J
Ja uupunut äiti
Vieras
Taas yksi palaveri takana. Taas uudet ihmiset, taas kokemus siitä että kaikki "syy" ja "vika" lapsen olemuksessa onkin mussa. Että mulla ei ole aikaa enkä anna huomiota, että mä en kasvata, en ole auktoriteettina, en pidä kuria, en edes huolehdi lapsen kasvusta, kehityksestä ja hyvinvoinnista.
Mä oon niin väsynyt. Tuntuu, että harvassa on ne ihmiset, jotka oikeesti ymmärtää ja kuulee mua. Ne ihmiset, jotka ei vaadi multa ratkaisuja asioihin, joita he itsekään ammattilaisina eivät tiedä.
Mä olen vain äiti. Äiti joka rakastaa lastaan enemmän kuin mitään muuta. Mulle ei ole mikään niin tärkeää, kuin lapseni hyvinvointi. En kai mä muuten jaksais istua palvereissa kerta toisensa jälkeen, en kai mä jaksais yrittää puolustaa, ymmärtää, tukea, rakastaa, kasvattaa lastani.
Ok, meidän perheeseen ei kuulu toista aikuista. Ja se tuntuu olevan suurin syntini. Ilmeisesti sitten ois pitänyt ottaa joku mies tuohon sohvalle makaamaan, ilmeisesti sitten kaikki ongelmat ois ratkaistu, kun lapsella ois se peräänkuulutettu "miehen malli" jatkuvasti saatavilla. Ihan sama näköjään sille, millainen mies se ois, pääasia että se on MIES.
Mä teen kaikkeni. Käyn töissä, huolehdin lapsen perustarpeet, ostan ja pesen vaatteet, koetan keksiä harrastusmahdollisuuksia, yhteistä tekemistä. Mä puhun lapseni kanssa, kyselen kuulumiset, puhun vakavat asiat ja hassuttelut, olen läsnä. Paitsi sen 9 tuntia, jotka kuluu työpäivään. Mä olen pyrkinyt mahdollistamaan lapsen kaverisuhteet, kuskannut ja hakenut ja vienyt. Olen keksinyt meille yhteistä ohjelmaa ja tekemistä, käydään uimassa, pulkkamäessä, luistelemassa. Keksin "huippuhetkiä" arkemme keskelle, käydään sisäleikkipuistoissa, kylpylöissä, elokuvissa, metsäretkillä, mitä milloinkin. Olen pyrkinyt keskustelemaan lapsen pahasta olosta, traumasta, kaikesta siihen liittyvästä. Olen valvonut yökaudet miettien, mistä ja miten saan apua lapselleni.
Mutta ei.
Miksi aina ajatus on se, että kotioloissa on vikaa? Että rajat ja kuri puuttuu. Että mä en huolehdi. En rakasta, en välitä.
Ironisinta on se, että lapsen traumat aktivoituvat koulussa, ei missään muualla. Mä en tätä asiaa väheksy, mä uskon että asia on näin. Mutta mä koen taas, että koulu ei usko. Niiden mielestä mun lapseni on paha, ilkeä, kuriton, vailla aikuista elämässään.
Uskotteko miten sattuu? Miten pahalta tää tuntuu? Mä oon taistellut lapseni puolesta jo vuosia, mikään ei muutu, mulla alkaa olla takki täysin tyhjä.
Ja kaikki vain siksi, että nuo ihmiset ei tunnu uskovan/ymmärtävän, että lapsella on oikeasti trauma. Ja se trauma on hoitamatta, käsittelemättä, ja kun se trauma aktivoituu, ei lapsi kykene hillitsemään reaktiotaan. Miten pystyisikään, kun ei aikuisetkaan siinä tilanteessa pystyisi? Ja tää trauma on ihan todistettu useammankin prykiatrin taholta, mutta silti. Se ohitetaan täysin. Sitä ei ole, on vain huono äiti. Minä.
Mä oon niin väsynyt. Tuntuu, että harvassa on ne ihmiset, jotka oikeesti ymmärtää ja kuulee mua. Ne ihmiset, jotka ei vaadi multa ratkaisuja asioihin, joita he itsekään ammattilaisina eivät tiedä.
Mä olen vain äiti. Äiti joka rakastaa lastaan enemmän kuin mitään muuta. Mulle ei ole mikään niin tärkeää, kuin lapseni hyvinvointi. En kai mä muuten jaksais istua palvereissa kerta toisensa jälkeen, en kai mä jaksais yrittää puolustaa, ymmärtää, tukea, rakastaa, kasvattaa lastani.
Ok, meidän perheeseen ei kuulu toista aikuista. Ja se tuntuu olevan suurin syntini. Ilmeisesti sitten ois pitänyt ottaa joku mies tuohon sohvalle makaamaan, ilmeisesti sitten kaikki ongelmat ois ratkaistu, kun lapsella ois se peräänkuulutettu "miehen malli" jatkuvasti saatavilla. Ihan sama näköjään sille, millainen mies se ois, pääasia että se on MIES.
Mä teen kaikkeni. Käyn töissä, huolehdin lapsen perustarpeet, ostan ja pesen vaatteet, koetan keksiä harrastusmahdollisuuksia, yhteistä tekemistä. Mä puhun lapseni kanssa, kyselen kuulumiset, puhun vakavat asiat ja hassuttelut, olen läsnä. Paitsi sen 9 tuntia, jotka kuluu työpäivään. Mä olen pyrkinyt mahdollistamaan lapsen kaverisuhteet, kuskannut ja hakenut ja vienyt. Olen keksinyt meille yhteistä ohjelmaa ja tekemistä, käydään uimassa, pulkkamäessä, luistelemassa. Keksin "huippuhetkiä" arkemme keskelle, käydään sisäleikkipuistoissa, kylpylöissä, elokuvissa, metsäretkillä, mitä milloinkin. Olen pyrkinyt keskustelemaan lapsen pahasta olosta, traumasta, kaikesta siihen liittyvästä. Olen valvonut yökaudet miettien, mistä ja miten saan apua lapselleni.
Mutta ei.
Miksi aina ajatus on se, että kotioloissa on vikaa? Että rajat ja kuri puuttuu. Että mä en huolehdi. En rakasta, en välitä.
Ironisinta on se, että lapsen traumat aktivoituvat koulussa, ei missään muualla. Mä en tätä asiaa väheksy, mä uskon että asia on näin. Mutta mä koen taas, että koulu ei usko. Niiden mielestä mun lapseni on paha, ilkeä, kuriton, vailla aikuista elämässään.
Uskotteko miten sattuu? Miten pahalta tää tuntuu? Mä oon taistellut lapseni puolesta jo vuosia, mikään ei muutu, mulla alkaa olla takki täysin tyhjä.
Ja kaikki vain siksi, että nuo ihmiset ei tunnu uskovan/ymmärtävän, että lapsella on oikeasti trauma. Ja se trauma on hoitamatta, käsittelemättä, ja kun se trauma aktivoituu, ei lapsi kykene hillitsemään reaktiotaan. Miten pystyisikään, kun ei aikuisetkaan siinä tilanteessa pystyisi? Ja tää trauma on ihan todistettu useammankin prykiatrin taholta, mutta silti. Se ohitetaan täysin. Sitä ei ole, on vain huono äiti. Minä.
