Toinen lapsi kaduttaa, esikon kanssa vaikeaa.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Epäonnistunut äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

Epäonnistunut äiti

Vieras
Onko muilla ollut tällaisia tuntemuksia raskauden loppuvaiheessa? Meille on parin kuukauden päästä tulossa toinen lapsi ja mua on alkanut nyt kaduttaa ja pelottaa ihan kamalasti. Lapsi oli kyllä erittäin toivottu tekovaiheessaan ja on vieläkin, mutta nyt just tuntuu, ettei tästä tuu mitään toisen lapsen kanssa. Esikolla joka täyttää kohta kolme, on ollut jo pitkään aikamoinen uhma ja se pahenee vaan koko ajan. Mikään ei käy. Ei syö, ei nuku, ei pue, ei mene potalle, ei kulje samaan suuntaan kuin äiti tai isi, kun pitää mennä omaa polkuaan. Ei kerää leluja, ei lähde ulos, kun mennään ulos ei tule sisälle, ei pese hampaita, ei anna leikata hiuksia, ei tee siis yhtään mitään. Nyt just tunnen olevani maailman ainoa tehtävässään epäonnistunut äiti. Vimeinen niitti oli, kun ei suostunut nukkumaan menessä edes sanomaan hyvää yötä, saatika halaamaan tai pussaamaan niinkuin joka ilta tähän asti. Huutaa vaan... Ja mua sattuu sydämeen... Ja tuntuu siltä, että minä en taida halutakaan tätä toista lasta...
 
:D

Olisit odottanu vaikka 10v niin ei tarvis panikoida..

Uhmaikäinen ja vauva voi olla haaste, josta kyllä selviää hengissä. Itse selvinny 2 uhmiksen ja vauvan kanssa ja aijon myös selvitä 3:n uhmiksen ja vauvan kanssa. Älä stressaa turhia.
 
Meille on tulossa kahdeksas, vanhin on 10v. ja on siellä joukossa yks uhmis, jos ei kaksikin! :D
Olisin toki seonnut jo ajat sitten, jos en todella tykkäisi tästä hommasta.

Niin...siis halusin vain sanoa, että luultavasti selviät oikein hyvin. :hug:
 
Kuvaamasi tuntemukset ovat muillakin vastaavassa tilanteessa olevilla käsittääkseni varsin yleisiä. Itselläni esikoinen oli toisen lapsen syntyessä vuotta nuorempi, mutta hyvin vastaankaltaisia ajatuksia oli loppuraskaudesta. "Mitähän tässä oikein tuli tehtyä?" "Miten tästäkin selvitään?" Entä jos...?"

Ja olivathan ne ensimmäiset kuukaudet välillä rankkoja. Mutta nyt kun nuorempi on jo yli vuoden ikäinen, ja ne leikkivät keskenään... Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua jos toinen on ollut vähän aikaa poissa ja palaa kotiin.
 
Kannattais ehkä harkita vähän toisenlaista asennetta uhmiksen kanssa. Vältä tilanteita joissa tiedä kohtauksen tulevan. Yritä leikin kautta. Tee riita vain sellaisista asioista joista on pakko.

Jos ei mene potalle sitten laitetaan vaippa. Ulos lähtiessä vaan ilmoitetaan että nyt mennään ulos, jos väittää vastaan kysyt että puetko itse vai pukeeko äiti. Jos ei pue heti/nätisti sitten lapsi puetaan ja kiikutetaan ulos. Sisälle pyydetään kerran ja sitten vaan kannetaan sisälle. Ruoka-aikana istutaan pöydässä lautasen ääressä ja kun ruoka-aika on ohi lautanen otetaan pois oli syönyt tai ei. Jos ei kävele nätisti, joutuu rattaisiin. Jne.

Uhma menee ohi. Mutta vauvan tultua ihan varmasti on sisaruskateutta. Siitä selviää samalla konstilla kun uhmasta, johdonmukaisuudella. Ei kannata ajautua jatkuvaan sotatilaan lapsen kanssa, vaan muistaa myös huumori. Ja tosiaan muista valita taistelut.
 
Ihan tutulta kuulostaa :hug: Mulla on lapsilla viikon vajaa 3 vuotta ikäeroa, ja loppuraskaudesta olin aika allapäin. Ne raskaushormonit tekee oman osansa, ja mulla on lisäksi raskaana nukkumisvaikeuksia. Viimeiset 3 kuukautta sain nukuttua 2 tuntia yössä ja sitten alkoi järjetön selkäsärky, jonka kanssa en pystynyt nukkumaan. Olin siis hormonipöllyssä, selkäsärkyinen, väsynyt ja kärttyisä 24h/vrk, ja 2 vuotiaan uhmatessa mietin tosissani, että mihin hittoon mä olen itteni laittanut kun olen alkanut toista lasta tekemään.
Ekat viikot vauvan kanssa oli opettelua ja rytmin löytämistä, yöt sain nukuttua paremmin kuin raskaana, mutta väsytti silti vietävästi. Isoveljelle tuli tietty kriisinpoikanen, kun tupaan muutti pieni vauva. Mutta kun kaikki totuttiin vauvaan ja hänen mukanaan tuomiin muutoksiin, niin ihan sujuvasti se arki lähti rullaamaan. Uhmakausia tulee ja menee, mutta asiat kyllä etenee ihan omalla painollaan. Olen muuttunut ehkäpä entistä jämptimmäksi, en neuvottele asioista uhmiksen kanssa vaan sanon että nyt on näin ja that's it.
Kyllä sä pärjäät, ja se uhmis tykkää susta ihan yhtä paljon kuin ennenkin! :)
 

Yhteistyössä