Tk-omalääkärikollegoita paikalla? Omien tunteiden käsittelystä kysymys...

[tk-lekuri]

Olen keskisuuressa kaupungissa tk:ssa omalääkärinä. Olen hoitanut samaa väestöä reilut 2 vuoden ajan ja minulla on pysyvä virka tässä. Pidän työstäni todella paljon ja etenkin siitä, että saan seurata samoja potilaita ja heidän perheitään, terveydentilaansa jne ja tutustua heihin. Olen aika empaattinen ihminen, varmaan liikaakin.

Usein otan kovin raskaasti potilaalle tapahtuvat asiat. En tietenkään näytä sitä potilaalle, mutta asiat jäävät painamaan mieltäni ja samoin joidenkin potilaiden kohtalot.

Nyt luin juuri, että eräällä väestöni jo minulle tutuksi käyneellä potilaalla todettiin levinnyt ruokatorvica. Hommasin hänet kiireellisenä gastroskopiaan nielemisvaikeuksien vuoksi ja tietenkin pystyin jo lopputulosta ennakoimaan. Silti tuntuu pahalta potilaan puolesta

Miten te muut käsittelette tunteitanne työssänne? En halua turtua, sillä tietty empaattisuus on mielestäni lääkärin työssä todella tärkeää. Itse pohdin asioita päässäni ja kannan mielessäni muutaman päivän - tavallaan suren potilaan tilannetta.

 

[vieras]

Eikö koulutuksessanne ole tuosta puhetta? Olen ymmärtänyt että olis. En siis ole lääkäri mutta mulla oli joskus ihana omalääkäri, joka katosi. Kuulin myöhemmin että otti just liikaa tunteita peliin ja uupui, joutui kai oikein johonkin hoitoon. Tuskin jatkaa ammatissaankaan enää.

 

[Itsekin sos.ja tervalalla työskentelevä]

omalääkärin haluaisin! Mutta tosiaan kannattaa pitää varansa ettei liikaa anna työn vaikuttaa.

 

[sh ja häpeän täällä notkua]

nyt olet ihan väärällä palstalla. Ota työnantajaasi yhteys. Tai puhu kollegoidesi kanssa tk:ssa. Itse en edes usko sinun olevan lääkäri. Miksi ihmeessä lääkäri hengailisi näillä palstoilla??? Mulla on ihan eri käsitys lääkäreiden maailmasta. Ne ei notku täällä.

 

[no tuota]

Olen keskisuuressa kaupungissa tk:ssa omalääkärinä. Olen hoitanut samaa väestöä reilut 2 vuoden ajan ja minulla on pysyvä virka tässä. Pidän työstäni todella paljon ja etenkin siitä, että saan seurata samoja potilaita ja heidän perheitään, terveydentilaansa jne ja tutustua heihin. Olen aika empaattinen ihminen, varmaan liikaakin.

Usein otan kovin raskaasti potilaalle tapahtuvat asiat. En tietenkään näytä sitä potilaalle, mutta asiat jäävät painamaan mieltäni ja samoin joidenkin potilaiden kohtalot.

Nyt luin juuri, että eräällä väestöni jo minulle tutuksi käyneellä potilaalla todettiin levinnyt ruokatorvica. Hommasin hänet kiireellisenä gastroskopiaan nielemisvaikeuksien vuoksi ja tietenkin pystyin jo lopputulosta ennakoimaan. Silti tuntuu pahalta potilaan puolesta

Miten te muut käsittelette tunteitanne työssänne? En halua turtua, sillä tietty empaattisuus on mielestäni lääkärin työssä todella tärkeää. Itse pohdin asioita päässäni ja kannan mielessäni muutaman päivän - tavallaan suren potilaan tilannetta.

Itse en ole lääkäri mutta sairaanhoitaja kylläkin. Oikeastaan on hienoa että lääkäri välittää noinkin syvästi ja se varamaan näkyykin työstäsi potilaille. Mutta kuten tuossa itse kirjoitit niin jos näitä asioita rupeaa miettimään ja vie työt kotiin niin nopeasti palaa töissä loppuun. Itse olen vain tehnyt selväksi että työt on työtä eikä niitä saa tehdä tunteella. Ei tarkoita sitä että olisi tyly tai tympeä,mutta en rupe syvemmin tutustumaan potilaisiin esim.kyselemään millainen koira on tai miten Pentti jakselee. Osatolla on välillä aika rajujakin kohtaloita ja vain yrittää olla ajattelematta liian syvällisellä tasolla.Ehkä olen onnistuneesti luomaan ammattiminän joka olen töissä ja kotiminän joka olen vapaalla..

 

[ap]

Eikö koulutuksessanne ole tuosta puhetta? Olen ymmärtänyt että olis. En siis ole lääkäri mutta mulla oli joskus ihana omalääkäri, joka katosi. Kuulin myöhemmin että otti just liikaa tunteita peliin ja uupui, joutui kai oikein johonkin hoitoon. Tuskin jatkaa ammatissaankaan enää.

Opiskeluaikanani ei juuri ollut puhetta tällaisista asioista. Työnohjausta meillä on myös vaikea saada. No, pärjäilen näin, mutta pelkään että joskus kyynistyn ja empatiakyky katoaa uupumukseen.

 

[HÄ]

omalääkärin haluaisin! Mutta tosiaan kannattaa pitää varansa ettei liikaa anna työn vaikuttaa.

Siis toimeentulotukiasiakkaita kyykkyttävä sossulepakkoko olet?

 

[ap]

Olen keskisuuressa kaupungissa tk:ssa omalääkärinä. Olen hoitanut samaa väestöä reilut 2 vuoden ajan ja minulla on pysyvä virka tässä. Pidän työstäni todella paljon ja etenkin siitä, että saan seurata samoja potilaita ja heidän perheitään, terveydentilaansa jne ja tutustua heihin. Olen aika empaattinen ihminen, varmaan liikaakin.

Usein otan kovin raskaasti potilaalle tapahtuvat asiat. En tietenkään näytä sitä potilaalle, mutta asiat jäävät painamaan mieltäni ja samoin joidenkin potilaiden kohtalot.

Nyt luin juuri, että eräällä väestöni jo minulle tutuksi käyneellä potilaalla todettiin levinnyt ruokatorvica. Hommasin hänet kiireellisenä gastroskopiaan nielemisvaikeuksien vuoksi ja tietenkin pystyin jo lopputulosta ennakoimaan. Silti tuntuu pahalta potilaan puolesta

Miten te muut käsittelette tunteitanne työssänne? En halua turtua, sillä tietty empaattisuus on mielestäni lääkärin työssä todella tärkeää. Itse pohdin asioita päässäni ja kannan mielessäni muutaman päivän - tavallaan suren potilaan tilannetta.

Itse en ole lääkäri mutta sairaanhoitaja kylläkin. Oikeastaan on hienoa että lääkäri välittää noinkin syvästi ja se varamaan näkyykin työstäsi potilaille. Mutta kuten tuossa itse kirjoitit niin jos näitä asioita rupeaa miettimään ja vie työt kotiin niin nopeasti palaa töissä loppuun. Itse olen vain tehnyt selväksi että työt on työtä eikä niitä saa tehdä tunteella. Ei tarkoita sitä että olisi tyly tai tympeä,mutta en rupe syvemmin tutustumaan potilaisiin esim.kyselemään millainen koira on tai miten Pentti jakselee. Osatolla on välillä aika rajujakin kohtaloita ja vain yrittää olla ajattelematta liian syvällisellä tasolla.Ehkä olen onnistuneesti luomaan ammattiminän joka olen töissä ja kotiminän joka olen vapaalla..

Tuo ammattiminän luominen on minultakin kohtalaisesti sentäs onnistunut Ennen kannoin kaikki asiat päässäni kotiin puitavaksi... Nyt enää vain nämä koskettavimmat.

 

[bud]

nyt olet ihan väärällä palstalla. Ota työnantajaasi yhteys. Tai puhu kollegoidesi kanssa tk:ssa. Itse en edes usko sinun olevan lääkäri. Miksi ihmeessä lääkäri hengailisi näillä palstoilla??? Mulla on ihan eri käsitys lääkäreiden maailmasta. Ne ei notku täällä.

Jaa täällä ei ole ketään "kunnon koulua käynyttä"? Kai se lääkärikin saa täällä kirjotella. Lääkäri on ammatti ja sen takana on IHMINEN, siinä missä me muutkin.

 

[täti]

Lääkäri hei, eikö sulla ole ammattiliiton kautta suljettua keskustelupalstaa jolle osallistua?

Tavalliset yleiset keskustelupalstat eivät ole eri alan asiantuntijoiden alan sisäisiä pohdiskeluja varten. Ihan ammattimaisuutta osoittaisi jos jättäisit henkilökohtaiset työroolista avautumiset niille kuuluville foorumeille.

t. ainoastaan psykologiliiton suljetulla foorumilla töistään avautuva psykologitäti

 

[Turbojurpo]

Sädehoidon röntgenhoitajana törmäsin useampaankin liikuttavaan tapaukseen. Raskasta oli hoitaa jotain tiettyä potilasta, josta piti ihmisenä ja jonka ennusteen tiesi toivottomaksi. Jonkinlaisen kriisin kävin asiasta lävitse ja suuresti lohdutti ajatus, että kaikkihan me kuolemme. Pitää vain tyytyä auttamaan niin paljon kuin pystyy ja jättää turhat murehtimiset sikseen.

 

[ap]

Lääkäri hei, eikö sulla ole ammattiliiton kautta suljettua keskustelupalstaa jolle osallistua?

Tavalliset yleiset keskustelupalstat eivät ole eri alan asiantuntijoiden alan sisäisiä pohdiskeluja varten. Ihan ammattimaisuutta osoittaisi jos jättäisit henkilökohtaiset työroolista avautumiset niille kuuluville foorumeille.

t. ainoastaan psykologiliiton suljetulla foorumilla töistään avautuva psykologitäti

Onhan meillä Lääkäriliiton keskustelupalstat jne, mutta siellä on tunnisteet käytössä. Onko jotenkin kamalaa sitten avautua tunteistaan yleisesti? Lääkärin kai sitten pitäisi esiintyä tunteettomana möhkäleenä potilaiden edessä..?

 

[hyytikyppynen]

Mie tunnenki yhen lääkärin joka täällä kirjottelee, tosin nykyään harmaana... Mut on ollu nimimerkilläki. Mitähän outoa tuossa nyt on... Ihmisiähän ne on neki eikä mittään ylijumalia jotka ei voi alentua aivojen nollaukseen palstalla :xmas:

 

[sykerö]

Niinhän se on , että toiset potilaat ja heidän kohtalonsa jäävät paremmin mieleen kun toiset. Ajan myötä ns. ammatillinen näkökulma asioihin kasvaa ja työt jäävät työpaikalle

 

[vieras]

En ole töissä tk:ssa enkä edes lääkäri, vaan kir.vo:lla työskentelevä sh. Paljon on vaihtuvia potilaita ja lyhyitä hoitosuhteita, mutta on myös useita tutuiksi käyneitä potilaita. Vatsanalueen syövissä tulevat monesti ensin esim. okluusion hoitoon ja samalla löydetään jotain malignia. Sitten tutkitaan tarkemmin, leikataan, annetaan sytostaatit, saattavat saada uuden okluusion, tehdään avanne, avanteen kanssa on hankaluuksia jne.

Huomasin jo alussa ettei työtä voi tehdä, jos asiat ja ihmiskohtalot ottaa "ihonsa alle". Nykyään tunnen kyllä surullisten tarinoiden edessä myötätuntoa, mutten jää tunneliemeen kellumaan. Meillä on täällä aikamme, kaikki kuolemme joskus. Minun tehtäväni on auttaa ja hoitaa kykyni mukaan, se riittää. Ihmeitä en pysty tekemään eikä tarvitsekaan.

Meillä on hurjan hyvä työyhteisö ja joskus jopa itketään yhdessä raskaimpia tarinoita. Onko sulla töissä ketään kenen kanssa voisit puhua surullisimmat tarinat tuoreeltaan? Omien tunteiden käsittely auttaa jättämään tarinat taakseen tehokkaasti. Joskus myös rankka huumori auttaa, niin sairaalta kuin se kuulostaakin. On hyvä tiedostaa ja tunnustaa mitä kestää ja pystyy käsittelemään ja hakea tarvittaessa tukea työtovereilta, esimieheltä, kirjoista, netistä... Olisiko sulla mahdollisuutta työnohjaukseen?

Ja se ei tee sinusta huonoa ihmistä, vaikka et jokaista tarinaa surisikaan. On eri asia kuulla surullisia tarinoita oudoista ja puolitutuista kuin hyvistä ystävistä tai sukulaisistaan. Kyky etäännyttää asiat itsestään on ammatillisuutta, ei tunnekylmyyttä. Pystyt auttamaan potilaitasi paremmin, kun katsot heitä hieman kauempaa ja objektiivisesti. Jos vellot sympatiatunteissa ja menet liian lähelle potilasta, et tee hyvää kenellekään.

Olet urasi alkutaipaleella. Kasvat ihmisenä ja ammatillisesti lääkärinä, ja löydät itsellesi sopivan tavan käsitellä näitä asioita. Kaikkea hyvää!

 

[sh ja edelleen häpeän täällä notkua]

Lääkäri hei, eikö sulla ole ammattiliiton kautta suljettua keskustelupalstaa jolle osallistua?

Tavalliset yleiset keskustelupalstat eivät ole eri alan asiantuntijoiden alan sisäisiä pohdiskeluja varten. Ihan ammattimaisuutta osoittaisi jos jättäisit henkilökohtaiset työroolista avautumiset niille kuuluville foorumeille.

t. ainoastaan psykologiliiton suljetulla foorumilla töistään avautuva psykologitäti

Onhan meillä Lääkäriliiton keskustelupalstat jne, mutta siellä on tunnisteet käytössä. Onko jotenkin kamalaa sitten avautua tunteistaan yleisesti? Lääkärin kai sitten pitäisi esiintyä tunteettomana möhkäleenä potilaiden edessä..?

voisitko kuitenkin puhua kollegallesi ihan työpaikallasi?? Nyt todella suosittelen sitä. Ainakin me sairaanhoitajat puramme työstressiä ja ahdistusta puhumalla toistemma kanssa ja minulle on muotoutunut eräästä opiskelutoverista jonkinlainen terapeutti. Puimme työmme asioita, jos siihen on tarvetta. Emme ole samalla paikkakunnalla töissä, joten on helppo avautua, kun toinen ei kohtaa samoja potilaita/työtovereita työssään.
Saat olla ihminen siinä missä muutkin, mutta tiedät itsekin, että valtaosa ihmisistä vaatii lääkäriltä "puolijumaluutta". Helpottaisi itseäsi, jos saat purkaa kertomaasi asiaa tuntemasi ihmisen kanssa.

 

[sh myös]

Mitä sinä "sih ja häpeän täällä notkua" oikein tarkoitat? Ei tämä sairaanhoitajan työ ole sen kummempaa kuin muukaan ettei täällä notkua kehtaisi. Koita laskeutua sieltä pilvistä alas ja tajuta että ammattisi ei ole sen ihmeellisempi kuin kaupan kassankaan. Ihmisenä olet varmasti 100 kertaa säälittävämpi kuin naapurin Erkki.

 

[vieras]

Vaadi hyvä ihminen työnohjausta. Tai mene terapiaan omalla kustannuksella. Ei kenenkää pää kestä jos ei saa juteltua noita juttuja pois oman mielen päältä. t. psyk.sh

 

[hyytikyppynen]

Olen mieki sh mut ei minua kyllä hävetä täällä notkua... :saint:

 

[vieras]

Olen mieki sh mut ei minua kyllä hävetä täällä notkua... :saint:

Beeshi t. psyk.sh

 

[sh ja häpeän notkua täällä]

Mitä sinä "sih ja häpeän täällä notkua" oikein tarkoitat? Ei tämä sairaanhoitajan työ ole sen kummempaa kuin muukaan ettei täällä notkua kehtaisi. Koita laskeutua sieltä pilvistä alas ja tajuta että ammattisi ei ole sen ihmeellisempi kuin kaupan kassankaan. Ihmisenä olet varmasti 100 kertaa säälittävämpi kuin naapurin Erkki.

tarkoitan sitä, että en todellisessa elämässä myöntäisi täällä notkuvani. Työnkuvani on hyvin lähellä neuvolan terkan työtä ja sama ilmiö kuin työssäni on, kohtaan täällä palstalla heitä, jotka eivät viitsi ottaa vastuuta itsestään ja/tai päinvastoin ovat välinpitämättömiä terveydestään ja toinen ääripää: kyseenalaistaa kaikki ohjeet. Ja nimenomaan ns.uusavuttomuus, ihan kaikesta täällä kysytään, kuin ei olisi ihmisillä maalaisjärkeä enää lainkaan. Kohta joku sanoo, että olen väärällä alalla. Ei, osaan olla ammatilainen työssäni, turhautumiseni purkautuu täällä. Teholla ollessani oli tilanne, että ei kukaan valittanut turhista, samoin kir.os:lla leikkauksen jälkeen. Valitukset potilailta olivat oikeita, kipu todellista. Siihen en turhautunut, oli avuksi, kun sain helpotettua heidän oloaan. Nykyisessä työssäni ja täällä palstalla, sanon mitä tahansa, kaikki kyseenalaistetaan. Taisinkin jo itse vastata enemmän itselleni kuin kysyjälle. Todellakin, minun tulee vaihtaa työpaikkaa. En jaksa valittajia, kun hätä ei ole suuri. Jaksan vain, kun hätä on todellinen ja konkreettisesti autettavissa!! Kiitos ja hei!

 

[poikia3]

En jaksa valittajia, kun hätä ei ole suuri. Jaksan vain, kun hätä on todellinen ja konkreettisesti autettavissa!! Kiitos ja hei!

Kyllä sinun varmaan pitäisi ymmärtää, että hätä ja murheet ovat yksilöllisesti koettavia asioita. Ihmiset valittavat hyvin erilaisista asioista, pelkäävät erilaisia asioita, ja käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa hyvin eritavoin. Joku voi olla ulkoisesti tyyni, mutta sisäisesti kauhuissaan.

Varmasti olet väärässä paikassa, jos et tälläisiä asioita kykene ymmärtämään.

 

[sh ja häpeäjä häipyy nyt]

En jaksa valittajia, kun hätä ei ole suuri. Jaksan vain, kun hätä on todellinen ja konkreettisesti autettavissa!! Kiitos ja hei!

Kyllä sinun varmaan pitäisi ymmärtää, että hätä ja murheet ovat yksilöllisesti koettavia asioita. Ihmiset valittavat hyvin erilaisista asioista, pelkäävät erilaisia asioita, ja käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa hyvin eritavoin. Joku voi olla ulkoisesti tyyni, mutta sisäisesti kauhuissaan.

Varmasti olet väärässä paikassa, jos et tälläisiä asioita kykene ymmärtämään.

Olet oikeassa. Tarkoitan valittajilla tyyliin: pieni näppy kädessä, tarviiko lääkettä -tyyliin. Psykologia/psykiatria, ei kiitos. Leikkaussali, teho yms.kiitos! Olen suoran toiminnan ihminen, ja omaan kirurgeilla usein tyylillisiä piirteitä. Hyvä työssäni, mutta...

 

[vierailija]

Harvoin näihin keskustelupalstoihin uskaltaa edes kommentoida, ihmisellä (myös niillä, jotka kasvokkain tuntuvat oikein herttaisilta ja mukavilta) tuntuu aina netissä olevan harvinaisen paha kieli toisia kohtaan. Mikähän siinä onkin??

Aloittajalle: Kiitos siitä että sinunlaisiakin löytyy! Tänään kävin omalääkäriäni tapaamassa puutuneen ja särkevän jalkani vuoksi ja jälleen tuli kyllä niin hölmö olo kuin vain voi olla, eikä ongelmaan saatu mitään ratkaisua "ehkä se siitä itsekseen katoaa" - totesi vain.
Edelleen tuo jalka mietityttää ja häiritsee, mutta yksityisille ei oikein rahaa ole. -Minkäs teet. Totesinkin tälle lääkärille, että kaipa se jonkun vakavan jutun ollessa kyseessä jotain konkreettista oiretta tuo aikanaan esille...(sitä odotellessa siis, onneksi on sairaala lähellä..)