Todella vaikeaa tehdä päätös erosta/liiton jatkosta.

[Blessmyraggedysoul]

On rankka vuosi takana, esikoinen syntyi, aviomiehelläni oli suhde ja siitä syntyi lapsi. Yhdessä yritetään, mutta todella vaikeaa on. Luottamuksen löytäminen on kiven takana, ja tänään itkien sanoin että eiköhän ois paras vaan pistää ero vetämään, tuntuu et mies ei välitä/rakasta tai huomioi mua mitenkään. Nukkuu mahd. kaukana minusta sängyssä, istuu tietokoneellaan, plärää kännykkäänsä, illat urheilee (mikään baarihaukka hän ei ole vaan viihtyy kyllä kotona). Vuoteen ei olla tehty juurikaan mitään kaksisteen, kerran käyty leffassa. Tuntuu et mies haluaa jatkaa lapsen takia yhdessä, musta ei välitä. Syyttää mua paljon pettämisestä, ja toki tiedän omat puutteeni ja niitä yritän korjata, mut nyt on jotenkin todella vaikea löytää itsetunnon rippeet ja omanarvontunto kun on niin pohjalle tönäisty. Mies petti ku mä olinvaikea kotona (pienen vauvan kanssa) ja toinen nainen aina niin iloinen. Usein haukkuu mua mm. idiootiksi (jos tulee esim puhetta jostain kasvatukseen liittyvästä). Minä olen työssä käyvä, mies opiskelee, ja jotten pääsisi sanomaan et hän elää mun siivellä hän keksi et kumpikin ostaa omat ruoat jääkaappiin. Tuntuu et se vikakin rakkudenosoitus johon kaiken kriiseilyn jälkeen kykenin - ruoanlaitto hänelle- on viety pois Oon ihan länässä, rakastan häntä ihan hirveästi mutten taida edes tietää miksi. Hän on niin kauhiasti satuttanut mua, ja tuntuu et moni unelma on särkynyt. Varmasti hänelläkin, en epäile.

Kun puhun erosta mies sanoo et asia on ok, jos mä haluan erota niin kyllä hän sen eron mulle suo, koska haluaa et olen onnellinen. Miksei hän sitten puhu kotona asioista, huomioi minua, tee mun olosta turvallista, jos hän haluaa mun olevan onnellinen?

Todella rankka tilanne. Päässä "surisee". Toisaalta tää tilanne vie kaiken energian, intoa ei ole mihinkään ja kotiin ei ole kiva tulla (yleensä). Nyt olen viikon ollut tosi hyvin mielin muta taas tuli tänään sanomista ja riitely alkoi. En tiedä miten muuttaa itseäni? Miten oppia antamaan asioiden olla (esim. lapsi kipeänä ulkona märissä vaatteissa...ei kiva..)?? Jos sanon, olen idiootti. Epäilen mielenterveyttänikin jo, ku tuntuu et kaikki mitä teen on ala-arvoista (vaikka tietty tiedän ettei ole), et mä olen pilannut kaiken.

Miten tehdä päätös, minkä asioiden perusteella? Mies on hyvä isä, mutta hyvä isähän hän ois edelleen vaik erottaisiinkin. Entäs aviomies?

 

[Kysyn]

Minkälaisen miehen haluaisitte?

Mitä kaikkea tekisi hyvä aviomies?

 

[Blessmyraggedysoul]

Minkälaisen miehen haluaisitte?

Mitä kaikkea tekisi hyvä aviomies?

- viettäisi aikaa kanssani (veisi mut vaikka joskus kävelylle jos ei halua rahaa haaskata)
- osoittaisi rakkauttaan
- puhuisi unelmistaan ja suunnitelmistaan
- jakaisi elämäänsä (esim. kertoisi jos on nähnyt päivänmittaan kavereita, olis ihan kiva kuulla niistä)
- huomioisi minua (katsoisi minua jos puhun, ei kääntäis selkäänsä tai tuijottais samalla telkkaa)
- olisi reilu eikä haukkuis tyhmäksi joka toinen päivä
- tekisi suunnitelmia koko perheelle, näistä ei koskaan puhu
- antaisi mun ymmärtää et hän hyväksuu mut sellaisena kun olen, tukee mua niissä jutuissa joissa olen heikko, ymmärtää minua
- olisi turvallinen

Nämä pyörivät eniten päässä.

 

[rivien välistä]

Näyttäisi siltä että ero teille tulee kuitenkin joka tapauksessa. Kysymys kuuluu vain milloin olet siihen valmis? Miten kohottaisit omaa itsetuntoasi, miten saisit enemmän iloa elämääsi ilman että odotat miehesi sen sinulle tekevän? Näin saisit varmuutta ja uskoa itseesi ja osaisit seistä päätöstesi takana etkä pelkäisi yksinäisyyttä, itsenäistymistä.

 

[Blessmyraggedysoul]

Erittäin hyvä pointti. Olemme asuneet erillään, asumuserossa, aikaisemmin. Kun tilanne oli vuosi sitten tosi pahana, muutin pois. Pystyin tekemään ratkaisun ja muutin, ja vaikka se oli rankkaa ja olin yksinäinen, olin kuitenkin jotenkin enemmän balanssissa kuin nyt. Tuntuu et olen jotenkin ihan oudon riippuvainen miehestä, mietin koko ajan niitä hyviä puolia hänessä joita en tule koskaan kenestäkään muusta miehestä (muka) löytämään.. On ostanut lahjoja, pitää huolta kodista, siivoaa ja katsoo lapsen perään, omista menoistaan karsii et mä pääsen asioilleni jne. Yksinäisyys tuntuu nyt aivan kauhealta, kun on just aloittanut työelämän pitkän hoitovapaan jälkeen, kaipais kumppania joka tukee ja jonka kanssa jakaa arkea.

Tänäkin aamuna tuli sanomista jostakin todella pienestä ja mies alkoi jauhamaan päin naamaa. Kysyin et miksi hän näin sanoo niin vastaus oli "kun mä voin".

Tiedän että oman mielenterveydenkin kannalta mun pitäisi saada niskasta kiinni ja lähteä, koska nyt jo tuntuu siltä et kukaan ei tule koskaan mua haluamaan kerta olen niin vaikea ja vaikka mitä. Kaikki mun syytä, että hänellä on ollut niin rankkaa. Ja järki sanoo että haloo, ei se niin todellakaan ole.

Oon rukoillut että tää rakkaus katoais mun sisältä ja tilalle tulisi välinpitämättömyys, sit olisi niin paljon helpompi lähteä. Ei tarvis funtsia yhtään. Mitä ihmettä mä vielä ihmettelen ja unelmoin? Ei tää tästä enää paremmaksi tule muuttumaan.

Näyttäisi siltä että ero teille tulee kuitenkin joka tapauksessa. Kysymys kuuluu vain milloin olet siihen valmis? Miten kohottaisit omaa itsetuntoasi, miten saisit enemmän iloa elämääsi ilman että odotat miehesi sen sinulle tekevän? Näin saisit varmuutta ja uskoa itseesi ja osaisit seistä päätöstesi takana etkä pelkäisi yksinäisyyttä, itsenäistymistä.

 

[ajatuksia]

Rakkauttasi et voi kääntää off-asentoon, se loppuu sitten, kun on loppuakseen.

Sen sijaan voit yrittää miettiä realistisesti, että vaikka alussa tuntuisi pahalta, eikä rakkautta voisi lopettaa kuin seinään, olisiko sinun kuitenkin parempi erota. Kun luin kirjoituksesi ja sitten listasi siitä, minkälainen ihannemiehesi olisi, niin oma miehesi ei tunnu muistuttavan tuota ihannettasi edes etäisesti. Minkälaista elämää se on, että jatkuvasti haukutaan ja - mikäli oikein ymmärsin - hän petti sinua ja syyttää siitäkin sinua?!