A
avautuminen
Vieras
Tapasin hiljattain ihanan miehen. Mies on komea, kiltti, herkkä, kaikesta huolimatta rehellinen, kykenee puhumaan asiasta kuin asiasta. Monessa asiassa hyvin samanlainen kuin minä, sellainen mies jota en uskonut olevan olemassakaan. Itsetunto on miehellä vähän sirpaleina monestakin asiasta johtuen, samoin miehen elämäkin. Mies on samanlainen kuin minä olin joskus, hänellä on "pelastaja-syndrooma".
Ja mä tiedän miehen kumppanin, tiedän kaiken minkä hän mulle kertoi. Naisella on pahoja ongelmia, jotka heijastuvat heidän suhteeseensa. Nainen ei ole tasapainossa itsensä kanssa, ei millään tasolla. Kaikki elämän osa-alueet on tällä ihmisellä sekaisin ja hukassa ja mies koettaa pitää häntä pinnalla. Rakkautta.. ei. Sääliä, läheisriippuvuutta, sitä "sairautta" kun vaan koettaa pelastaa toista vaikka järki sanoo että se pelastettava hukuttaa molemmat.
Ja tähän mieheen mä sitten ihastuin. En tiedä aktivoituiko mussa oma "Pelastaja-syndrooma" tuohon mieheen liittyen. Mä vaan tiedän että pystyisin tarjoamaan tuolle miehelle niin paljon enemmän ja niin paljon parempaa. Mä osaan jo seistä omilla jaloillani, mua ei tarttis pelastaa vaan mun kanssa voisi olla ja hengittää vapaasti. Mä näin miehen sieluun saakka, ja näin hänessä niin paljon samaa mitä minussa on. Tai oli. On varmaan vieläkin.
En halua ehdoin tahdoin sotkea elämääni, mutta en saa ajatuksiani irti tuosta miehestä. Tiedän että on sulaa hulluutta edes sotkea itseään kuvioon jossa on mieleltään erittäin epävakaa ihminen. Kaikkein viisainta olisi unohtaa koko juttu ja olla edes tuntematta koko miestä. Mutta silti mun olo on levoton.
Pitäisi unohtaa, en vain halua. Taidan olla ihan hullu itsekin..
Ja mä tiedän miehen kumppanin, tiedän kaiken minkä hän mulle kertoi. Naisella on pahoja ongelmia, jotka heijastuvat heidän suhteeseensa. Nainen ei ole tasapainossa itsensä kanssa, ei millään tasolla. Kaikki elämän osa-alueet on tällä ihmisellä sekaisin ja hukassa ja mies koettaa pitää häntä pinnalla. Rakkautta.. ei. Sääliä, läheisriippuvuutta, sitä "sairautta" kun vaan koettaa pelastaa toista vaikka järki sanoo että se pelastettava hukuttaa molemmat.
Ja tähän mieheen mä sitten ihastuin. En tiedä aktivoituiko mussa oma "Pelastaja-syndrooma" tuohon mieheen liittyen. Mä vaan tiedän että pystyisin tarjoamaan tuolle miehelle niin paljon enemmän ja niin paljon parempaa. Mä osaan jo seistä omilla jaloillani, mua ei tarttis pelastaa vaan mun kanssa voisi olla ja hengittää vapaasti. Mä näin miehen sieluun saakka, ja näin hänessä niin paljon samaa mitä minussa on. Tai oli. On varmaan vieläkin.
En halua ehdoin tahdoin sotkea elämääni, mutta en saa ajatuksiani irti tuosta miehestä. Tiedän että on sulaa hulluutta edes sotkea itseään kuvioon jossa on mieleltään erittäin epävakaa ihminen. Kaikkein viisainta olisi unohtaa koko juttu ja olla edes tuntematta koko miestä. Mutta silti mun olo on levoton.
Pitäisi unohtaa, en vain halua. Taidan olla ihan hullu itsekin..
