Te, jotka ette koskaan halunneet lapsia, mutta tilanne muuttui

[Juupas eipäs]

Te, jotka ette koskaan halunneet lasta, jotka ehkä ette pitäneet lapsista. Miten päädyitte kuitenkin hankkimaan lapsen?
Meillä mies haluaa lapsen, minä en ole koskaan lasta halunnut. En tiedä, mikä on vauvakuume, kun ei ole sellaista ollut. Ei mieskään "kuumeile", totesi vaan, että jos lapse/ lapsia meinaa hankkia, alkaisi olla jo korkea aika. Ja sanoi, että hän haluaisi kyllä lapsen.
En ole lapsen saamista mitenkään vastaan, en vain ole aktiivisesti innoissani lapsesta. Olen vähän tunnekylmä näissä asioissa; en pysty ajattelemaan vain että "oi kun oma pieni vauva olisi ihana" Vaan mietin pakostakin mitä olisi olla raskaana, miten käytännön asiat hoituisi lapsen ollessa vauva, sitten kun se siitä kasvaisi isommaksi ja aloittaisi koulun jne. Pitääkö lapsen hankkimista/saamista varten olla vauvakuume?
Kaipaankin nyt kokemuksia muilta, joilla on ehkä jollakin tapaa samanlainen tilanne?

 

[Eedla]

Meille ei koskaan pitäny tulla lasta ja mulla ei oo ikinä ollu vauvakuumetta mutta meillä on silti 3 lasta

 

[Eedla]

Meille ei koskaan pitäny tulla lasta ja mulla ei oo ikinä ollu vauvakuumetta mutta meillä on silti 3 lasta

Lisäksi en oo koskaan ollu niitä naisia jotka sekoaa onnesta vauvan nähdessään taikka haluavat halailla ja pussailla kaikkia kavereitten vauvoja. Siis en aiemmin oo ollut. Mutta nyt kun omat on leikki-ikäisiä/koululaisia niin olen huomannut hullaantuvani jokaisesta vastaantulevasta vauvasta... vanhuus ei tuu yksin.

 

["vieras"]

Meillä oli jokseenkin samanlainen tilanne. Meillä mies halusi lapsen. Minä olisin voinut olla lapseton ihan loppuun saakka. Ei mulla koskaan ole ollut vauvakuumetta. Mutta ehkä jokin biologinen vietti kuitenkin taustalla vaikuttaa. Halusin kokea vanhemmuuden. Täytyy kyllä sanoa, että nautin perhe-elämästä ja lapsesta paljon enemmän nyt kun lapsi on jo vanhempi kuin vauvavuodesta. Mulla on edelleen kasvamisen paikka se, että joku haluaa musta jotain koko ajan (työ, lapsi, mies...). Mutta kasvamaanhan me ollaan tänne tultu.

 

["vieras"]

Mä en koskaan kans ole ollu sellanen "vauva, iik, ihanaa, halipusuhöpönöpö" tyyppi. Vähän just sellain tehtiin lapsi et nyt ois aika. Ja odotusaikana jännitti, et herranen aika rakastunko siihen ollenkaan jne. Ja kyllä, rakastuin ja odotan nyt toista . Mutta tiedän että on ihmisiä jotka on oikeinkin onnellsia ilman lapsia, eivätkä niitä halua. Tsemppiä pohdintaan, ihan miehen mieliks en suosittele tekemään kuitenkaan lasta.

 

["Vieras"]

Jos sä et halua lasta, ja miehesi haluaa, niin sulla on velvollisuus mennä menojasi. Toiselta ihmiseltä ei saa evätä jotain niin suurta asiaa.

 

["äitee"]

samma här. Mies halusi lapsen..suostuin, en tullut nopeasti raskaaksi ja suhde meni muutenkin lopulta huonosti, sanoin etten halua lasta..ei erottu kuitenkaan...lopulta päädyimme yrittämään uudelle, 3v myöhemmin tulin raskaaksi ja olin 40v kun esikoinen syntyi. Edelleenkään en ole lässynlässyn äiti, mutta nautin lapsen kanssa olosta. Olen raskaana ja toine lapsi synytyy syksyllä. Toki sitä väillä miettii mitä elämä olisi jos lapsia ei olisi mutta kai se on normaalia jossittelua. Äiti voi olla monella tapaa, silit hyvä. Minulla ainakin vaikutti oma ns huono lapsuus että en usklatanut lapsia tehdä aiemmin.

 

[juupas eipäs]

Eedla, sanoit, ettei teille pitänyt tulla lasta mutta tuli silti. Miksei pitänyt tulla?
Hienoa huomata, että on muitakin samanlaisia kuin tunnen tällä hetkellä olevani.Joku sanoi, että mun täytyy mennä menojani, jos en lasta halua. En sanonut, että tyrmäisin koko ajatuksen. En vaan tunne palavaa halua saada lapsi. Joku sanoi, että halusi kokea vanhemmuuden, mulla on jotain samanlaisia tunteita; jonkinlaista uteliaisuutta se tuntuisi olevan.
Jotenkin vaan kuvittelen, että lasta pitää haluta syämensä pohjasta, jotta sitä kannattaa lähtee yrittämään edes. Ja koen, että teen väärin, jos ryhdyn lasta tekemään ilman että mulla on huutava biologinen kello ja vauvakuume.
Pelkään että musta tulee kylmä äiti, jos alan yrittää lasta järkisyiden vuoksi, enkä tunnesyiden vuoksi.

 

["saana"]

Itselläni oli tilanne, etten koskaan haaveillut lapsesta, ei mieskään mitenkään sitä halunnut. Yli 30v mietimme yhdessä, että saattaisi sitten vanhempana kaduttaa, jos lapselle ei olisi antanut mahdollisuutta. Jätimme ehkäisyn pois, mutta ei mitenkään ns yritetty. 1,5v myöhemmin tulin sitten raskaaksi. Oma lapsi on parasta maailmassa, ja olemme kasvaneet rooliimme vanhempina lapsen mukana. Edelleen olen sitä mieltä, että elämä on ihan yhtä arvokasta vaikka valitsisikin toisin, eikä lapsia halua. Toisaalta kohdallamme uskaltautuminen vanhemmiksi oli meille kuitenkin paras ratkaisu. Tsemppiä!

 

[juupas eipäs]

Saana, kiitos tekstistäsi. Se antaa uskoa siihen, että mikäli lapsenhankintaan päädyn, en todennäköisesti tule katumaan kuitenkaan. Joku sanoi joskus, että lasta hankittaessa pitää olla valmis siihen, että voi joutua yksinhuoltajaksi. Jos tulee ero tai jos kumppani kuolee ennenaikaisesti. Mietittekö te "ex-lapsettomat" koskaan tuollaisia aika kamalia asioita?

 

[#4]

Mä luulen, että yksinjääminen lapsen kanssa on isompi peikko silloin kun sitä lasta ei ole. Sitten kun lapsi on osa perhettä, olisi ajatus lapsesta luopumisesta se kaikkein kamalin. Lapsi vain on niin olennainen osa elämää, että ei voisi ajatellakaan elämää ilman. Mutta tokihan esim. miehen työmatkat, eri aikaan pidetyt lomat ym. ovat haastavia ja tuntuu että en ikinä jaksaisi tätä yksin. Sekavaa? No toki, mutta sellaista se on. Mulla ei esim. koskaan ole mitenkään erityisesti ikävä miestä tai lasta jos ovat poissa yhdessä tai erikseen, mutta silti tuntuu että yksinolo ei ole mun luontevin olotilani.

 

[3. odottaja]

32-vuotiaaksi asti sanoin etten ikinä lapsia laita, mutta asia askarrutti silti. Meillekään ei tullut vauvakuumetta ennen kuin jäimme luonnon armoille tyyliin "tulee jos on tullakseen". Tulin raskaaksi, mutta ensimmäinen meni kesken 7. viikolla. Vasta sitten tuli vauvakuume kun sai pienen hajun siitä mitä menetti; parissa viikossa ehdimme jo rakastua alkioon ja kaikkeen mitä siitä olisi voinut tulla. Silti jahkasin esikoista odottaessani pitkästi yli raskauden puolivälin, että mitä me on menty tekemään ja että heitämmekö elämämme hukkaan.

En vieläkään osaisi vakuuttaa lapsetonta itseäni siitä, miksi muksunteko kannattaa. Olin onnellinen silloin, mutta olen onnellisempi nyt. Enkä suostu uskomaan, että lasten saaminen olisi ainoastaan höpönassutassuttelijoiden ja vauvakuumeisten oikeus. Lapsia syntyy erilaisiin perheisiin ja elämäntilanteisiin, on aina syntynyt. Lapsi on yksi, tasavertainen perheenjäsen, ei sen keskipiste, eikä lapselle ole hyväksi maailman napa ollakaan. Tietenkään lastenlaittoon ei pidä ryhtyä vastentahtoisesti, pieni kipinä pitää olla, mutta lapsi ei ole mikään projekti/harrastus, jota tehdään ja toteutetaan valtavalla kiihkolla. Harvaa täällä kirjoittavistakaan on taidettu tekemällä tehdä, moni meistä on syntynyt ja kasvanut siinä sivussa, elämän kohinassa.

 

[Nenja]

Mä en koskaan pitänyt lapsista tai edes nähnyt itseäni äitinä/parisuhteessa. EN IKINÄ. No tapasin mieheni, rakastuin, tulin raskaaksi, enkä voisi olla onnellisempi. Lapsi on antanut minulle niiiiin paljon ja olen parempi ihminen nyt äitinä. Vauvakuume iski toisen lapsen kohdalla ja niinhän se piti tehdä Edelleenkään en välitä toisten lapsista tai näin. Erään tuttuni mielestä olen varmasti huono äiti kun en ole sieltä ala-asteelta halunnut lasta niin kuin hän. Pah!!

 

["saana"]

Yksinjäämisen pelosta.. Kyllä oli samanlaisia ajatuksia, mutta harvoin sitä kuitenkaan on totaalisen yksin, vaikka puolison menettäisikin. Arjen vastuu on yksin, mutta usein ympärillä on muita ihmisiä, esim isovanhempia, sukulaisia ja ystäviä.. Varsinkin isovanhempien tuki on ollut meille vauva vaiheessa iso asia, vaikka meitä on kaksi vanhempaa.
Helsingin

 

[juupas eipäs]

Äitiysmyytti hiukan kai kauhistuttaa, siksi onkin hienoa huomata, että äitejä, lapsia ja perheitä on monenlaisia.
Silti jostain syytä tietyntyyppiset perheet ja etenkin äidit nostetaan jalustalle ja sellainen aiheuttaa paineita. Vaikka miten olisi vahva ihminen, niin kyllä nuo odotukset lataa paineita tuleville äideille.
Puhumattakaan omista odotuksista itseään kohtaan; en päästä itseäni helpolla kovinkaan usein yhtään mistään vaikka muille suon epätäydellisyydet helposti. Ihmisiä tässä vaan ollaan, sanon muille kun samaan aikaan vaadin itseltäni täydellisyyttä. Mitä jos en yllä täyttämään omaa äitimyyttiäni? Huoh. Soutaa huopaa pieni mieleni.
Jollakulla vastanneista oli huono lapsuus, minulla myös osittain huono lapsuus ja etenkin äitisuhde on edelleen todella etäinen. Pelkään, että en osaa olla lapselle kunnollinen äiti; rakastava mutta rajat asettava. Koska itselläni ei sellaista äitiä ole koskaan ollut.

 

[äåäöäåö]

Minä olin aina ajatellut että voin olla ilman lasta tai sitten yksi. Meillä on yksi, mies halusi lapsen. Kyllä sitä vaan itsensä tuntee, yksi riittää vallan mainiosti ja ilmankin olisin ollut onnellinen.

 

["vieras"]

Tuo sun pohdinta kuulostaa aika lailla siltä, että haluat lapsen, mutta pelkäät sitä. Se pelko hälvenee sen lapsen myötä. Jos sä oikeesti mietit jonkun äitimyytin yms. kautta sitä ettet halua lasta niin kyllähän se kuulostaa siltä, että oikeasti haluat lapsen.

Mä olen vapaaehtoisesti lapseton ja mä en yksinkertaisesti halua lasta. Mulla ei ole ikinä ollut mitään kiinnostusta asiaan. Mä en halua kasvattaa ketään, mä en halua jatkaa geenejäni, mä en halua olla vastuussa toisesta ihmisestä. Mä haluan olla vapaa ja tehdä sitä mitä haluan ja mulle se tarkoittaa kaikkea muuta kuin äitinä oloa.

Ja mä muuten olen juuri noita "oi vauva, ihana, söpöhöpönassuliini" ihmisiä. Vauvat on ihaninta maailmassa ja rakastan mun ystävien lapsia.

 

[juupas eipäs]

Pohdintani saattaa olla myös tekosyitä, joilla peittelen sitä, että ehkä en oikeasti halua lasta? Jotkut sanovat että olen itsekäs, kun en ole tähänkään saakka lasta "halunnut"

 

[juupas eipäs]

Jollakin tasolla haluaisin lapsen, mutta pelkään, että kadun sitä, koska en halua lasta täysillä. Ymmärtääköhän joku mitä tarkoitan... Pelkoja raskaana olemisesta, lapsen kasvattamisesta ja siitä, osaanko antaa lapselle kaiken sen, mitä lapsi ansaitsee? Onko minulla voimavaroja riittävästi? taloudellisetkin asiat vaikuttaa. Kuten sanottu, huono äiti-suhteeni saattaa vaikuttaa asiaan. Huooooh tätä minun ajatustulvaani!

 

[Mollie]

Jollakin tasolla haluaisin lapsen, mutta pelkään, että kadun sitä, koska en halua lasta täysillä. Ymmärtääköhän joku mitä tarkoitan... Pelkoja raskaana olemisesta, lapsen kasvattamisesta ja siitä, osaanko antaa lapselle kaiken sen, mitä lapsi ansaitsee? Onko minulla voimavaroja riittävästi? taloudellisetkin asiat vaikuttaa. Kuten sanottu, huono äiti-suhteeni saattaa vaikuttaa asiaan. Huooooh tätä minun ajatustulvaani!

MInusta tuo kuulostaa hyvältä - siis siltä, että olet vastuullinen, järkevä ja tasapainoinen ihminen, kun mietit jo etukäteen resurssejasi kasvattaa lasta.

Ja jos sallit sanoa, se kuulostaa myös siltä että itse asiassa haluat lapsen.

Äitejä, perheitä ja lapsia on monenlaisia. Oma tarinani: tapasin mieheni 29-vuotiaana. En ollut ollenkaan varma haluanko lapsia. Mieheni taas halusi. Tajusin, että jos haluan jäädä suhteeseen tämän miehen kanssa, ennemmin tai myöhemmin on ruvettava lapsia yrittämään.

Muutaman vuoden aikana totuin ajatukseen lapsesta ja kasvoin henkisesti valmiiksi yrittämään Ja sitten kävikin niin, ettei lasta heti kuulunutkaan. Ja vasta sitten sain vauvakuumeen.

Nyt meillä on kaksi lasta, joista esikoinen on pantu alulle vauvakuumeessa ja kuopus ei - kuopus tehtiin ihan vaan siksi kun halusimme kaksi lasta ja minulla alkoi jo ikä tulla vastaan. Ja vaikka en kuopusta odottaessani ollut vauvakuumeessa, en rakasta häntä yhtään sen vähempää kuin esikoistakaan.

 

["vieras"]

Minä olin pitkään korostetun VELA ja se oli äärettömän tärkeä juttu mulle, olla vähän erilainen oman tien kulkija, mutta niin siinä vain kävi, että kun tuli ikää, kypsyin ihmisenä, tapasin oikean ihmisen jne, niin lopulta oli aivan selvä, että haluamme lapsia. Nuorena sitä tuli muutenkin oltua niin muka erilainen ja oman tien kulkija ja aika mustavalkoinen. Aika auttaa!

 

[juupas eipäs]

Aika... Kun ikää alkaa jo olla yli kolmenkymmenen, ei sitä aikaa ehkä enää kauheasti ole. Kiitos Mollie tekstistäsi, se antoi uutta ajateltavaa. Kiitos myös kaikille muille, tästähän muotoutui antoisa keskustelu!

 

["vieras"]

No se vauvakuume ei ollut ja silleen ykskaks päätettiin tehdä lapsi kun perhe on semmoinen, että on lapsi. Raskausaikana en tuntenut mitään ja se äidinrakkaus syntyi heti kun lapsi syntyi. Sain esikoisen 30-vuotiaana. Nyt 3 lasta. Ja minun piti olla lapseton koko ikäni. Voisi tehdä vielä yhden tai kaksi, mutta alkaa ikä olla kohta liikaa. En ole koskaan pitänyt lapsista, mutta tämä muuttui sitten hetkessä.

 

[Tii*]

Mie en oo ikinä tykänny lapsista enkä oo ikinä lapsia halunnut. Kuitenkin elokuussa sellainen meille syntyi ja se on maailman paras asia miun elämässä <3 Mutta en edelleenkään tykkää muitten lapsista Ja tää äitiys se on se "miun juttu" Ei ois kyllä uskonu, moni tuttu ja läheinenkin sitä ihmettelee

 

[jhugu]

No aloin seurustelemaan yh-miehen kanssa jolla 2v. lapsi, tuli ekaa kertaa elämässä vauvakuume!

Kun huomasin että ei se elämä lopu siihen, kun lapsen saa. Aika lapsellinen ajatusmaailma ollut silloin.
Nyt kotona "omat" 1v, ja 2v