Te joilla "pelkkiä" tyttölapsia, väitän että

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja 3 pojan äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Ei, vaan kaikissa näissä "poikien äidit vs tyttöjen äidit" -ketjuissa nimenomaan poikien äidit korostavat jopa hyvinä puolina sellaisia, jotka omaan korvaani kuulostavat aika negatiivisilta. Oma käsitykseni sukupuolista ei sinänsä edes ole mitenkään kaavamainen - ei esim. oma tyttäreni ole mikään stereotyyppinen ja kliseinen "tyttö". Tarkoitinkin tuolla viestilläni sitä, että toivottavasti omasta pojastanikaan ei tule sellaista poikaa, jollaisista näissä ketjuissa puhutaan.

"Menevä" ei tarkoita automaattisesti tyhmää. Mutta näissä ketjuissa toistuu aika usein sellainen, että "on menoa ja meininkiä, kauhee energia päällä koko ajan, ja hirveesti vaatii kyllä työtä ja vahtimista..." Ja kyllä tuollainen usein tarkoittaa nimenomaan päätöntä koheltamista ja villiä riehumista, ei sellaista normaalia liikunnallista leikkiä. Ja vaikka miten asiaa kääntelisi, niin en keksi, miten "vaativa ja haastava" lapsi olisi jotain muuta kuin väsyttävä ja rasittava. Minusta on mukava, että oman lapseni (tuon esikoisen) kanssa kaikki energia ei mene rajoittamiseen, opettamiseen, vahtimiseen ja hillitsemiseen, vaan lapsen KANSSA voi tehdä asioita, pystyy nauttimaan yhdessäolosta, lapsen leikkien seuraamisesta ja lapsen kanssa voi tutustua maailmaan hänen näkökulmastaan. Niin, kai se sama onnistuisi jonkun villin riehujankin kanssa, mutta jos tosiaan kaikki aika menee siihen, että yrittää saada sen rauhottumaan tai käyttäytymään, niin...


Sanot ettet ymmärrä, kuinka vaativa ja haastav voisi olla positiivista, mutta juuri tällaisen lapsen kanssa "Joutuu" olemaan paljon tekemisissä, antamaan paljon aikaansa, huomiotaan. Ja siinä samalla hänestä kasvaa hurjan läheinen.
Terkuin se alkuperäinen 3 erilaisen pojan äiti
 
Siis mikä siinä sitten on, että osa pojista on niin vilkkaita, äänekkäitä ja raisuja, että vanhemmat epäilevät lapsen saavan jonkun adhd-diagnoosin?

Ja kertokaa nyt, onko niissä pojissa jotain muitakin ihania puolia kuin se adhd?
 
Alkuperäinen kirjoittaja 3 pojan äiti;26766437:
Sanot ettet ymmärrä, kuinka vaativa ja haastav voisi olla positiivista, mutta juuri tällaisen lapsen kanssa "Joutuu" olemaan paljon tekemisissä, antamaan paljon aikaansa, huomiotaan. Ja siinä samalla hänestä kasvaa hurjan läheinen.
Terkuin se alkuperäinen 3 erilaisen pojan äiti

Kai oman lapsen kanssa voi olla paljon tekemisissä ja antamaan aikaansa muutenkin kuin vain "pakosta", siis "joutuessaan" suitsimaan hankalaa luonnetta ja hankalaa käytöstä? Minusta olisi mukavampaa, että se yhdessäolo olisi jotain muuta kuin sitä jatkuvaa rajoittamista, hillitsemistä ja hermoja raastavaa vahtimista. Ja todella mielelläni vietän aikaa lasteni kanssa, esim. nyt esikoisen kanssa, mutta mieluummin jotenkin muuten kuin jonkun adhd:n kanssa taistellen.
 
  • Tykkää
Reactions: Madicken04
Siis mikä siinä sitten on, että osa pojista on niin vilkkaita, äänekkäitä ja raisuja, että vanhemmat epäilevät lapsen saavan jonkun adhd-diagnoosin?

Ja kertokaa nyt, onko niissä pojissa jotain muitakin ihania puolia kuin se adhd?

Järjetön elämisen riemu! Kaikki on kiinnostavaa ja sitä tutkitaan ja siihen tutustutaan. Meno on vähintäänkin "toiminnallista", mutta myös vaihtelevaa ja paljon saadaan aikaan ja jatkuvasti. Ja autot, niistä oppii paljon asioita, vaikka niistä ei yhtään välittäisikään. Vaatii ihan erilaisen asenteen, jolla suhtautuu lapseen kuin "yhdessä ihastella hitaasti maailmaa"..

Ja menoon ja kaaokseenkin voi aikuisena suhtautua rauhallisesti, vaatii henkistä kanttia enemmän, mutta palkitsee. Ja onhan se niinkin, että vaikeudet yhdistää eli kaikkien hankaluuksien kautta sitä rakastaa lastaan enemmän.
 
Kai oman lapsen kanssa voi olla paljon tekemisissä ja antamaan aikaansa muutenkin kuin vain "pakosta", siis "joutuessaan" suitsimaan hankalaa luonnetta ja hankalaa käytöstä? Minusta olisi mukavampaa, että se yhdessäolo olisi jotain muuta kuin sitä jatkuvaa rajoittamista, hillitsemistä ja hermoja raastavaa vahtimista. Ja todella mielelläni vietän aikaa lasteni kanssa, esim. nyt esikoisen kanssa, mutta mieluummin jotenkin muuten kuin jonkun adhd:n kanssa taistellen.

No voi voi, kun elämä ei aina ole sellaista kuin haluaisi. Mutta meillä siis ei ole adhd:tä eikä muitakaan diagnooseja, nimenomaan pointtini oli se että pidän tätä poikien liikunnallisuutta yms normaalina.
Poikien kanssa ei ole sitä teatraalisuutta, jälkikäteispuintia, kantelua, mitä tyttöjen kanssa TUNTUU olevan. Esim. se on ihanaa. Riitoja yms ei jäädä vatvomaan. Minusta tässä keskustelussa tulee hirveän paljon esiin juuri ne asenteet poikalapsia kohtaan, jotka minua surettavat. Minun ekaluokkalainen, herkkä poikani alkoi yhtenä päivänä itkeä, kun on jo huomannut, että tytöt jaksavat koulussa istua paikoillaan, ja tyttöjä AINA kehutaan. Tällainen lapsi on ilmeisesti teistä tyhmä, rasittava, riiviö???
 
Kai oman lapsen kanssa voi olla paljon tekemisissä ja antamaan aikaansa muutenkin kuin vain "pakosta", siis "joutuessaan" suitsimaan hankalaa luonnetta ja hankalaa käytöstä? Minusta olisi mukavampaa, että se yhdessäolo olisi jotain muuta kuin sitä jatkuvaa rajoittamista, hillitsemistä ja hermoja raastavaa vahtimista. Ja todella mielelläni vietän aikaa lasteni kanssa, esim. nyt esikoisen kanssa, mutta mieluummin jotenkin muuten kuin jonkun adhd:n kanssa taistellen.

Mukavampaa ja mukavampaa.. Mitähän sitä sitten noille pojille tekis? Varmaan vois yrittää viedä takasin synnärille tai "kurittaa" se normaaliksi? Tai sitten vaan äitinä rakastaa sitä omaa sulosta lasta sellasena, kuin se on.
 
[QUOTE="vieras";26766528]Järjetön elämisen riemu! Kaikki on kiinnostavaa ja sitä tutkitaan ja siihen tutustutaan.[/QUOTE]

Ai, minun käsittääkseni tämä ei ole mikään poikien, vaan yleisesti LASTEN ominaisuus. Ja monen tuntemani aikuisenkin, toki vähän erilaisessa muodossa kuin lapsilla.

[QUOTE="vieras";26766528]Ja autot, niistä oppii paljon asioita, vaikka niistä ei yhtään välittäisikään.[/QUOTE]

Voi ei, taas ne autot... Itse kyllä oikeasti inhoan yksityisautoilua ja toivon kyllä, ettei poikani rupea miksikään "autohulluksi", eikä myöskään "sotahulluksi". Siinä on kaksi aika turhaa asiaa maailmassa. Ja minusta autot vaan ovat todella mielenkiinnoton asia. Maailmahan on TÄYNNÄ kaikkea kiinnostavaa, kuulostaa kamalalta, jos poikien mukana pääsee sitten vaan johonkin "autojen maailmaan".

No, ehkä en sitten vaan tajua, mitä kiinnostavaa autoissa on. Tosin ei taida tajuta monimiespuolinen tuttavanikaan. En tunne yhtäkään miestä, joka olisi erityisen kiinnostunut autoista. Mutta ehkä minulla on sitten outo tuttavapiiri...

[QUOTE="vieras";26766528]Vaatii ihan erilaisen asenteen, jolla suhtautuu lapseen kuin "yhdessä ihastella hitaasti maailmaa"..[/QUOTE]

Hmm, en ainakaan itse tunnista tällaista, että "yhdessä ihastellaan hitaasti maailmaa". Mistä sen repäisit?

[QUOTE="vieras";26766528]Ja menoon ja kaaokseenkin voi aikuisena suhtautua rauhallisesti, vaatii henkistä kanttia enemmän, mutta palkitsee. Ja onhan se niinkin, että vaikeudet yhdistää eli kaikkien hankaluuksien kautta sitä rakastaa lastaan enemmän.[/QUOTE]

Olen pahoillani, mutta tämä kuulostaa todella pahaenteiseltä. "Vaatii henkistä kanttia enemmän", "hankaluuksien kautta"... Eli tarkoitatko, että sinusta poikalapset ovat hankalia ja koettelevat kärsivällisyyttä ja hermoja, ja siitä selviää vain ottamalla koko lapsen jonain haasteena - jossa palkintona odottaa sitten se, että on "selvinnyt" kamalasta lapsesta...?!

Kyseenalaistan myös tuon, että hankaluuksien kautta toinen ihminen tulisi rakkaammaksi. Ei se kyllä taida niinkään olla. Ja vaikka olisikin, niin en kaipaa tässä mainittuja haasteita, vaikeuksia, hankaluuksia ja henkisen kanttini koettelua äärirajoille. Minusta tuo kaikki kuulostaa siltä, että yrität selittää asiat parhain päin ja vakuutella, että kaikkein kamalin lapsi on oikeasti kaikkein ihanin, ja ne lapset taas, joiden kanssa elämä on oikeasti mukavaa, ovat vain tylsiä, koska heidän kanssaan ei ole jatkuvaa henkistä matsia.
 
Ai, minun käsittääkseni tämä ei ole mikään poikien, vaan yleisesti LASTEN ominaisuus. Ja monen tuntemani aikuisenkin, toki vähän erilaisessa muodossa kuin lapsilla.



minusta tuo kaikki kuulostaa siltä, että yrität selittää asiat parhain päin ja vakuutella, että kaikkein kamalin lapsi on oikeasti kaikkein ihanin, ja ne lapset taas, joiden kanssa elämä on oikeasti mukavaa, ovat vain tylsiä, koska heidän kanssaan ei ole jatkuvaa henkistä matsia.

Minusta taas sun jutut kuulostaa pelottavilta! Ja sellaselta että elämän pitää olla helppoa. Toivottavasti sun elämä sellaisena sitten vaan pysyykin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja 3 pojan äiti;26766540:
No voi voi, kun elämä ei aina ole sellaista kuin haluaisi. Mutta meillä siis ei ole adhd:tä eikä muitakaan diagnooseja, nimenomaan pointtini oli se että pidän tätä poikien liikunnallisuutta yms normaalina.
Poikien kanssa ei ole sitä teatraalisuutta, jälkikäteispuintia, kantelua, mitä tyttöjen kanssa TUNTUU olevan. Esim. se on ihanaa. Riitoja yms ei jäädä vatvomaan. Minusta tässä keskustelussa tulee hirveän paljon esiin juuri ne asenteet poikalapsia kohtaan, jotka minua surettavat. Minun ekaluokkalainen, herkkä poikani alkoi yhtenä päivänä itkeä, kun on jo huomannut, että tytöt jaksavat koulussa istua paikoillaan, ja tyttöjä AINA kehutaan. Tällainen lapsi on ilmeisesti teistä tyhmä, rasittava, riiviö???

No vaikea sanoa, onko hän tyhmä, rasittava tai riiviö, koska eihän nyt yhden tilanteen perusteella (toivottavasti) vedetä johtopäätöksiä kenestäkään lapsesta. Mutta vähän teatraaliselta tuo ehkä kuulostaa ja juuri siltä asioiden puimiselta, jota poikien kanssa ei pitänyt olla ;)

Miksi hän ei sitten jaksa istua koulussa paikoillaan? Muistelen kyllä, että kun itse olin ekalla ja tokalla, niin ei siellä kukaan juoksennellut ja häröillyt ympäri luokkaa, vaan nekin pojat istuivat pulpetissa. Ovatko pojat muuttuneet? Tai lapset yleensä? Eikö niitä poikia voisi jo etukäteen vähän opettaa siihen, että välillä keskitytään tekemään jotain muutakin kuin juoskentelemaan? Ja vaikka lapsi olisi toiminnallinen, niin ei kai se nyt kovin yleistä ole, että on AINA ja AINOASTAAN toiminnallinen - kai niitä poikiakin kiinnostaa jotkut asiat, luulisi että on kiva oppia niistä lisää? Tätä kautta koulunkäynnin voisi saada kiinnostavammaksi niille pojillekin.

Ilmeisesti näissä kouluesimerkeissä oletetaan tyttöjen jaksavan istua siksi, että tytöt ovat "kilttejä" tai "rauhallisia" - mutta onko tullut mieleen, että tytöt tajuavat koulussa mahdollisuuden oppia uutta? Ei opiskelu ole mitään aivotonta kiltteyttä, vaan opiskelu on myös tiedonjanoa, omien aivojen käyttöä, tiedollista maailman haltuun ottamista.
 
Ai, minun käsittääkseni tämä ei ole mikään poikien, vaan yleisesti LASTEN ominaisuus. Ja monen tuntemani aikuisenkin, toki vähän erilaisessa muodossa kuin lapsilla.



Voi ei, taas ne autot... Itse kyllä oikeasti inhoan yksityisautoilua ja toivon kyllä, ettei poikani rupea miksikään "autohulluksi", eikä myöskään "sotahulluksi". Siinä on kaksi aika turhaa asiaa maailmassa. Ja minusta autot vaan ovat todella mielenkiinnoton asia. Maailmahan on TÄYNNÄ kaikkea kiinnostavaa, kuulostaa kamalalta, jos poikien mukana pääsee sitten vaan johonkin "autojen maailmaan".

No, ehkä en sitten vaan tajua, mitä kiinnostavaa autoissa on. Tosin ei taida tajuta monimiespuolinen tuttavanikaan. En tunne yhtäkään miestä, joka olisi erityisen kiinnostunut autoista. Mutta ehkä minulla on sitten outo tuttavapiiri...



Hmm, en ainakaan itse tunnista tällaista, että "yhdessä ihastellaan hitaasti maailmaa". Mistä sen repäisit?



Olen pahoillani, mutta tämä kuulostaa todella pahaenteiseltä. "Vaatii henkistä kanttia enemmän", "hankaluuksien kautta"... Eli tarkoitatko, että sinusta poikalapset ovat hankalia ja koettelevat kärsivällisyyttä ja hermoja, ja siitä selviää vain ottamalla koko lapsen jonain haasteena - jossa palkintona odottaa sitten se, että on "selvinnyt" kamalasta lapsesta...?!

Kyseenalaistan myös tuon, että hankaluuksien kautta toinen ihminen tulisi rakkaammaksi. Ei se kyllä taida niinkään olla. Ja vaikka olisikin, niin en kaipaa tässä mainittuja haasteita, vaikeuksia, hankaluuksia ja henkisen kanttini koettelua äärirajoille. Minusta tuo kaikki kuulostaa siltä, että yrität selittää asiat parhain päin ja vakuutella, että kaikkein kamalin lapsi on oikeasti kaikkein ihanin, ja ne lapset taas, joiden kanssa elämä on oikeasti mukavaa, ovat vain tylsiä, koska heidän kanssaan ei ole jatkuvaa henkistä matsia.

Voi Tsiisus! Meni vähän ilmeisesti ohi sulta? Ja ilmeisesti sulla on vaan tyttöjä?

Jos tulossa on joskus poikia, niin onnea yritykselle selittää "yksityisautoilun vahingollisuudesta" jollekin 1-vuotiaalle. Ja usko pois, kyllä ne vilkkaat lapset vaatii vanhemmilta enemmän, kuin rauhalliset. Kannattais varmaan varmistaa, ettei sellasia poikia tule pilaamaan sun seesteistä elämääsi. Tai sitten ihan vaan myöntää, ettei niitä lapsen ominaisuuksia voi valita etukäteen, vaan sitä rakastaa sitä omaansa sellasena, kuin se on. Ja kyllä, välillä tuntuu, että sitä vaikeinta rakastaa niiden vaikeuksien takia vielä enemmän (enkä oleta, että ymmärrät, jos sulla on ne helpot lapset).
 
Kai oman lapsen kanssa voi olla paljon tekemisissä ja antamaan aikaansa muutenkin kuin vain "pakosta", siis "joutuessaan" suitsimaan hankalaa luonnetta ja hankalaa käytöstä? Minusta olisi mukavampaa, että se yhdessäolo olisi jotain muuta kuin sitä jatkuvaa rajoittamista, hillitsemistä ja hermoja raastavaa vahtimista. Ja todella mielelläni vietän aikaa lasteni kanssa, esim. nyt esikoisen kanssa, mutta mieluummin jotenkin muuten kuin jonkun adhd:n kanssa taistellen.

Millä ihmeen perusteeella sä nyt leimaat jokaisen menevämmän adhd:ksi. Sulla on oikeasti asenne kohtalaisen vinksallaan... Energisyys ja kiinnostus eri asioita kohtaan on hankalaa vain jos leimaat itse sen sellaiseksi. Energisen lapsen kanssa voi tehdä vaikka mitä, luistellaan, tehdään pyörälenkkejä, uidaan, kiipeillään, tutkitaan kaivureita, junia, hakataan nauloja, tehdään ruokaa, luetaan kirjoja, pelataan pelejä. Haasteellista on ainoastaan silloin jos itseä kiinnostaa vain sohvalla löhöäminen ja palstailu ;)

Kunhan sen menevyyden kanavoi oikein, elämä on helppoa. Rajoittamalla ja jatkuvalla hillitsemällä ei tulekaan hyvää lopputulosta. Jos lapsi haluaa kiipeillä, mennään paikkaan missä se onnistuu, vaikka puistoon. Jos haluaa juosta, pelataan jalkapalloa, sählyä tai vastaavaa. Ellei hän jaksa keskittyä kuuntelemaan satua, lainataan kirjastosta vaikka paloautokirja niin johan kiinnostaa.
Menevän lapsen vanhemmat voi olla ainakin tyytyväisiä siitä että lapsi on liikunnallinen eikä sohvaperuna.
 
Viimeksi muokattu:
Itse olen huomannut että tytöt ovat huomattavasti hellempiä ja tietyllä tavalla ajattelevaisempia kuin pojat. Pojat taas ovat villimpiä ja väkivaltaisempia mutta suorempia tyttöihin verrattuna.
 
No vaikea sanoa, onko hän tyhmä, rasittava tai riiviö, koska eihän nyt yhden tilanteen perusteella (toivottavasti) vedetä johtopäätöksiä kenestäkään lapsesta. Mutta vähän teatraaliselta tuo ehkä kuulostaa ja juuri siltä asioiden puimiselta, jota poikien kanssa ei pitänyt olla ;)

Miksi hän ei sitten jaksa istua koulussa paikoillaan? Muistelen kyllä, että kun itse olin ekalla ja tokalla, niin ei siellä kukaan juoksennellut ja häröillyt ympäri luokkaa, vaan nekin pojat istuivat pulpetissa. Ovatko pojat muuttuneet? Tai lapset yleensä? Eikö niitä poikia voisi jo etukäteen vähän opettaa siihen, että välillä keskitytään tekemään jotain muutakin kuin juoskentelemaan? Ja vaikka lapsi olisi toiminnallinen, niin ei kai se nyt kovin yleistä ole, että on AINA ja AINOASTAAN toiminnallinen - kai niitä poikiakin kiinnostaa jotkut asiat, luulisi että on kiva oppia niistä lisää? Tätä kautta koulunkäynnin voisi saada kiinnostavammaksi niille pojillekin.

Ilmeisesti näissä kouluesimerkeissä oletetaan tyttöjen jaksavan istua siksi, että tytöt ovat "kilttejä" tai "rauhallisia" - mutta onko tullut mieleen, että tytöt tajuavat koulussa mahdollisuuden oppia uutta? Ei opiskelu ole mitään aivotonta kiltteyttä, vaan opiskelu on myös tiedonjanoa, omien aivojen käyttöä, tiedollista maailman haltuun ottamista.

Puuh, kylläpäs olet kova päättelemään yhdestä lauseesta asioita väärin! No, tämä pikku oppija tuo kotiin kokeita joissa lähes poikkeuksetta täydet pisteet. Hän vain on huomannut jo tuon tyttö/poika -asenne-eron, joka myös täällä on erittäin hyvin aistittavissa...
 
Alkuperäinen kirjoittaja 3 pojan äiti;26766635:
Minusta taas sun jutut kuulostaa pelottavilta! Ja sellaselta että elämän pitää olla helppoa. Toivottavasti sun elämä sellaisena sitten vaan pysyykin.

Kertoisitko, miksi ne kuulostavat pelottavilta?

Ja en nyt varsinaisesti ajattele, että elämän pitää olla helppoa, mutta en kyllä ajattele niinkään, että sen pitäisi olla mahdollisimman vittumaista, rasittavaa ja stressaavaa. Ja en vaan edelleenkään ymmärrä, mitä ihanaa on siinä, jos joku lapsi on mahdollisimman hankala?

Ja tarkennus: itse en siis ajattele poikalasten (automaattisesti) olevan hankalia, mutta näissä ketjuissa poikien äidit antavat sellaisen kuvan. Mutta kuten tässäkin ketjussa, se hankaluus esitetään yllättäen positiivisena asiana. Ja sen kyllä kyseenalaistan. Missään muussa tilanteessa niin ei edes tehtäisi - esim. kukaan ei ajattelisi, että mahdollisimman rasittava, hankala tai ilkeä puoliso olisi oikea onnenpotku, jota rakastaa enemmän kuin sellaista puolisoa, jonka kanssa elämä on ihanaa.

Ja samassa ketjussa on mainittu muutaman kerran stereotyyppiseen tyttöyteen liitettyjä negatiivisia puolia - miksi tytön kohdalla negatiiviset puolet ovat vain negatiivisa puolia, mutta poikien kohdalla negatiiviset puolet ovatkin positiivisia puolia, vahvuuksia ja jopa syitä rakastaa lasta enemmän??? Ei voi mitään, mutta kuulostaa niin selittelyltä.
 
Mistähän johtuu, että vain suomalaisilla pojilla on tuo liike-energia sellainen, että ei voi olla normaalisti ja pitää turpansa kiinni ja kuunnella muitakin?

Kun muuallahan koulu alkaa 3-4 vuotiaana, opettajia on 1 ja ryhmät suuria. Kaikki tekevät mitä käsketään ja tottelevat.

Oletko varma, että suomalaisella kasvatuksella ei ole mitään osuutta tuohon asiaan, että suomalaiset pojat ovat röyhkeitä ja itsekkäitä ja meluavia? Kun heidän annetaan ottaa liikaa tilaa fyysisesti ja henkisesti? ei laiteta heti pienestä ruotuun.
 
Kertoisitko, miksi ne kuulostavat pelottavilta?

Ja en nyt varsinaisesti ajattele, että elämän pitää olla helppoa, mutta en kyllä ajattele niinkään, että sen pitäisi olla mahdollisimman vittumaista, rasittavaa ja stressaavaa. Ja en vaan edelleenkään ymmärrä, mitä ihanaa on siinä, jos joku lapsi on mahdollisimman hankala?

Ja tarkennus: itse en siis ajattele poikalasten (automaattisesti) olevan hankalia, mutta näissä ketjuissa poikien äidit antavat sellaisen kuvan. Mutta kuten tässäkin ketjussa, se hankaluus esitetään yllättäen positiivisena asiana. Ja sen kyllä kyseenalaistan. Missään muussa tilanteessa niin ei edes tehtäisi - esim. kukaan ei ajattelisi, että mahdollisimman rasittava, hankala tai ilkeä puoliso olisi oikea onnenpotku, jota rakastaa enemmän kuin sellaista puolisoa, jonka kanssa elämä on ihanaa.

Ja samassa ketjussa on mainittu muutaman kerran stereotyyppiseen tyttöyteen liitettyjä negatiivisia puolia - miksi tytön kohdalla negatiiviset puolet ovat vain negatiivisa puolia, mutta poikien kohdalla negatiiviset puolet ovatkin positiivisia puolia, vahvuuksia ja jopa syitä rakastaa lasta enemmän??? Ei voi mitään, mutta kuulostaa niin selittelyltä.


juuri tätä tarkoitinkin. Eli kasvatus on tuota että leuhkitaan sillä mitä paskamaisempi jätkä: Pojat ovat poikia. jne.
 
Minulla on kolme tytärtä. Useasti olen ystävä- ja tuttavapiirin äitien, joilla on poika tai useampi poika muttei tytärtä, suusta kuullut, miten helpolla pääsen kun minulla on tyttöjä, jotka ikään kuin luonnostaan käyttäytyvät hyvin ja ovat järkeviä ja harkitsevia, oikeudenmukaisia ja rauhallisia. Minulle olisi kuulemma oikein saada edes yksi poika, jotta näkisin, mitä elämä pojan kanssa on ja sen jälkeen tietäisin, mitä haasteellinen lapsi tarkoittaa :xmas: Ilmeisesti jollakin tavalla jalostuisin sitä kautta.

Tyttäreni ovat vielä pieniä eikä minulla ole vielä aavistustakaan heidän myöhemmin tarjoamistaan kasvatuksellisista haasteista. Tällä hetkellä voin kuitenkin sanoa, että heidän kanssaan on suhteellisen helppoa ja mukavaa elää. Meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja puhumme ikään kuin samaa kieltä. Toisinaan meillä rähjätään, useimmiten kuitenkin nauretaan. Tulemme hyvin toimeen ja kuulumme yhteen, me tämän perheen naiset. Mutta ei vain siksi, että olemme naispuolisia, vaan siksi että henkilökemiat kohtaavat.

Tänään en jaksanut ymmärtää naapurin Ronnyn ja Nicon liike-energiaa heidän repiessään marjapuskiani ulkosynnyttimen nimeen huutaen. Tämä kaiketi johtuu siitä, että minulla ei poikaa ole, mene ja tiedä B)
 
Voi ei, taas ne autot... Itse kyllä oikeasti inhoan yksityisautoilua ja toivon kyllä, ettei poikani rupea miksikään "autohulluksi", eikä myöskään "sotahulluksi". Siinä on kaksi aika turhaa asiaa maailmassa. Ja minusta autot vaan ovat todella mielenkiinnoton asia. Maailmahan on TÄYNNÄ kaikkea kiinnostavaa, kuulostaa kamalalta, jos poikien mukana pääsee sitten vaan johonkin "autojen maailmaan".

Ah, tähän on vielä pakko tarttua ennen kuin menen nukkumaan. :)
Mä inhoan sotajuttuja. Samoin mies. Anoppi on todellinen pasifisti, miehellä ei ole tainnut olla edes vesipyssyä lapsena. Kodin ilmapiiri ei siis missään olosuhteissa kannusta ampumisiin tai muuhun väkivaltaisuuteen.

Vaan kuinkas kävikään? Siinä ennen kahta vuotta poika löysi KEPIT. Niillä huiskitaan ja huidotaan. Ne ovat välillä siimaleikkureita, joskus kitaroita -ja aika usein pyssyjä. Vaikka kuinka ollaan koitettu eri tavoilla pyssyleikkejä saada pois, niin ilmeisesti ne ovat tulleet jäädäkseen. Lapset eivät ole saaneet lelupyssyjä, mutta niitä rakennetaan legoista, tai se voi olla mikä tahansa palikka mikä käteen osuu. Siksipä kompromissina meillä ammutaan vain maaliin, ei ollenkaan toisia ihmisiä päin.
 
[QUOTE="vieras";26766672]Voi Tsiisus! Meni vähän ilmeisesti ohi sulta? Ja ilmeisesti sulla on vaan tyttöjä?

Jos tulossa on joskus poikia, niin onnea yritykselle selittää "yksityisautoilun vahingollisuudesta" jollekin 1-vuotiaalle. Ja usko pois, kyllä ne vilkkaat lapset vaatii vanhemmilta enemmän, kuin rauhalliset. Kannattais varmaan varmistaa, ettei sellasia poikia tule pilaamaan sun seesteistä elämääsi. Tai sitten ihan vaan myöntää, ettei niitä lapsen ominaisuuksia voi valita etukäteen, vaan sitä rakastaa sitä omaansa sellasena, kuin se on. Ja kyllä, välillä tuntuu, että sitä vaikeinta rakastaa niiden vaikeuksien takia vielä enemmän (enkä oleta, että ymmärrät, jos sulla on ne helpot lapset).[/QUOTE]

täysin päinvastaista mieltä. Jos on itsekäs lapsi, joka ottaa väkisin huomon itseensä, on koko aja kovaan ääneen vailla huomiota ja laittaa ranttaliksi jos sitä ei tule, heiluu niin että opettaja on pakko sitä antaa. ja vielä leuhkii sillä kuten vanhempansa, niin on tosi helppo lapsi vanhemmille.

tyttö joka on kasvatettu ottamaan toiset huomioon, ja esim. teininä viiltelee itseän tai kääntää mahdollisen huonon koulumenestyksen itseensä, syyttelee itseään, masentuu, jne on paljon raskaampi kuin toisia piinaava itsekäs meluava rellestäjä.

helppoa on vanhemmuus jos lapset ovat itsekkäitä meluavia riehujia, paljon helpompaa kuin olla sisäänpäin kääntyneen lapsen tai masennukseen taipuvaisen vanhempia.
 
Olen tainnut tehdä huonosti ymmärrettävän ketjun, koska en ole lainkaan väittänyt että poikien äideillä olisi raskaampaa tai tyttöjen äideillä helpompaa. Tämä rankkuus-kisa ei kuulu lainkaan omiin intresseihini. Yritin myös sanoa, että EN valita siitä kuinka kamalia nämä poikalapset ovat, vaan nimenomaan sitä, että sitä poikien energisyyttä ei ymmärretä. Sanoin myös ettei pojat saa olla "vaa poikia" siinä mielessä että saisivat tehdä mitä hyvänsä. Enkä varsinkaan ole sanonut että omat poikani ovat keskenään samanlaisia tai että heillä olisi mitään diagnoosia. Puuh. Mutta, milloinkaan ennen ei avaukseeni ole tullut näin paljon vastauksia, enkä edes yrittänyt tahallaan provosoida. Kuhan katselin pihalla pelaavia lapsiani ja kirjoitin mitä mielessä oli :)
 
kukaan ei voi puhua millaisia sukupuolet ovat luontojaa, ennen kuin kasvatus on sama. Mutta kaikki tutkimukset todistavat, että sukupuolet kasvatetaan sikiöajalta lähtien eri tavalla.

päiväkodin lastentarhanopettajat, perhepäivähotiajat, vanhemmat, isovanhemmat, kerhotädit, kaupan tädit, kaikki toimivat eri tavalla lasten kanssa täysin riippuen kumpaa sukupuolta lapsi edustaa. tämä kasvatus on johdonmukaista. käyttäydytään eri tavalla ja sallitaan tietty käytös sukupuolen mukaan.
 
[QUOTE="vieras";26766672]Voi Tsiisus! Meni vähän ilmeisesti ohi sulta? Ja ilmeisesti sulla on vaan tyttöjä?[/QUOTE]

Muistaakseni kerroin aiemmin, että minulla on yksi tyttö ja nyt odotan poikaa. Ja ehdin jopa olla iloinen siitä, että lapset tulevat olemaan eri sukupuolta (itse asiassa yksi syy tähän on se, että ajattelen sen vähentävän stereotyyppisiä mielikuvia vastakkaidesta sukupuolesta, kun tottuu leikkimään sen oman sisaruksen kanssa ja tuntemaan tämän ihmisenä, toisena lapsena, eikä minään sukupuolensa edustajana). Mutta tämä ketju on todella ahdistavaa luettavaa juuri siksi, että kaikkia varsin negatiivisia sukupuolistereotypioita vahvistetaan oikein urakalla.

Ja joo, tosiaan minulla on tytär. Mutta en kyllä näe hänessä mitään streotyyppistä tyttöä, en persoonan enkä leikkien osalta. Ja toivonkin, ettei pojastakaan tule sellaista poikaa, jollaisista tässäkin ketjussa on kirjoitettu.

[QUOTE="vieras";26766672]Jos tulossa on joskus poikia, niin onnea yritykselle selittää "yksityisautoilun vahingollisuudesta" jollekin 1-vuotiaalle.[/QUOTE]

Eli tarkoitatko, että joka ikinen poika vaan rakastaa autoja? Eikö se ole aika yksipuolista ja jopa tylsää. Ihan oikeasti: maailma on täynnä mitä erilaisimpia asioita, miksi kaikki pojat kiinnostuisivat jo 1-vuotiaana automaattisesti nimenomaan autoista? ja toki, jos kiinnostuu, niin minkäs sille voi. Mutta itseäni ne autot eivät silti kiinnosta. Tosin saa nähdä, kuinka paljon tai vähän oma lapseni kiinnostuu sellaisesta, mitä me vanhemmat emme aktiivisesti tarjoa/tyrkytä. Eikä meistä vanhemmista kumpikaan aja autoa, eli mitään roolimalliakaan ei siihen suuntaan tule.

Ja mitä mutantteja tuttavapiirini miehet sitten ovat, kun yksikään ei ole yhtään kiinnostunut autoista?

[QUOTE="vieras";26766672]Ja usko pois, kyllä ne vilkkaat lapset vaatii vanhemmilta enemmän, kuin rauhalliset.[/QUOTE]

Niin, en tätä ole kieltänytkään. En vaan osaa nähdä tätä minään autuaaksi tekevänä asiana.

[QUOTE="vieras";26766672]Kannattais varmaan varmistaa, ettei sellasia poikia tule pilaamaan sun seesteistä elämääsi. Tai sitten ihan vaan myöntää, ettei niitä lapsen ominaisuuksia voi valita etukäteen, vaan sitä rakastaa sitä omaansa sellasena, kuin se on.[/QUOTE]

Mutta kysehän oli siitä, että elämä on raskaampaa ja stressaavampaa hankalan lapsen kanssa. Enkä osaa nähdä tätä positiivisempana asiana kuin sitä, että elämä olisi vähemmän raskasta ja vähemmän stressaavaa.

[QUOTE="vieras";26766672] Ja kyllä, välillä tuntuu, että sitä vaikeinta rakastaa niiden vaikeuksien takia vielä enemmän (enkä oleta, että ymmärrät, jos sulla on ne helpot lapset).[/QUOTE]

En ymmärräkään. Koska normaalisti kaikissa muissa ihmissuhteissa se menee juuri päinvastoin. Nyt ilmeisesti sinä puhut kohtalaisen pienistä lapsista. Mutta kyllä vähän veikkaan, että jos perheessä on kaksi lasta, joista toinen koettelee vanhempien kärsivällisyyttä ja jaksamista mm. kouluhäiriköinnillä, sisaruksen lyömisellä, varastelulla, päihdekokeiluilla, pikkurikoksilla ja uhkaamalla vaikka äitiä puukolla, niin tuskin nämä "vaikeudet" sitä rakkautta lisäävät. Tämä on tietysti ääriesimerkki, enkä tietenkään tarkoita, että pojat tekisivät näin. Mutta otin vain esimerkiksi tilanteen, jossa vaikeudet voivat tehdä lapsesta jopa oikean ristin vanhemmilleen. Ja lyön vetoa, että erityisen vaikean lapsen vanhemmat toivoisivat lapsensa olevan mieluummin edes vähän toisenlainen. Mutta eipä siinäkään auta mikään - ei vanhemmuutta peruuttaakaan voi, vaikka lapsesta tulisi miten hullu.

Tuo oli ääriesimerkki, mutta missä kohtaa menee sitten se raja, jonka jälkeen vaikeudet eivät enää teekään lapsesta rakkaampaa (vain siksi, että se on niin "ihanan haastava" ja "ihanan vaikea"), vaan alkavat syödä sitä rakkautta? Mietin vaan. No, ei nyt varmaan pikkulapsen vilkkaus sitä aiheuta. Mutta tuntuu kyllä kamalalta hymistelyltä tuollainen, että "vaikein lapsi on se rakkain".
 
Kertoisitko, miksi ne kuulostavat pelottavilta?

Ja en nyt varsinaisesti ajattele, että elämän pitää olla helppoa, mutta en kyllä ajattele niinkään, että sen pitäisi olla mahdollisimman vittumaista, rasittavaa ja stressaavaa. Ja en vaan edelleenkään ymmärrä, mitä ihanaa on siinä, jos joku lapsi on mahdollisimman hankala?

Sulla menee edelleen huono käytös ja menevä luonne sekaisin, siksi saat sen kuvan että poikien kanssa olisi jotenkin ylenmäärin rasittavaa. Sen lisäksi olet valitettavasti ennakkoluuloinen. Kyllä tytötkin osaa olla hankala. On mulla työkavereitakin jotka ovat hankalia, ja ne sentään ovat aikuisia. Enkä usko että sun tyttökään on aina täydellisen ihanasti käyttäytyvä lapsi. ;)

Ehkä sä saat sen herkän pojan joka viihtyy mieluiten yksikseen lueskemassa. Toivottavasti saat, koska silloin pojan elämä tulee tuollaisella asenteella varustetun äidin kanssa olemaan helpompaa. Mutta jos kuitenkin sua siunataan energisellä ja touhukkaallla elohopealla, niin koita ymmärtää hänen luonnettaan. Kaikkea hyvää teille jatkossa. :)
 

Yhteistyössä