Unikoulu oli aika kovaa meillä alussa ja luulen, että meidän tapamme ei ehkä tosiaan sovi teille. Pohjustuksena: uskon, että asiat täytyy tehdä niin kuin on parhaaksi koko perheelle. Lapsi on tärkeä osa sitä, mutta niin ovat vanhemmatkin. Kuten itsekin kerroit, niin myös meillä alkoi olla paukut aika vähissä.
Lapsi alkoi tosiaan viiden kuukauden iässä syödä kasvissoseiden lisäksi myös lihaa ja puuroa, joten tiesimme, että vuorokauden kalorisaanti on jo kohdallaan eli nälkä tuskin oli syynä yö-syömiseen. Alotimme sillä, että lapselle muodotettiin selkeä iltarutiini, joka alkoi aina samaan aikaan ja asiat tapahtuivat samassa järjestyksessä: puuro, iltapesu, vaipanvaihto, yöpuku, hierontaa, unimusiikki-cd soimaan, iltamaito ja sänkyyn.
Jos lapsi ei jäänyt mielellän sänkyyn jompi kumpi vahemmista jäi sängyn vierelle "tassuttamaan" eli piti tukevasti kättä lapsen päällä ja sanoi "schh". Jos se ei rauhoittanut silitettiin (erityisesti selkää, peppua ja pakaroita, rauhoittavat jostain syystä parhaiten) tai taputeltiin pepulle. Jos itku vain yltyi, otettiin syliin rintaa vasten, mutta ei lähdetty hytkyttelemään tai kävelemään eikä juteltu.
Nyt voisin jättää tämän selostuksen tähän ja kaikkien koulukuntien edustajat olisivat suht tyytyväisiä toimintaamme. Tosiasia kuitenkin on, että aina tassuttelu ei vain toimi ja jos antaisin ymmärtää, että se oli taikakeino, joka avasi portit Nukkumatin maahan, aiheuttaisin uskomattoman määrän turhautumista niille jotka haluavat tätä kokeilla.
Joskus nämä kaikki keinot eivät siis tehonneet. Lapsellemme on tassuttelun lisäksi juteltu, häntä on hytkytelty ja kanniskeltu. Saatoimme myös, itkun sävystä riippuen, jättää lapsen itsekseen sänkyyn hetkeksi rauhoittumaan. Erityisesti tämä on iso ei-ei useimmille. Nyt siis painotan sanoja ITKUN SÄVYSTÄ RIIPPUEN. Kuolenmanpelon kauhuhuudon kourissa olevaa lasta ei tule missään nimessä jättää yksinään rauhoittumaan vaan ottaa syliin ja lohduttaa.
On olemassa erittäin herkkiä lapsia (4.3. Aamulehdessä oli yhden tällaisen lapsen äidin erittäin hyvä kertomus omista kokemuksistaan), joka vain vaativat sen sylin ja usein nimenomaan äidin sylin, piste. Kannattaa ehkä tutkiskella hieman omaa sydäntään, tekeeko asioita lapsen parhaaksi vai omasta syyllisyydentunteesta tai omista läheisyydentarpeistaan. Sinä tunnet lapsesi parhaiten ja sinä teet mikä on sinusta parasta teidän perheellenne. Muista myös, että mikäli perheeseen kuuluu puoliso, niin hänelläkin on tunteita ja tarpeita pelissä liittyen tähän asiaan.
Lapsen herätessä en vastannut hänen huuteluunsa heti vaan odotin viisi minuuttia. Taas riippuen itkun sävystä. "Miksi viisi minuuttia, ei lapsi tunne kelloa?" Ei tunnekaan, mutta tuntee kyllä varmasti eron aikajaksojen: heti, viisi minuuttia ja tunti, välillä. Tahdon sanoa siis, että viisi minuuttia oli minua varten, että menin aina saman ajan päästä katsomaan häntä. En tunnin päästä tai nopeammin. Toisinaan lapsi rauhoittui itse ja nukahti ennen kuin ehdin nousta sängystä. Lapset saattavat myös huudella unissaan ja heräävät vasta kun heidät nostetaan ylös tai saavat tissin suuhunsa.
Kuten kerroin sen jälkeen kun lapsi siirrettiin omaan huoneeseensa nukkumaan, hän on nukkunut reilun 6 kk iästä lähtien koko yön. Nykyisin kun hänet laittaa sänkyyn nukkumaan hän kääntää kylkeä ja jää tyytyväisenä nukahtamaan. Ei itkua eikä huutoa. Kun lopputulos on tämä, en jaksa uskoa, että valitsemamme tapa on väärä. En sano, että se ainoa oikea, vaan että se on ollut hyvä ratkaisu meidän perheellemme.
