sitä ylittänyt. Olen jo tottunut siihen, että koskaan ei ruuasta kiitetä tai sanota siitä mitään hyvää. Mutta tänään... tänään tuli pohjanoteeraus.
Mieheni on kertonut, että haluaa aina jauhoisia perunoita. Muut perunat eivät kelpaa. Joten tavalliseen tapaan, ostin kaupasta jauhoisia perunoita. Mieheni maistoi tänään ruokaan ja totesi ettei voi sitä syödä. Ihmettelin miksei ja vastaus oli että minä typerä olin ostanut vääriä perunoita ihan tahallani vaikka tiedän ettei hän niistä tykkää. Minä yritin selittää, että otin kyllä siitä missä oli iso kyltti että jauhoisia. Mutta mieheni väittää, että tunnistaa kyllä perunat ja että kyltti on sitten ollut väärässä. Kaiken lisäksi, minun olisi pitänyt tietää tämä asia ja nyt on mun vika kun hän ei voi syödä ja joutuu olemaan nälissään.
Mä en enää jaksa tällaista elämää. Tein mä mitä tahansa, se on aina väärin. Joustan ja venyn, annan anteeksi, ymmärrän ja jaksan vaikka voimat ei enää millään riitä. Mutta en enää pysty. Mä oon niin väsynyt.
:hug: kuulostaa rankalle ja sille et miehes jollai lailla hallitsee sua..mä en jaksas tollasta et koko ajan täytyy miettii et onko tää ny hyvin miehen mielestä ja miettii et eihä se suutu jne.
