Toimitus kysyy: Sekundaarinen lapsettomuus

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Toimitus
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Toimitus

Jäsen
Ylläpidon jäsen
13.09.2010
64
0
6
Hei!

Teen Kaksplussaan juttua sekundaarisesta lapsettomuudesta. Etsin haastateltavaksi henkilöä, joka yrittää tai on yrittänyt saada lapselleen/lapsilleen sisarusta, ja on joutunut turvautumaan lapsettomuushoitoihin.

Minua kiinnostavat etenkin seuraavat kysymykset:

Millaisia tunteita sekundaarinen lapsettomuus sinussa herättää?
Onko sekundaarinen lapsettomuus muuttanut tunteitasi ja suhtautumistasi lapseesi/lapsiisi?
Jos esikoisesi jää ainoaksi tai perheen lapsiluku pienemmäksi kuin toivoit, mitä se sinulle merkitsee?
Mitä ajattelit, kun sinulle selvisi, että joudut turvautumaan hoitohin?
Millaisia tunteita hoidot ovat sinussa herättäneet?

Haastatteluun voi osallistua nimettömänä. Jos kiinnostuit, lähetä sähköpostia osoitteeseen: miiasavaspuro @ hotmail.com (poista välilyönnit).
Voit myös osallistua keskusteluun kommentoimalla tähän ketjuun.

Kiitokset jo etukäteen!

Miia Savaspuro, toimittaja
 
Millaisia tunteita sekundaarinen lapsettomuus sinussa herättää?
Syvää ahdistusta ja katkeroitumista. En enää kyennyt nauttimaan mistään, käperryin syvälle itsesääliin. Kaupassakäynti tuotti suuria vaikeuksia, varsinkin menkkojen aikaan. En pystynyt itkemättä suoriutumaan ostoksistani, jos vastaan tuli odottava nainen tai joku pienen vauvan kanssa. Olin vihainen ja katkera jopa ystävieni raskauksista, vaikka en sitä päällepäin heille näyttänytkään, itkin ja raivosin miehelleni vaan.


Onko sekundaarinen lapsettomuus muuttanut tunteitasi ja suhtautumistasi lapseesi/lapsiisi?
Olen suuresti kiitollinen lapsistani. Joka ilta kiitän lapsistani.

Jos esikoisesi jää ainoaksi tai perheen lapsiluku pienemmäksi kuin toivoit, mitä se sinulle merkitsee?
Mitä ajattelit, kun sinulle selvisi, että joudut turvautumaan hoitohin?


Ahdistuin ja katkeroiduin. Sain paniikinomaisia tuntemuksia ja pelkäsin ihan hirveästi, että menetän sen ainokaisen olemassa olevan lapseni, että lapsi kuolee, sitä pelkäsin.
Hoitoihin jouduimme turvautumaan ja aluksi se tuntui tosi pahalta. Onneksi saimme kuitenkin lähetteen julkiselle hedelmöityshoitoklinikalle, niin heti alkuun ei mennyt niin paljon rahaa. Onneksi pääsimme hoitoihin, koska muuten me olisimme todellakin jääneet yksilapsisiksi, koska luomuplussia ei enää ole tullut.

Millaisia tunteita hoidot ovat sinussa herättäneet?

Monenlaisia. Toivoa, katkeruutta, epätoivoa, pelkoa, vihaa, surua, kipua.
Jouduimme turvautumaan kaikkein rankimpiin hoitoihin ja ne hormonipistokset saivat koko kropan äärimmilleen. Viime hetket ennen munasolujen keräystä olivat kaikista ikävimmät. Maha oli paisunut ja siellä oli tosi ahdasta ja ovulaatiokivut olivat moninkertaiset verrattuna luonnolliseen kiertoon.


Mulle on ihan sama, vaikka kaikki tämän lukee ja tuomitsee minut katkeraksi ämmäksi. Sitä olen, mutta taistelen kuitenkin joka päivä katkeruutta vastaan ja olen ravannut juttelemassa terapiassa näistä asioista.
Todennäköisesti vielä vanhana mummonakin (jos elän niin pitkään) pääni sisällä on iso katkera möykky. Toivon saavani paljon lapsenlapsia, jos se sitten auttaisi kestämään tätä.
Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja olisin itse halunnut valita lapsilukumäärän. Iso perhe oli aiemmin tähtäimessä, nyt se on vaan saavuttamaton unelma. Siispä nyt pyrin keskittymään näihin olemassa oleviin ja tehdä heidän elämästä edes hiukan paremman kuin mitä minulla itselläni on ollut.
Ja vaikka hoidoin lapsia saisinkin vielä, se ei tule ikinä poistamaan tätä haavaa sisimmässäni.

Ehkä vuoden päästä voin jo ajatellakin toisin, toivon sitä todella ja teen kovasti työtä sen eteen. Tämä on tällaista tunteitten vuoristorataa, toisina päivinä asiat on hyvin ja en muista koko asiaa ja taas toisena päivänä tunteet nousevat taas uudelleen pintaan.
Sen voi tehdä jonkun raskausuutinen tai sitten omat menkat on myöhässä ja ehtii elätellä kaikenlaisia toiveita raskaudesta. Mene ja tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
 
Meillä lapsettomuus on ollut sekä primaaria että sekundaarista, luomuvauvoja ei ole eikä tule. Nyt olen toista kertaa raskaana ja siis yhden hienon tytön äiti. Kuten edellisellä kirjoittajallakin, hoidoissa on menty raskaimman kaavan mukaan (IVF + ICSI).

En ole kokenut hoitoja fyysisesti erityisen raskaiksi. Eihän piikitykset, jatkuvat tutkimukset ym hauskojakaan ole mutteivät mitenkään sietämättömiä. Raskainta oli kummallakin kerralla epävarmuus hoidon kestosta ja tuloksesta: tulenko raskaaksi ja kuinka kauan hoitoja täytyy sitä ennen jatkaa. Toki toinen kerta oli siinä mielessä helpompi, että ensimmäisellä kerralla hoidot onnistuivat hyvin (raskaus ensimmäisesta PAS:sta) ja toiveet uudesta raskaudesta olivat sikäli varmemmalla pohjalla. Myös tieto hoitojen kulusta ja tuttu lääkäri (olimme yksityisellä) helpotti tilannetta. Mutta silti yllätyin siitä, miten raskaita hoidot olivat henkisesti, toivo/epätoivo vaihtelivat. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä kun testi näytti plussaa. Myös hoitojen vaatimat tiheät lääkärikäynnit vievät oman veronsa, ei ole välttämättä helppoa järjestellä lapsenhoitoa tai livistää töistä parhaimmillaan monta kertaa viikosta, päivän varoitusajalla.

Lapseni (minulle jo nyt molemmat kaksi) ovat tosi rakkaita. En osaa arvioida sitä, olisivatko vähemmän rakkaita ilman hoitoja, tuskin. Itsestäänselvyytenä tätä onnea ei kyllä pidä. Toisaalta yli kolmikymppisenä ensisynnyttäneenä olin henkisesti myös jo varautunut siihen, ettei raskautuminen välttämättä suju ihan tuosta vain. Aika moni meistä päätyy hoitoihin, jo sen tilastotkin kertovat.

En osaa sanoa, vaikuttaako raskautumisen hankaluus ja hoitojen tarve perheemme lapsilukuun. Onneksi taloudellinen tilanteemme on sallinut yksityisen klinikan käyttämisen, eikä estäisi kolmannenkaan lapsen yrittämistä myöhemmin. Se, miten hoitoihin liittyvän tunnemylläkän jaksaisi taas uudelleen, kyllä mietityttää. Toisaalta siten kun ollaan tässä vaiheessa, että pienokainen potkii mahassa, hoitojen rankkuus mielikuvissa haalistuu. Voi olla että klinikalle vielä päädytään, jos paha vauvakuume iskee. (Lääkärimme kertoi, että enimmillään hänen hoidossaan oleva pariskunta on saanut viisi lasta koeputkihedelmöitksen avulla, sitä ennätystä tuskin lähdemme rikkomaan! ) Tai sitten olemme onnellisia ja kiitollisia kahden lapsemme kanssa.

Katkeroituneelle 3-kymppiselle sanoisin, että hoitoihin liittyvät ikävät tunteet ainakin minulla helpottivat hoidon onnistumisen jälkeen. Lähinnä jäljellä on kiitollisuus siitä, että tehokkaita hoitoja on olemassa ja saimme apua. Muuten hoitoja ja lapsettomuutta ei mitenkään aktiivisesti mieti edes viikoittain. Tämä oli nyt meidän tapamme hankkia lapsia, toki olisin valinnut toisin jos olisin voinut mutta ihanaa että onnistuimme näin!

Julkisella puolella hoidot ovat paljon edullisempia. Yksityisella olen kokenut hyväksi sen, että hoitoihin pääsee oikeasti heti kun haluaa, tarvittavat lääkärinajat saa aina, lääkäri on sama joka kerran ( ainakin minulle on ollut tärkeää, että lääkäri on tuttu ja luotan hänen ammattitaitoonsa 100%) ja muukin henkilökunta on erittäin ammattitaitoista ja ystävällistä. Voimia sinulle hoitoihin, toivotaan että pian tärppää! Sinulla kuitenkin on jo lapsia, se lisää onnistumisen todennäköisyyttä!
 
Esikoinen sai alkunsa toisesta yrityskierrosta. Silloin kiitin luojaa että olen ns. helposti raskautuvaa sorttia. Kun tuli ajankohtaiseksi toisen lapsen yrittäminen niin ajattelin itsekseni että puolen vuoden sisällä teen varmasti plussan.
Sitä plussaa ei vain näkynytkään. Ei kolmeen vuoteen. Aloitimme hoidot kun ensimmäinen vuosi oli mennyt. Mutta kaikessa tulee rajansa vastaan, meillä ei ole varaa ihan kaikkeen. Viime keväänä lopetimme hoidot ja pidämme taukoa. Ajatuksissa varmasti jatkaa joskus, mutta emme tiedä vielä milloin. Olen 26vuotias ja aikaa vielä on.
Koska hoidot ovat epäonnistuneet, niin tunnen katkeruutta heitä kohtaan jotka lapsia saavat. Hoidoilla tai ilman. Meillä se ei onnistunut. Edelleen joskus itkukohtaukset yllättävät, jopa kaupassakin. Aihe on sanomattakin selvästi arka ja kaikki vauvoihin ja raskauteen liittyvät asiat saavat tunteiden valtaan.
Esikoisesta olen hyvin onnellinen. Haluaisin taas olla se ihminen joka olin kun esikoistamme aloin odottamaan. Kaikki oli niin täydellistä ja haaveissa siinsi vielä se kuva nelihenkisestä perheestä.
Kovat paineet on niilllä joilla vain yksi lapsi. Varsinkin meidän kohdalla se tuntuu todella suurelta. Koska esikoisellamme on lievää kehitysvammaisuutta niin ihmniset ajattelevat " Ei ihme etteivät uskalla toista lasta hankkia". Näitä on kuultu... Jospa kaupoissa vastaan tulevat ihmiset tietäisivät puoliakaan meidän kokemuksistamme.
 
Meillä primaarista sekä nyt sekundaarista lapsettomuutta. Ensimmäinen lapsi saatiin lahjasoluhoidoilla 7vuoden yrityksen jälkeen. Nyt olen 32-vuotias, joten onneksi tuli aloitettua hoidot suhteellisen nuorena. Ensin kokeiltiin tietenkin inesminaatioita kolmesti. Ei tulosta. Sitten kolme kertaa koeputkihedelmöitys omilla soluilla. Ei tulosta. Sen jälkeen lahjasoluhoidon kolmannesta pakastealkion siirrosta alkoi raskaus.
Yrittäessämme ensimmäistä lastamme, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset ovat niin surullisia siitä, että eivät saa toista lasta, kun ovat kuitenkin jo yhden saaneet.
Nyt ymmärrän täysin. Vauvakuume on ajoittain todella kova, mutta ei ole varaa eikä henkistä kanttia lähteä hoitoihin enää. Lahjasoluhoito ei fyysisesti ole rankkaa, mutta henksiesti kyllä, kun lopputuloksesta ei voi olla varma. En halua, että lapseni joutuisi kärsimään sitten minun pahasta olostani, jos sitä sisarusta ei sitten kuulukkaan.
On vaan koitettava sopeutua tilanteeseen. Ympäristö ei kuitenkaan tee sitä kovin helpoksi. Nyt kun on jo yksi lapsi, ihmiset olettavat, että tulee myös toinen. Myös osa niistä, jotka tietävät lapsettomuushoidoistamme. Ja vielä oletetaan, että tulisi yllättäen luomuplussa.
En tiedä mitä ajatuksia sitten tulee, jos ja kun tyttäremme alkaa kysellä mahdollista sisarusta. Nyt hän on vasta vuoden, joten siihen menee hetki aikaa.
Onneksi on kuitenkin hänet. Lapsen saaminen on niin paljon suurempaa ja ihanampaa kuin osasin edes kuvitella. Nyt tietää mistä kaikesta olisi jäänyt paitsi, jos ei oltaisi saatu edes tuota ainokaista. Ehkä juurikin se osaltaan tekee myös vaikeaksi hyväksyä sitä, että toista lasta emme saa.
 
Millaisia tunteita sekundaarinen lapsettomuus sinussa herättää?

Jos olen rehellinen, niin vihaa, raivoa - sitä kohtaan, että elämä on epäoikeudenmukaista, ja juuri minulle - meille - ei sitä toista suotu. Ilmeisestikään. Tunnen kiukkua myös niitä ystäviä kohtaan, jotka hehkuttavat onnistumisillaan, vaikka tietävät, että me epäonnistuimme. Se tuntuu julmalta ja epäkorrektilta. En jaksa enää iloita heidän kanssaan heidän onnestaan.

Onko sekundaarinen lapsettomuus muuttanut tunteitasi ja suhtautumistasi lapseesi/lapsiisi?

On ja ei. Oma esikoinen on aina ollut hyvinhyvin rakas, ja suhteemme on läheinen. Arvostan sitä ainoaa lasta tämän takia ehkä vielä enemmän.

Jos esikoisesi jää ainoaksi tai perheen lapsiluku pienemmäksi kuin toivoit, mitä se sinulle merkitsee?

OLen jo hyväksynyt sen, että näin voi käydä. Kamppailu tämän asian kanssa on ollut pitkä ja väsyttävä, enkä enää jaksa itseäni kiusata haaveilla. Olen onnellinen, että sain lapsen, enkä koskaan sano anteeksipyydelleen, että minulla on "VAIN YKSI". Suututtaa, että joskus katsotaan säälivästi: ai yksikö "vain".

Mitä ajattelit, kun sinulle selvisi, että joudut turvautumaan hoitohin?

Ei se mitenkään heti selvinnyt. Se herätti toivoa: sittenkin on mahdollisuus. Käytetään tämäkin kortti, katsotaan kaikki kortit, ettei sitten kaduta.

Millaisia tunteita hoidot ovat sinussa herättäneet?

Vihaa ja ärtymystä, huiputetuksi tulemisen tunteita. Hoidoissa tunsin olevani liukuhihnalla. Kaikkea mahdollista hyväkseni ei tehty, mutta rahani kelpasivat. Petetty olo.
 
Hienoa, että tätä asiaa käsitellään Kaksplussassa! Meillä on vähän yli 2-vuotias lapsi, joka sai alkunsa "helposti", n. 8 kk ehkäisyn poisjättämisestä, eikä esikoista sen kummemmin yritetty. Kun esikoinen oli vuoden ikäinen, aloimme yrittää pikkusisarusta, mutta sitä ei alkanutkaan kuulua. Vuoden yrityksen jälkeen menimme tutkimuksiin, joissa selvisi, että luomuraskautumisen todennäköisyys on lähes olematon. Nyt takana yksi hoitokierros yksityisellä puolella, josta ei edes saatu yhtään hedelmöittynyttä munasolua. Olemme jonossa julkiselle.

Millaisia tunteita sekundaarinen lapsettomuus sinussa herättää?

Nimimerkki "Katkeroitunut 3-kymppinen" summasi jo hyvin omatkin tuntoni. Päällimmäisenä on pettymys ja suru. Monta kertaa viikossa iskee paniikkihäiriömäinen olo, kun näkee kaupungilla pieniä vauvoja, monilapsisia perheitä tai raskaana olevia naisia. Miksi meille ei suodakaan toista lasta?

Toisaalta tuntuu, ettei ole oikeutta surra tätä asiaa, kun pitäisi vain olla onnellinen siitä yhdestä lapsesta. Mutta kun ei se vaan mene niin.

Sukulaisten ja työkavereiden utelut pikkusisaruksista satuttavat, vaikka eiväthän he voi aavistaa tilannettamme. Haluaisin huutaa koko maailmalle, että "kyllä meillä jo olisi se toinen lapsi, jos se olisi ollut meidän päätettävissä!!" Olen kertonut asiasta useimmille ystävilleni, koska asia tuntuu niin raskaalta kantaa yksin. Vaikka suhtautuminen on ollut myötätuntoista ja ihanaa, en haluaisi saada osakseni sääliä.

Onko sekundaarinen lapsettomuus muuttanut tunteitasi ja suhtautumistasi lapseesi/lapsiisi?

Kyllä, nyt kiinnittää enemmän huomiota jokaiseen kehitysaskeleeseen, kun on mahdollista että jokainen niistä on ainutkertainen kokemus. Minusta tuntuu, että esikoisemme on valtavan suuri lahja ja mietin, mitä hyvää olen tehnyt hänet ansaitakseni.

Vaikka olen ennen pitänyt lausetta "lapsia ei tehdä, niitä saadaan" jotenkin hurskasteluna, nyt allekirjoitan sen täysin.

Jos esikoisesi jää ainoaksi tai perheen lapsiluku pienemmäksi kuin toivoit, mitä se sinulle merkitsee?

Emme osanneet tutkimuksiin mennessä odottaa että tilanteemme olisi näin huono, kun yksi lapsi kuitenkin oli ennestään. Olisin halunnut lapset (2-3 kpl) noin kahden vuoden ikäeroilla, jotta heistä olisi ollut seuraa toisilleen. On ollut vaikeaa luopua tästä toiveesta. Kaupassa ynnäilen katkerana vastaantulevien perheiden lasten ikäeroja. Tällä hetkellä uskon vielä, että toinen lapsi saadaan aikaan, mutta voihan olla että lapsemme jää ainokaiseksi.

Olen myös alkanut mutustella sitä ajatusta, että lapsemme jäisi ainokaiseksi. Jos hoidoista ei ala tulla tulosta, en aio jäädä vuosikausiksi pyöriskelemään tilanteeseen, vaan sitten mennään elämää eteenpäin yhden lapsen perheenä. Vaikka kyllä se katkeralta tuntuu. Adoptiosta tai luovuttetuista sukusoluista olemme jo keskustelleet, mutta tällä hetkellä tuntuu että niihin ei haluta lähteä.

Mitä ajattelit, kun sinulle selvisi, että joudut turvautumaan hoitohin?

Tuntui kuin maailma olisi romahtanut. Isot peikot nimeltään Lapsettomuus ja Hedelmöityshoidot astuivat elämäämme.

Toisaalta on hienoa, että erilaisia hoitovaihtoehtoja on nykyään olemassa. Työkaverini kertoi sukulaisestaan, joka oli pitkään pohtinut IVF-hoidon eettisyyttä, mutta itselläni ei keinohedelmöitykseen ole mitään moraalista estettä. Itselleni asia on puhdasta biologiaa.

Millaisia tunteita hoidot ovat sinussa herättäneet?

Kaikki tuntuu niin vaikealta ja on kurjaa olla jatkuvasti lääkäreiden armoilla aikataulujen ja oman kropan hallinnan suhteen. Hoitojen suunnittelu ja asian murehtiminen vie valtavasti voimavaroja. Ystäväni ovat jo huomanneet, että olen usein muissa maailmoissa ja murheellisen oloinen.

Ystäväni kertoi juuri olevansa pienellä ikäerolla toista kertaa raskaana ja tuleva pikkusisarus on vahinko. Kun hän tuskaili, että "voi kauheaa kun nyt tulee olemaan rankkaa ja mites tässä nyt näin kävi", niin teki mieli sanoa että ehkäisy on kuule keksitty ja tuo on asia, johon olisit voinut itse helposti vaikuttaa. Lapsettomuuteen kun taas omat kotikeinot ovat melko vähissä. Tuntuu katkeralta.

Olen myös ymmärtänyt, että olen lopun ikääni "lapseton", niin hullulta kuin se kuulostaakin. Vaikka tulevaisuus toisi mitä mukanaan, ihan kuin entinen alkoholisti, tulen tästä eteenpäin aina kantamaan lapsettomuutta mukanani.
 
Meillä on yksi, nyt kaksivuotias tytär, jos olen äärettömän kiitollinen. Lapsi on kahden vuoden yrittämisen tulos ja inseminaatiolla tehty. Ihme - sillä ensimmäinen inseminaatio onnistui, vaikka se olikin vain kokeilu ja jo etukäteen ennustettiin, että ei tule onnistumaan. Nyt sitten olemme yrittäneet kakkosta luomulla (plaah...) ja inseminaatiolla, siinä onnistumatta. Tammikuussa edessä piikitykset ja helmikuussa yritetään koeputkihedelmöitystä. Läheinen ystävä tulee raskaaksi "punttia heilauttamalla" ja se tuntuu välillä kurjalta vaikka iloinen heidän puolestaan olenkin ja jopa tuleva kummitäti. Vain sisareni tietää vaikeuksistamme.

Millaisia tunteita sekundaarinen lapsettomuus sinussa herättää?

Olisin halunnut lapsia lyhyellä ikäerolla, jotta heistä olisi ollut seuraa toisilleen. Nyt se ei tule onnistumaan, mutta huonomminkin asiat voisivat olla. Olen turhautunut ja peloissani, sillä tulevat hoidot jännittävät.

Onko sekundaarinen lapsettomuus muuttanut tunteitasi ja suhtautumistasi lapseesi/lapsiisi?

Olemassaoleva lapseni tuntuu äärettömän rakkaalta ja kiitän usein maailmankaikkeutta siitä, että meillä on hänet. Mieheni ajattelee samoin ja yhteisestä ajatusmaailmasta on apua.

Jos esikoisesi jää ainoaksi tai perheen lapsiluku pienemmäksi kuin toivoit, mitä se sinulle merkitsee?

Näillä korteilla pelataan, jotka on jaettu. Yksikin on enemmän kuin moni muu milloinkaan saa. En voi missään tapauksessa valittaa. Meillä on asiat hyvin ja rakkautta riittää.
Voisi riittää vaikka huostaanotetulle lapselle, adoptioon tuskin ryhdymme.

Mitä ajattelit, kun sinulle selvisi, että joudut turvautumaan hoitohin?

Tuntui kuin elämä olisi lyönyt päin näköä - ja kovaa. Pettymys siihen, että asiat eivät toimi niin kuin luonto on ne tarkoittanut toimivan. Mutta yritän vaikuttaa niihin asioihin joihin voin ja hyväksyä ne joihin en voi vaikuttaa.

Millaisia tunteita hoidot ovat sinussa herättäneet?

Kuvailin sisarelleni tunnetta näin: "On kuin minulla olisi avohaava, jota tökittäisiin ja joka ei milloinkaan paranisi. Minulle vieraat ihmiset tutkivat minua ja joudun alistumaan toimenpiteisiin ,joihin en haluaisi." Mutta haave kantaa ja antaa voimaa vaikka välillä itkettääkin. Olen vahva ihminen ja jalat maassa, maalaisjärkinen, mutta alistuminen ja nöyrtyminen ovat koettelivia. En voi vaikuttaa lopputulokseen mitenkään...
 
Millaisia tunteita sekundaarinen lapsettomuus sinussa herättää?
- kuten niin monilla muillakin, ennenkokematonta kateutta, katkeruutta (miks juuri mulle, miks mä joudun käymään läpi tällästä paskaa) ja vihaa elämän epäreiluutta kohtaan.

Onko sekundaarinen lapsettomuus muuttanut tunteitasi ja suhtautumistasi lapseesi/lapsiisi?
- on tullut järjettömiin mittasuhteisiin yltäviä pelkoja siitä että voisin menettää tuon ainoankin. Enhän mä koskaan tosissani uskonu että mulle tällästäkään (lapsensaamisvaikeutta) vois sattua...vaikka pelkäsin jossain alitajunnassa vuosikaudet kyllä sitäkin. Ja niinhän se toteen kävikin.
Tätä arvostaa nyt huikeen paljo enemmän mitä on saanu, kun ennen tätä. Että edes kerran on saanu kokee raskauden ja synnytyksen, jos ei koskaan enää.

Jos esikoisesi jää ainoaksi tai perheen lapsiluku pienemmäksi kuin toivoit, mitä se sinulle merkitsee?
- loppuelämä jää jotenkin torsoksi, ja aivan erilaiseks mitä oli ajatellu ja halunnu. Kuoleminen ei harmita ainakaan sitten niin paljoa, kun elämä on vaan tää mikä on.

Mitä ajattelit, kun sinulle selvisi, että joudut turvautumaan hoitohin?
- että kuulun johonkin surkeaan, vajaaseen ja epänormaaliin jämäporukkaan. Ja aina vaan pienempään joukkoon onnettomia, kun ne rankimmat hoidotkaan ei oo auttanu.

Millaisia tunteita hoidot ovat sinussa herättäneet?
- alkuun tietysti paljon toivoa, uskoa ja turhaa luuloa että NYT tämä asia vihdoin etenee..
Nyt kun tuli ero ja hoidot on tauolla, niitä ei ole joutunut ajatteleen, mikä on ollut helpotus. Toisaalta taas haluaisin päästä jatkaan niitä mahdollisimman pian. Siinä taas pelottaa jo valmiiks ne hirveät pettymykset mitä varmaan taas on tulossa. Jatkuvien negojen myötä niihin on yrittänyt alkaa asennoitua enemmän rutiinilla ja jotenkin vähemmän tunteellisesti, "robottimaisesti". Joka kerta ei enää jaksa velloa sitä samaa murhetta vaikka yhtä paljon se surkea yks viiva kaiken vitivalkosuuden keskellä aina vituttaakin. Se vaan on jotenkin jo etukäteen niin arvattavissa, miks nytkään kun ei aiemminkaan..
 
Olemme toivoneet kolmatta lasta meille jo yli 5 vuotta. Ensimmäinen lapsi sai alkunsa clomien avulla, toinen helposti lapsilla on ikäeroa 1½ vuotta. Kolmannelle annoimme luvan tulla kun kuopus oli noin 2-vuotias.
Näihin kuluneisiin vuosiin on mahtunut kaksi keskenmenoa rv 19, muutama yritys lääkkeiden avulla. Keskenmenneet raskaudet alkoivat ihan ilman apuja.
Tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan, vihaa, surua, välinpitämättömyyttä ja vain ihan tavallista arkea sillä asenteella, että tärppää jos tärppää. Monenmonta kertaa olen kironnut omaa huonoa kroppaani jonka hormonitoiminta on surkeaa. Mutta minkäs teet, rankat hoidot eivät ole meille vaihtoehto koska meillä kuitenkin on kaksi lasta.

Lapsemme ovat olleet meille aina rakkaita, tuskin mitään muutosta heihin suhtautumisessa olen huomannut, toisaalta kaikesta huolimatta juuri he ovat saaneet alkunsa sittenkin lyhyen ajan päätteeksi verrattuna nykytilanteeseen.

Nyt on kovasti mielessä, että joko luovutamme. Lapset ovat jo koululaisia, ikä karttuu hiljalleen, nyt olisi helppoa luovuttaa ja nauttia elämästä näiden muksujen kanssa.
Samalla kuitenkin jokin laittaa vastaan miksi muka minä en voi saada kolmatta lasta?
 

Yhteistyössä