Heh...luin Voi kiesuksen viestin vasta nyt.
Toki minulla on itsemääräämisoikeus. Mies vaan oli kertomansa mukaan odottanut mun töihin menoa jo lapsen ollessa puolivuotias...kivaa eikös. Mutta älkäämme tässä keskustelussa takertuko tähän, koska tarina on pitkä. Sain venytettyä kotona oloa siihen asti, että lapsi täytti 2v. Jokainen voi tietysti tehdä omat johtopäätöksensä siitä, ettei mies halunnut, että lasta hoidetaan kotona 3-vuotiaaksi.
MIehellä oli asiaan vaan sinänsä sanottavaa, kun kotihoidontuella en pystynyt osallistumaan kuluihin kovin mittavasti. JOtkut haluavat elättää perheensä kun lapset ovat pieniä, toiset taas eivät. Sitä ikuista nurinaa siitä kuinka paljon rahaa nyt taas on laitettu perheeseen ei jaksa kuunnella, kun on tottunut olemaan taloudellisesti riippumaton. Tavallisesti mies sijoittaa yms ylimääräiset rahansa, minun ollessa kotona meille ei jäänyt mitään säästöön. Tämä oli hänelle kai jotenkin kestämätöntä.
Koskaan hänelle ei tainnut tulla mieleen, kuinka tärkeää työtä tein ja kuinka suuri merkitys sillä oli. Tällä hetkellä käymme kinaa siitä, kuinka yhdistää työ ja perhe...mies ei ymmärtänyt, että minun mennessä töihin, tulee hänelle enemmän vastuuta kodista ja lapsesta. Että se lapsi pitää viedä ja hakea päiväkodista, että se lapsi tarvitsee ruokaa, joka täytyy jonkun valmistaa jne...
Ja äiti joustaa, jotta lapsi ei kärsi. Ja meitä joustoäitejä, jotka eivät pysty kehittymään työssään eivätkä etene urallaan joustamisen takia, meitä riittää.
MIehen työ on niin usein tärkeämpi kuin naisen työ. MOnelle äidille, kuten minulle, raha ei merkitse mitään, jos vain sa olla lapsensa kanssa.
Vastauksesi lämmitti tosi paljon mieltä. Jotenkin vaan aiemimin ajattelin, että kyllä mä olen jo valmis työelämään ja reipas lapseni sopeutuu hoitoon varmasti loistavasti, mutta mitä lähempänä töihin meno on, sen kurjempi ja epävarmempi olo mulla on. No, toinen lapsi on kyllä haaveissa, että hyvässä lykyssä pääsen taas muutamien kuukausien jälkeen kotiin. Se tieto onneksi tässä vähän lohduttaa.
Ihan vieraaseen työpaikkaan vielä, niin sekin jännitti. Oli ihan hirveetä kun jätin ekaa kertaa lapsen sinne, ja piti ilosesti vaan heiluttaa vaikka itku oli itellä kurkussa. Lapsi oli sillon 1 v 3 kk, mut sopeutui tosi nopeesti. Nykyään lähtee innolla tarhaan ja on suloista kattella kun on saanut kavereitakin jo. Enemmän jännittääkin miten jatkossa käy kun on siellä vaan 10 pvää/kk kun jään ä-lomalle.
