M
"minävain"
Vieras
Niin kauan kuin muistan on elämääni kuulunut ahdistus. Se on kalvava tunne rintakehällä. Painava kuin norsu. Yläasteellakin oli hetkiä jolloin istuimme kavereiden kanssa ja nauroimme. Muut oikeasti, minä vain mukana. Sisimmässä kuitenkin onnettomana.
Selitin aina tilanteen parhain päin. Tämä ahdistus johtuu nyt tulevista kokeista. Tai vuodenajasta. Se on ihan normaalia jos suomalaisella ahdistaa pimeän keskellä. Tsemppasin itseni jaksamaan vaikean yli. "Kyllä kohta helpottaa kun kesäkin tulee"
Ja välillä se tunne menikin ohi. Oli huolettomia kesiä. Oikeasti hauskaa kavereiden kanssa. Mukavia, ihania ihmisiä.
Aina se vain palaa. Se ahdistus.
Olen koittanut hoitaa sitä. Alkoholilla. Kipulääkkeillä. Syömällä.
Muutama vuosi sitten tuli suuria muutoksia elämään. Rakkaita kuoli ympäriltä. Annoin itselleni luvan surra ja olla ahdistunut. Lääkäriltä sain uni-ja mielialalääkkeitä. Helpotti. Laihduin 20kg. Elämään tuli rakkaus. Kaikki meni hyvin. Lopetin lääkkeet.
Elämässä meni lujaa. Kunnes. Työt meni alta. Rakkaita kuoli. Ahdistus palasi. Hoidin tilannetta tutulla tavalla. Syömällä ja juomalla. Lihoin 30kg. Jonkinlaiseen balanssiin pääsin sen elämääni tulleen rakkauden voimalla. Perustimme perheen. Ahdistus vaani jossain. En päästänyt sitä pintaan. Ihania, onnellisia hetkiä. Aistin ahdistuksen siellä jossain varjoissa.
Nyt. Elämä kunnossa. Mutta. AHDISTAA! Elämä sarja epäonnistumisia. Vanhin lapsi tuhoaa asuntoa. Penkoo. Sotkee. Vauva itkee. Haluaa olla sylissä 24/7. Huudan lapsille. Läpsäyttelen. Tunnen huonoa omaatuntoa. Iltaisin saunasiideriä. Olen huono äiti. Väsynyt. Ahdistunut. On elämässä ihaniakin hetkiä. Vauvan hymy. Esikoisen halaus. Rakkaus. Onnellinen mutta ahdistunut.
Tekisi mieli kokeilla lääkkeitä. En halua leimaa "masentunut" otsaani. Tai neuvolatätiä kyläämään. Tsemppaan itseäni tutulla fraasilla. "Kyllä kohta helpottaa kun kesäkin tulee" "Kyllä kohta helpottaa kun vauvakin alkaa nukkua kunnon öitä"
Helpottaahan?
Selitin aina tilanteen parhain päin. Tämä ahdistus johtuu nyt tulevista kokeista. Tai vuodenajasta. Se on ihan normaalia jos suomalaisella ahdistaa pimeän keskellä. Tsemppasin itseni jaksamaan vaikean yli. "Kyllä kohta helpottaa kun kesäkin tulee"
Ja välillä se tunne menikin ohi. Oli huolettomia kesiä. Oikeasti hauskaa kavereiden kanssa. Mukavia, ihania ihmisiä.
Aina se vain palaa. Se ahdistus.
Olen koittanut hoitaa sitä. Alkoholilla. Kipulääkkeillä. Syömällä.
Muutama vuosi sitten tuli suuria muutoksia elämään. Rakkaita kuoli ympäriltä. Annoin itselleni luvan surra ja olla ahdistunut. Lääkäriltä sain uni-ja mielialalääkkeitä. Helpotti. Laihduin 20kg. Elämään tuli rakkaus. Kaikki meni hyvin. Lopetin lääkkeet.
Elämässä meni lujaa. Kunnes. Työt meni alta. Rakkaita kuoli. Ahdistus palasi. Hoidin tilannetta tutulla tavalla. Syömällä ja juomalla. Lihoin 30kg. Jonkinlaiseen balanssiin pääsin sen elämääni tulleen rakkauden voimalla. Perustimme perheen. Ahdistus vaani jossain. En päästänyt sitä pintaan. Ihania, onnellisia hetkiä. Aistin ahdistuksen siellä jossain varjoissa.
Nyt. Elämä kunnossa. Mutta. AHDISTAA! Elämä sarja epäonnistumisia. Vanhin lapsi tuhoaa asuntoa. Penkoo. Sotkee. Vauva itkee. Haluaa olla sylissä 24/7. Huudan lapsille. Läpsäyttelen. Tunnen huonoa omaatuntoa. Iltaisin saunasiideriä. Olen huono äiti. Väsynyt. Ahdistunut. On elämässä ihaniakin hetkiä. Vauvan hymy. Esikoisen halaus. Rakkaus. Onnellinen mutta ahdistunut.
Tekisi mieli kokeilla lääkkeitä. En halua leimaa "masentunut" otsaani. Tai neuvolatätiä kyläämään. Tsemppaan itseäni tutulla fraasilla. "Kyllä kohta helpottaa kun kesäkin tulee" "Kyllä kohta helpottaa kun vauvakin alkaa nukkua kunnon öitä"
Helpottaahan?