TUKIVERKKO (suku, ystävät) kaukana, suoraan sanottuna vi***ttaa!

[ap]

Onpa ihana kuulla teidän muidenkin kokemuksia. En ole siis yksin.

Meillä on mieheni kanssa ihana, rakastava, hellä, kunnioittava ja luottavainen suhde, MUTTA, meidän ainainen riidan aihe on tämä asia ja se vaivaa minua.... Olen niin yksinäinen. Eikä auta, että täällä on näitä muutamia kavereita, kun mä haluun ne mun omat ihanat, tutut, lapsuuden ystävät, joiden kanssa ollaan aina oltu ja joihin voi luottaa.

Ja mun vanhempia on ikävä joka päivä. Ja sivu suun menee veljen lasten kasvunkin seuraaminen, kun nähdään harvoin.

Yhyy...

 

[plörö]

Kuka perk*e käskee muuttavaan noin kauas läheisistään, syytä tollo itteäs

Justiinsa,että näin sanoo korkeintaan soskun asiakas :headwall:
Mutta mikäs siinä sokuhan maksaa syömisen,juomisen ja kai sen asumisenkin mikäs siinä silloin on ollessa kunhan on lapsenvahtia viikolopuulle että pääsee baanalle :headwall:
Ja soskuhan varmasti nekin rahat antaa,
kukaanhan ei varmaan töiden perässä muuta vieraalle paikkakunnalle |O

 

[Ninnu]

Täällä kohtalotoveri. Paitsi että täällä ei asu miehenkään suku, ollaan ihan yksin Miehen suku on 350 kilometrin päässä, mun suku 500 kilometrin päässä. Mä olisin täältä jo aikapäiviä sitten muuttanut pois, mutta kun miehellä on hyvä työpaikka, niin sitä ei täältä pois saa.

Sitä ei yhtään haittaa, että lastenhoitoapua ei ole, emme pääse koskaan kaksin mihinkään.. Se ei kaipaa ystäviä siinä määrin kuin minä (tai kyllähän sillä on ystäviä työpaikan kautta). Ja mua surettaa, että omat vanhemmat alkaa olla jo siinä iässä, että haluaisin olla apuna. Eivätkä ne siitä enää nuorru. Ensi syksynä esikko aloittaa koulussa, joten sitten ei enää reissatakaan sukulaisten luo niin kuin ennen.

Mun sydän on niiiiin kaipauksesta raskas

 

[Hannah]

Kaikki on niin suhteellista. Me asutaan arviolta noin kahden TUHANNEN kilometrin päästä kotoa, jossa on mummot ja papat, muut sukulaiset ja suurin osa ystävistä. Nyt pian kun koittaa se aika, että vihdoin muutamme noin 200 km päähän heistä, ei tuo matka tunnu missään. Ajan se vaikka päivittäin eestaas jos siltä tuntuu.

 

[onneton miehen kotipaikkakunnalla]

Onpa ihana kuulla teidän muidenkin kokemuksia. En ole siis yksin.

Meillä on mieheni kanssa ihana, rakastava, hellä, kunnioittava ja luottavainen suhde, MUTTA, meidän ainainen riidan aihe on tämä asia ja se vaivaa minua.... Olen niin yksinäinen. Eikä auta, että täällä on näitä muutamia kavereita, kun mä haluun ne mun omat ihanat, tutut, lapsuuden ystävät, joiden kanssa ollaan aina oltu ja joihin voi luottaa.

Ja mun vanhempia on ikävä joka päivä. Ja sivu suun menee veljen lasten kasvunkin seuraaminen, kun nähdään harvoin.

Yhyy...

meilllä kanssa otetaan monesti yhteen tän asian tiimoilta. minulle oma lapsuudenkoti, vanhemmat ja sisarukset on tosi tärkeitä ja oltiin ennen tiiviisti tekemisissä. nyt kun asutaan täällä "jumalan selän takana" nähdään kerran pari kuussa ja kaipuu on koko ajan takaisin kotinurkille.. asiaa ei auta sinnepäin kulkevat linja-autot, olisi niin eriasia asua siellä ja piipahtaa kylässä, kun siltä tuntuu.. ystävätkään kotipaikkakunnalta kun eivät liiemmälti täällä käy ja sisarukset kauempaa ovat aina kotipaikkakunnallani

 

[TeylaEmmagan]

Mullakin hyvin samanlainen tilanne. Asutaan 350km päässä molempien sukulaisista ja ystävistä (tosin ennen asuttiin vielä 400km kauempana). Miehen opiskeluiden vuoksi näin kauas lähdettiin.

Mä olen täällä todella yksinäinen ja olisi niin ihanaa asua kotipaikkakunnalla, jossa olisi kaikki sukulaiset ja ainoa ystäväni joka myös sai juuri esikoisensa...
Tämän muutaman sata kilsaa nyt ajaa helposti entiseen matkaan verrattuna, mutta talous ei anna myöden kovin montaa kertaa vuodessa sitä reissua heittää. :/

No, näillä mennään ja toivottavasti jossain vaiheessa saisin täältä edes jonkun kaverin, ettei ihan seinät kaatuisi päälle.

 

[mie]

Täällä kans yks. Sukulaiset asuu reilun 200 kilsan päässä ja ikävä kotiseudulle on kova. Miestä tuskin saan koskaan muuttamaan pois täältä nykyiseltä paikkakunnalta, koska hän viihtyy täällä. Miehenkin sukulaiset asuu monen sadan kilsan päässä, mutta he eivät ole miehelle niin läheisiä. Itselleni vanhemmat ja sisarukset on aina ollu todella läheisiä ja tärkeitä ja surettaa, kun nähdään niin harvoin. Ehkä kerran kuussa tai kerran kahdessa kuussa.

Tällä hetkellä käyn töissä, vaikka esikoinen vasta 2-vuotias. Mulla vaan meinas pää räjähtää kotona ollessa kun ei ollut ketään kavereita/läheisiä missään. Eikä ikinä hoitoapua tai mitään..

Tähän tilanteeseen täytyy vaan sopeutua ja olla ajattelematta asiaa.

 

[S]

Me asutaan eri maissa kummankin vanhemmista ja suvusta... Joten tuollaiset välimatkat kuulostavat minun korviini hyvin pieniltä.

 

[ap]

S:lle

No ehkä sulle kuullostaa pieneltä tollaset välimatkat. No ehkä 550km onkin vähän verrattuna johonkin 5000km, mutta IKÄVÄLLE ei vain voi mitään. Oli välimatkaa sitten 100km tai 10000km.

 

[Damitar]

S:lle

No ehkä sulle kuullostaa pieneltä tollaset välimatkat. No ehkä 550km onkin vähän verrattuna johonkin 5000km, mutta IKÄVÄLLE ei vain voi mitään. Oli välimatkaa sitten 100km tai 10000km.

Peesi!!
Välimatkalla ei ole ikävän määrään mitään vaikutusta....Oiskin aika hassua: jos läheinen ihminen asuisi esim. 50 kilometrin päässä: ikävä olisi pieni...Mutta jos 500 kilometrin päässä: ikävä olisi suuri.
AP:lle 'radikaali' ehdotus: muutat lapsien kanssa takaisin kotipaikkakunnallessi, miehesi jäisi nykyiselle asuinpaikalle. Näkisitte joka viikonloppu, lomat, pyhät jne.

 

[Juh]

Me tehtiin vasta päätös muuttaa takaisin molempien kotiseudulle. Mä viihdyn ihan ok täällä nykyisessä kaupungissa, olen saanut kavereita ja pari ystävääkin, mutta mies ei tunne täältä ketään, koska ei ole edes samassa kaupungissa töissä. Kyllä täytyy sanoa, että on ihana tunne kun pääsee muuttamaan takaisin. Mä kans kaipaan sitä, että usein nähdään ja kyläillään sukulaisten ja kavereiden kanssa. Toivottavasti te muutkin saatte asianne niin järjestettyä, että pääsette muuttamaan haluamaanne paikkaan.

Yhedestä asiasta haluaisin silti muistuttaa, vaikka ikävä on kova, älkää tuhlatko elämäänne liialliseen ikävöintiin, jos muutto ei ole ajankohtainen/mahdollinen, yrittäkää järjestää asiat niin, että viihdytte mahdollisimman hyvin. Muuten saatatte pian huomata, että tärkeitä vuosia on kulunut hukkaan turhaan odotteluun!

 

[huomasin vaan tätä lukiessani]

Huomaatteko, että lähes jokaisella mies tai miehen työ määrää asuinpaikan?

 

[Madicken04]

Me asutaan ruotsissa, siskon perhe Tanskassa ja muut sukulaiset Suomessa. Luonnollisesti ei montaa kertaa vuodessa nähdä eikä kenestäkään sukulaisesta tai vanhasta ystävästä ole lapsenvahdeiksi.

Monella tapaa olen kuitenkin onnekkaassa tilanteessa. Löytyy puhelimet ja netti, eli yhteyksiä voidaan pitää ja nämäkin läheiset toimivat tukiverkkona omalla tavallaan - aivan kuin mekin heille. =) Asutaan myös kaupungissa jossa löytyy kerhoja ja leikkipuistoja, eli yksin ei tarvinut koskaan olla vaan heti esikoisen vauva-aikana tutustuttiin muihin paikallisiin vauvaperheisiin. Kavereita ja ystäviä on sitten löytynyt töiden ja harrastusten myötä ja vähän etsimällä ollaan löydetty niitä lastenvahtejakin.

Meillä varmasti on helpottanut sekin ettei kumpikaan olla jouduttu muuttamaan pois kotipaikkakunnalta vaan ollaan lähdetty ihan omasta halustamme ja tiedämme että jos emme täällä viihtyisi mikään ei estäisi muuttamasta pois.

 

[vieras]

Mä olen itse päättänyt, etten muuta pois tältä paikkakunnalta missä viihdyn, vaikka oman alan työtilanne on täällä todella huono. Teen vaikka mielummin vähemmän motivoivaa työtä huonolla palkalla kuin muutan huipputyöpaikan perässä vieraalle paikkakunnalle, josta sosiaaliset verkostot puuttuvat kokonaan ja jonne ei ole mitään henkisiä siteitä.

Enkä muuten yhdenkään miehen kanssa suostuisi muuttamaan paikkakunnalle, jossa mulla ei itselläni ole läheisiä, etenkään jos minun olisi tarkoitus jäädä lasten kanssa kotiin. Rakkaus ei ole sen arvoista, että sen vuoksi menettää kaiken muun, mikä tuo elämään ja etenkin yksinäiseen arkipäivään merkitystä.

Tätä keskustelua lukiessa tuntuu, että olen tehnyt ihan fiksun valinnan, kiitos siitä teille.

 

[vietras]

Me on tehty lapset itseämme varten eikä sitä varten että tukiverkko hoitaa.

Siksi joskus nämä tukiverkkokeskustelut tuntuu oudoilta kun PITÄISI saada se lapsi pois jaloista jonnekin....

 

[niin]

Mä olen itse päättänyt, etten muuta pois tältä paikkakunnalta missä viihdyn, vaikka oman alan työtilanne on täällä todella huono. Teen vaikka mielummin vähemmän motivoivaa työtä huonolla palkalla kuin muutan huipputyöpaikan perässä vieraalle paikkakunnalle, josta sosiaaliset verkostot puuttuvat kokonaan ja jonne ei ole mitään henkisiä siteitä.

Enkä muuten yhdenkään miehen kanssa suostuisi muuttamaan paikkakunnalle, jossa mulla ei itselläni ole läheisiä, etenkään jos minun olisi tarkoitus jäädä lasten kanssa kotiin. Rakkaus ei ole sen arvoista, että sen vuoksi menettää kaiken muun, mikä tuo elämään ja etenkin yksinäiseen arkipäivään merkitystä.

Tätä keskustelua lukiessa tuntuu, että olen tehnyt ihan fiksun valinnan, kiitos siitä teille.

no tuota joillakin se leipä vaan on haettava mistä sitä saa, ei ole kyse mistään "huipputyöpaikoista" vaan ihan duunsita mitä on sattunut saamaan.

 

[niin no]

Me on tehty lapset itseämme varten eikä sitä varten että tukiverkko hoitaa.

Siksi joskus nämä tukiverkkokeskustelut tuntuu oudoilta kun PITÄISI saada se lapsi pois jaloista jonnekin....

Mulle ainakin kyse enemmän siitä, että olisi kiva, jos olisi joku ihminen meidän vanhempien lisäksi joka olisi kiinnostunut lapsista ja heidän kasvustaan... ei niinkää mistään hoitoavusta. Olen huono pitämään yhteyttä, keksin aina liikaa muuta tekemistä ja tällöin lapset jäävät vieraiksi sukulaisille. Eivätkä jaksa kiinnostaa kun lähellä asuvat kaikki muut lastenlapset ja sukulaiset.

 

[vieras]

No mietinkin sitä, että itse olisin tällä hetkellä valmis melkein minkä tahansa muunkin alan töihin tai vaikka kouluttautumaan uudelleen, kunhan ei tarvitsisi muuttaa pois.

Onneksi "mun kaupunkini" on suht iso, kun taas tosi pienelle lapsuudenkotipaikkakunnalle mulla ei ole mitään hinkua palata. Sieltä toi töiden löytyminen voisi olla ihan mahdotonta, vaikka kelpuuttaisi mitä tahansa.

 

[vieras]

edellinen siis niin:lle

Sossun rahoilla elämään en kyllä minäkään muuttaisi muualle. Mutta kieltäydyn uskomasta, että omalla kotipaikkakunnallani korkeasti koulutetulle ja monipuolista työkokemusta omaavalle ihmiselle se todella olisi ainoa vaihtoehto.

 

[onneton miehen kotipaikkakunnalla]

Me on tehty lapset itseämme varten eikä sitä varten että tukiverkko hoitaa.

Siksi joskus nämä tukiverkkokeskustelut tuntuu oudoilta kun PITÄISI saada se lapsi pois jaloista jonnekin....

siis minulle tukiverkko olisi enemmänkin seuraa, irti arjesta.. en niinkään oleta/halua, että muut oat lapsiamme hoitamassa.. mutta esim täällä miehen kotipaikkakunnalla en saa ketään esim lääkärin ajaksi lapsia hoitamaan, miehen äiti ja siskot eivät vain halua tulla apuun.. ja sitte sisko, joka asuu vähän kauempana, tulee toisinaan auttamaan.. hammaslääkäriaikaakin joutui monen monta kertaa vaihtamaan, kun en yksinkertaisesti sanut lastenhoitoapua..

eikä miehen sukulaisilla tulisi mieleenkään tulla vahtimaan poikia esim siksi aikaa, kun kävisimme miehen kanssa ultrassa. minun on pyydettävä omia sisaruksiani, jotka asuvat toisella paikkakunnalla apuun..

 

[vieras]

Onpa ihana kuulla teidän muidenkin kokemuksia. En ole siis yksin.

Meillä on mieheni kanssa ihana, rakastava, hellä, kunnioittava ja luottavainen suhde, MUTTA, meidän ainainen riidan aihe on tämä asia ja se vaivaa minua.... Olen niin yksinäinen. Eikä auta, että täällä on näitä muutamia kavereita, kun mä haluun ne mun omat ihanat, tutut, lapsuuden ystävät, joiden kanssa ollaan aina oltu ja joihin voi luottaa.

Ja mun vanhempia on ikävä joka päivä. Ja sivu suun menee veljen lasten kasvunkin seuraaminen, kun nähdään harvoin.

Yhyy...

Et ole yksin, on sun tilanne kuitenkin hieman parempi kuin meidän (lapset 4v. ja 1½v): meillä ei ole ketään sukulaisia lähimaillakaan (oma äitini on kuollut, isään ei yhteyksiä ja olen ainoa lapsi, miehen vanhemmat- jo huonokuntoisetkin- asuvat ulkomailla, samoin sisarensa miehineen). Ystäviä on mutta kaikilla pieniä lapsia ja omat tukiverkot lähellä joten eivät tarvitse/tarjoudu vastavuoroiseen hoitoapuun. Naapureista on apua jos joku pakonsanelema juttu.

Hyvin on kyllä näinkin pärjätty (tilanne oli tiedossa ennen kuin ensimmäinen lapsi oli edes syntynyt)- edellyttää sitä että molemmat hoitaa lapsia ja kotia yhtä paljon ja vuorotellen käydään omien kaverien kanssa tuulettumassa.

 

[vieras]

Onpa ihana kuulla teidän muidenkin kokemuksia. En ole siis yksin.

Meillä on mieheni kanssa ihana, rakastava, hellä, kunnioittava ja luottavainen suhde, MUTTA, meidän ainainen riidan aihe on tämä asia ja se vaivaa minua.... Olen niin yksinäinen. Eikä auta, että täällä on näitä muutamia kavereita, kun mä haluun ne mun omat ihanat, tutut, lapsuuden ystävät, joiden kanssa ollaan aina oltu ja joihin voi luottaa.

Ja mun vanhempia on ikävä joka päivä. Ja sivu suun menee veljen lasten kasvunkin seuraaminen, kun nähdään harvoin.

Yhyy...

Et ole yksin, on sun tilanne kuitenkin hieman parempi kuin meidän (lapset 4v. ja 1½v): meillä ei ole ketään sukulaisia lähimaillakaan (oma äitini on kuollut, isään ei yhteyksiä ja olen ainoa lapsi, miehen vanhemmat- jo huonokuntoisetkin- asuvat ulkomailla, samoin sisarensa miehineen). Ystäviä on mutta kaikilla pieniä lapsia ja omat tukiverkot lähellä joten eivät tarvitse/tarjoudu vastavuoroiseen hoitoapuun. Naapureista on apua jos joku pakonsanelema juttu.

Hyvin on kyllä näinkin pärjätty (tilanne oli tiedossa ennen kuin ensimmäinen lapsi oli edes syntynyt)- edellyttää sitä että molemmat hoitaa lapsia ja kotia yhtä paljon ja vuorotellen käydään omien kaverien kanssa tuulettumassa.

Lisäys: ja loppujen lopuksi tämä aika jolloin lapset on pieniä on lyhyt- kohta sitä huomaa että tuolla ne viilettää menemään kavereidensa kanssa omissa menoissa ja harrastuksissa ja itsellekin jää enemmän omaa aikaa.

 

[Aurinkokunta]

Huomaatteko, että lähes jokaisella mies tai miehen työ määrää asuinpaikan?

Meillä ei.
Me muutettiin maalle, 55km päähän mun ja 80km päähän miehen vanhempien, ystävien ja sukulaisten luota - keskelle ei mitään tukiverkkoa, kun ennen asuttiin 2km:n ja 25km:n päästä meidän vanhemmista.

Nyt sit joskus kyllä surettaa, kun kaikki apu on kaukana (ei julkisten kulkuyhteyksien piirissä ), mutta joskus on vaan tehtävä tälläisiäkin valintoja.
Siis miehen työpaikka oli myös ennen 3km päässä, nykyään mies sit ajaa töihin 80km suuntaansa.

 

[vieras]

Olen itkenyt lähes koko päivän. Olen siis ainakin eilen tehnyt moisen aloituksen tukiverkottomuudesta, mutta erona se että olen yh, nuorimman lapseni sain yksin ja tämän vajaan kahden vuoden ajan olen ollut hänen kanssaan lähes 24/7. En jaksa edes kirjoittaa tarinaa pidempään, nyt vain tuntuu että loppuu happi. Ei ole ketään jolta kysyä apua. Tässä sitä sinnitellään kunnes jotain parempaa tapahtuu..

 

[toinen vieras]

Missä asut, vieras 23:32?