TUKIVERKKO (suku, ystävät) kaukana, suoraan sanottuna vi***ttaa!

[no]

Kuka perk*e käskee muuttavaan noin kauas läheisistään, syytä tollo itteäs

ota se herne pois nokasta...

Aina ei ole mahollista asua siellä missä haluaa, esim. töitten takia

 

[vieras]

Missä asut, vieras 23:32?

Pohjoisessa.

 

[Poika kohta 4kk]

Hei!

Sun kirjotuksesta tuli mieleen vähän oma tilanne.
Muutettiin aluperin tähän kaupunkiin reilun 100km päästä mun opiskelujen takia.
Tänne jäätiin ku mulle löyty töitä ja mies meni kouluun.
No nyt oon äitiyslomalla ja koulun kauttaa sain kaks kolme kaveria täältä joitten kanssa oon tekemisissä.
Niistäki vaan yks muutti toiselle paikkakunnalle n.90km päähän.
Kaks asuu vielä täällä mut toinen on vähän väliä jossain reissussa tai muuten niin kiireinen ettei nähä kovin usein vaikka asuuki puolen kilsan päässä
Ja toinen taas kovasti on koko ajan muuttamassa täältä pois

Lisäks tää on niin pikkunen kaupunki ettei täällä ole mitään hienoja juttuja joissa vois tutustua ihmisiin...
Koko opiskeluajan mä olin saman miehen kanssa (asuttiin yhessä) ja saman miehen kanssa olen edelleen ja on nyt kohta 4kk vanha poikaki ?
Kun taas kaverit oli välissä sinkkuja ja elämä erilaista ku mulla...
Mä vietin enemmänki koti-iltoja kotona ku olin menossa...
Ehkä olis pitäny mennä enemmän niin olisin tutustunu täällä enemmän ihmisiin...

Netistä oon koittanu ettiä jos löytys joku keskustelujuttu tän seudun/edes saman läänin äideille mut ei semmosta ole edes...

Sen siitä saa että asuu pienessä kaupungissa lapissa!

 

[onneton miehen kotipaikkakunnalla]

kyllä sitä kun useampi vuosi menee ja on ilman kavereita, alkaa voimavarat loppua.. ja itsellänikin enemmän semmoinen ikävä kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka asuu kotipaikkakunnallani ja siinä lähiympäristössä..

kyllä sitä huomaa, miten ne ystävien kesken kahvittelut ja vierailut antaa lisää voimia ja auttaa jaksamaan arkea..

on tietty paljon omasta aktiivisuudesta kiinni.. mutta kun on viimeisillään raskaana, ei ole mitenkään unelmaa lähteä tupaten täyteen koululaiskyytiin lasten kanssa, etenkään kun matkat kestää yhteensä lähemm'ksi kaksi tuntia..

 

[Estu]

Mulla matkaa perheeseen, ystäviin ja sukuun vain 150km, mutta ihan tuntuva matka sekin, jos vaikka yllättäen tulisi tilanne, että tarvitsisi kiireellistä hoitoapua tms.

Täällä pk-seudulla on yksi tutuksi tullut äiti lapsineen, mutta heitäkin näemme todella harvoin.

Miehellä on elossa äiti ja veli, mutta he asuvat toisessa maassa.

 

[vieras]

Mulla on ihan sama tilanne että sukulaiset ja kaverit on kaukana ollu mutta niin sitä on vaan sitkuteltu eteenpäin.Mun mielestä toisaalta tässä on omat etunsa kun suku asuu kaukana.Kukaan ei tule laittamaan nokkaansa mun asioihin paitsi anoppi aina välillä eikä myöskään kukaan pidä itsestään selvyytenä että mä toimisin ammana sukulaisille.Koska kun suvun luona kylässä käydään niin en pidä itsestään selvyytenä että vahtivat meidän lapsia.Joskus on tilanteita että tarviais sitä ammaa lapsille mutta kun ei ole niin sillon olis kiva asua lähempänä.Kyllä mä voisin lähemmäksi muuttaa mutta en samaan kaupunkiin Näin on toisaalta ihan hyvä ja tähän on tottunu 10 vuodessa ja uusia kavereita on tullu muutama mutta ei ne korvaa niitä vanhoja ja hyviä kavereita

 

[Madicken04]

Kieltämättä tämä ketju vahvistaa entisestään tuntemuksiani siitä etten ikinä kuollaksenikaan suostuisi muuttamaan maalle missä ei ole mitään tekemistä eikä ketään ihmisiä lähellä. :/

 

[onneton miehen kotipaikkakunnalla]

Kieltämättä tämä ketju vahvistaa entisestään tuntemuksiani siitä etten ikinä kuollaksenikaan suostuisi muuttamaan maalle missä ei ole mitään tekemistä eikä ketään ihmisiä lähellä. :/

itse muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle, kun tarvitsin aikaa parantua masennuksesta ja asiasta, joka mullisti elämäni.

tänne muuttaessa sairastuin sitten syömishäiriöön ja vuodne asumisen jälkene aloin kaivata omaa kotipaikkakuntaani.

sitten syntyikin esikoinen ja kuopus ja huomasin, kuinka yksin olimmekaan. harvoin näin omaa sukuuni ja kun autoakaan ei tullut ja viikonloppuisin kulkuyhteydet todella syvältä, tuntui, etät kuolen yksinäisyyteen ja tylsyyteen..

asiaa ei auta, että olen saanut vain yhden kaverin täälä asuessa. tai toinen muutti jo pari vuotta sitten pois.

nyt kun huomaa, että tartteis lastenhoitoapua, edes kerran pari kuussa, eikä sitä saakaan miehen työttmältä äidiltä tai siskolta, huomaa kuinka omillaan sitä onkaan.

sillä tiedän, että kotipaikkakunnallani olisi monen monta hoitajaa ja päiväkahviseuraakin. ja omat kaverit asuisi siinä lähempänä

 

[Madicken04]

Kieltämättä tämä ketju vahvistaa entisestään tuntemuksiani siitä etten ikinä kuollaksenikaan suostuisi muuttamaan maalle missä ei ole mitään tekemistä eikä ketään ihmisiä lähellä. :/

itse muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle, kun tarvitsin aikaa parantua masennuksesta ja asiasta, joka mullisti elämäni.

tänne muuttaessa sairastuin sitten syömishäiriöön ja vuodne asumisen jälkene aloin kaivata omaa kotipaikkakuntaani.

sitten syntyikin esikoinen ja kuopus ja huomasin, kuinka yksin olimmekaan. harvoin näin omaa sukuuni ja kun autoakaan ei tullut ja viikonloppuisin kulkuyhteydet todella syvältä, tuntui, etät kuolen yksinäisyyteen ja tylsyyteen..

asiaa ei auta, että olen saanut vain yhden kaverin täälä asuessa. tai toinen muutti jo pari vuotta sitten pois.

nyt kun huomaa, että tartteis lastenhoitoapua, edes kerran pari kuussa, eikä sitä saakaan miehen työttmältä äidiltä tai siskolta, huomaa kuinka omillaan sitä onkaan.

sillä tiedän, että kotipaikkakunnallani olisi monen monta hoitajaa ja päiväkahviseuraakin. ja omat kaverit asuisi siinä lähempänä

Niin, perheemme asui maalla jonkin aikaa ollessani 12v ja siitä ylöspäin. En viihtynyt yhtään vaikka aiemmin olikin haaveillut maallemuutosta. Kavereita ei löytynyt läheltä lainkaan ja kulkemiset oli hankalia. Vaikka edelliselle kotipaikkakunnalle ja vanhojen kavereiden luo oli matkaa vain reilu 30km koin olevani suurinpiirtein ansaan ahdistettuna ja jo silloin vannoin etten ikinä joutuisi tuohon tilanteeseen uudestaan. Samoin myös vannoin etten muutenkaan muuttaisi vasten omaa tahtoani paikkakunnalle jossa en viihtyisi ja jos viihtymättömyys selviäisi myöhemmin niin lähtisin luonnolliesti pois.

Tietty se hankaloittaa jos kyseessä on puolison kotipaikkakunta missä tämä taas viihtyy. Siskollani oli hetkittäin tuota oloa kun muutti toiseen maahan miehensä perässä ja jäi pian yksin kotiin vauvan kanssa. Helpotti kuitenkin vähän kun tutustui muihin lähiseudun äiteihin ja sitten kun pääsi opiskelemaan sai luotua ihan omaa, uutta kaveripiiriä.

Toki nuo masennukset ja syömishäiriöt ym on oma iso lisänsä haittaamaan viihtyvyyttä ja uusien kavereiden löytymistä. :/ Toivottavasti tilanteesi kuitenkin pian helpottaa!

 

[Mianna]

Meidän suku 700km päässä,ihan kaikki.Meidän lapset ei ole koskaan olleet missän hoidossa ja ulkona ollaan käyty miehen kanssa 6 vuotta sitten yhdessä :kieh: .Olen paljon keskenään kolmen muksun kanssa kun mies kaiken lisäksi matkustaa paljon.Ei oo siis tukiverkkoa koskaan ollut ja kateellisena kuuntelen muiden äitien juttuja mummoloista jne..
Alkaa olla voimat kortilla,varsinkin kun on sairasteltu nyt paljon (pienin).
Estu oli ainakin pk-seudulta,mistä päin?Mulle saa mielellään laittaa yytä :wave:

 

[Täällä yksi]

Mä kanssa! Ihan sama tilanne:

Kysymys: Missä te onnettomat asutte? Ihmiset, jotka ei ole tätä kokeneet, ei voi tätä tuskaa tajuta. Siksi mäkin olen päättänyt palata kotipaikkakunnalleni, mies jää sitten tänne. Olen vuosia rukoillut ja anellut toista lähtemään mun kanssa, ei niin ei. Kiitti mulle riitti.

Tahtoisin keskustella muiden tilanteessa olevien kanssa suljetussa yhteisössä, olisiko muita kiinnostuneita??

 

[up]

up

 

[tilli]

Kieltämättä tämä ketju vahvistaa entisestään tuntemuksiani siitä etten ikinä kuollaksenikaan suostuisi muuttamaan maalle missä ei ole mitään tekemistä eikä ketään ihmisiä lähellä. :/

itse muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle, kun tarvitsin aikaa parantua masennuksesta ja asiasta, joka mullisti elämäni.

tänne muuttaessa sairastuin sitten syömishäiriöön ja vuodne asumisen jälkene aloin kaivata omaa kotipaikkakuntaani.

sitten syntyikin esikoinen ja kuopus ja huomasin, kuinka yksin olimmekaan. harvoin näin omaa sukuuni ja kun autoakaan ei tullut ja viikonloppuisin kulkuyhteydet todella syvältä, tuntui, etät kuolen yksinäisyyteen ja tylsyyteen..

asiaa ei auta, että olen saanut vain yhden kaverin täälä asuessa. tai toinen muutti jo pari vuotta sitten pois.

nyt kun huomaa, että tartteis lastenhoitoapua, edes kerran pari kuussa, eikä sitä saakaan miehen työttmältä äidiltä tai siskolta, huomaa kuinka omillaan sitä onkaan.

sillä tiedän, että kotipaikkakunnallani olisi monen monta hoitajaa ja päiväkahviseuraakin. ja omat kaverit asuisi siinä lähempänä

ihan kuin mun elämä. Mistä olet kotoisin?

 

[tilli]

mielenkiinnosta kysyn: onko kukaan tehnyt valintaa, että on lähtenyt takaisin? Riitelemme miehen kanssa asiasta koko ajan. Meillä on 3 lasta ja miehen kotipaikkakunnalla asutaan. Olen totaalisen yksin (joo, on muutamia äiti-kavereita), mutta jos esim. vien jonkun lääkäriin, raahaan kaikki 3 mukanani, jos menen vanhempainiltaan-raahaan lapset mukanani, jos menen ostamaan rintaliivit tai gynekologille-raahaan lapset mukanani. Mies tekee 12h työpäivää.

Miehen sukulaisista ei ole apua, vaikka työttöminä ovat kilsan päässä.

 

[mianna]

mielenkiinnosta kysyn: onko kukaan tehnyt valintaa, että on lähtenyt takaisin? Riitelemme miehen kanssa asiasta koko ajan. Meillä on 3 lasta ja miehen kotipaikkakunnalla asutaan. Olen totaalisen yksin (joo, on muutamia äiti-kavereita), mutta jos esim. vien jonkun lääkäriin, raahaan kaikki 3 mukanani, jos menen vanhempainiltaan-raahaan lapset mukanani, jos menen ostamaan rintaliivit tai gynekologille-raahaan lapset mukanani. Mies tekee 12h työpäivää.

Miehen sukulaisista ei ole apua, vaikka työttöminä ovat kilsan päässä.

Just näin.Juuri tulin kolmen lapsen kanssa lääkäristä.On oltu gynekologilla,hammaslääkärissä,joka paikassa koko karavaanin kera.TUntuu että jo tuolla neuvolassa ajattelevat että eikö tuolla ressulla ole ketään..viime vkolla kävin kierukan laitossa niin lapset olivat terkan hoidossa sen ajan.

 

[mianna]

en halua lähteä takaisin kuitenkaan kotikonnuille koska tiedän etten siellä viihtyisi.Myös meidän työt ovat täällä Helsingissä ja jotenkin ahdistaa ajatus pikkukaupungista,vaikka onhan se mielessä ollut.Mutta onhan täällä paljon positiivistakin,kai..

 

[tilli]

edelleen kysyn, onko joku valinnut paluumuuton ja jättänyt miehensä? Tuntuu ihan oikeasti, että olen valmia lähtemään.

 

[up]

up

 

[tilli]

up

 

[ap]

Onpa kiva huomata, että täällä on paljon keskustelua! En olekaan yksin, jippii!

Mulla on ehkä se paremmin kuin teillä monilla, että olemme palaamassa kuitenkin Suomen suurimpiin kaupunkeihin kuuluuvaan kaupunkiin. Joten ei minnekään maalle tai muualle korpeen. Ja sekin on mulla paremmin, että mies lähtisi nyt mielellään mun kotipaikkakunnalle, vaikkei alkuun ollut kiinnostunut. Ollaan vietetty mun kotipaikkakunnalla lähes kaikki lomat yms ja mies viihtyy siellä erinomaisesti (on sattumoisin kavereita samassa kaupungissa ja sukullaisia).

Joten meillä esteenä vain työpaikat. Miehellä tosiaan ei montaa paikkaa mistä töitä hakea, mulla enemmänkin. Joten kun työpaikat saadaan se on menoa sitten! Ja ostetaan heti omakotitalo, jota täältä nykypaikkakunnalta ei saada (liian kalliita).

Joten mulla on toivoa!!! Joillakin tuntuu olevan vielä pahemmin asiat tuon koti-ikävän kanssa, varsinkin kun mies ei ole valmis muuttamaan.

Meidän poika on alle 1v, joten tässä on aikaa vielä muuttaa ennen ku hänelle alkaa tulla kaveriverkostoa tai koulut alkaisi.

Mutta ikävä on kamala asia ja se on läsnä joka päivä!!!!!!!!!!! Ja kun ajattelee, miten siellä kavereiden saman ikäiset muksut kasvaa eikä voida nähdä ja sukulaisten lapset kasvaa ja omat kummilapset kasvaa, eikä voi olla osana joka päiväistä elämää. Ja kun on juhlia ja muita ja täällä vaan kökötetään eikä minnekään päästä. Mä kyllä käyn kotosalla noin kerran kuussa ja olen n. 1-2 vkoa kerralla, kun olen vielä kotona. joten näen kai aika useinkin, verrattuna teihin muihin.

Mutta olisi oikeesti kiva kuulla, miten paluu muutot on onnistunut?

 

[tilli]

Olisin kiinnostunut, ovatko paluumuuttoa haikailevat muutkin pk-seudulla asuvia? Olen ihan täynnä ruuhkia, välimatkoja, ihmisten itsekkyyttä, ikuista autossa ajamista

Minne paluumuutatte kun/jos muutatte?

 

[Madicken04]

Onpa kiva huomata, että täällä on paljon keskustelua! En olekaan yksin, jippii!

Mulla on ehkä se paremmin kuin teillä monilla, että olemme palaamassa kuitenkin Suomen suurimpiin kaupunkeihin kuuluuvaan kaupunkiin. Joten ei minnekään maalle tai muualle korpeen. Ja sekin on mulla paremmin, että mies lähtisi nyt mielellään mun kotipaikkakunnalle, vaikkei alkuun ollut kiinnostunut. Ollaan vietetty mun kotipaikkakunnalla lähes kaikki lomat yms ja mies viihtyy siellä erinomaisesti (on sattumoisin kavereita samassa kaupungissa ja sukullaisia).

Joten meillä esteenä vain työpaikat. Miehellä tosiaan ei montaa paikkaa mistä töitä hakea, mulla enemmänkin. Joten kun työpaikat saadaan se on menoa sitten! Ja ostetaan heti omakotitalo, jota täältä nykypaikkakunnalta ei saada (liian kalliita).

Joten mulla on toivoa!!! Joillakin tuntuu olevan vielä pahemmin asiat tuon koti-ikävän kanssa, varsinkin kun mies ei ole valmis muuttamaan.

Meidän poika on alle 1v, joten tässä on aikaa vielä muuttaa ennen ku hänelle alkaa tulla kaveriverkostoa tai koulut alkaisi.

Mutta ikävä on kamala asia ja se on läsnä joka päivä!!!!!!!!!!! Ja kun ajattelee, miten siellä kavereiden saman ikäiset muksut kasvaa eikä voida nähdä ja sukulaisten lapset kasvaa ja omat kummilapset kasvaa, eikä voi olla osana joka päiväistä elämää. Ja kun on juhlia ja muita ja täällä vaan kökötetään eikä minnekään päästä. Mä kyllä käyn kotosalla noin kerran kuussa ja olen n. 1-2 vkoa kerralla, kun olen vielä kotona. joten näen kai aika useinkin, verrattuna teihin muihin.

Mutta olisi oikeesti kiva kuulla, miten paluu muutot on onnistunut?

TUota, jos kuitenkin vietät kotipaikkakunnallasi 1-2 viikkoa/kk ja lähes kaikki lomat niin etkö loppujenlopuksi näe sukulaisiasi ihan kivasti ja pysty myös seuraamaan muiden lasten kasvamista? Ja kai siinä jotkut juhlatkin sattuvat osumaan noille ajoille?

Entä nykyinen paikkauntanne, onko se ihan korvessa vai voisiko sieltä löytyä jotain kerhoja, leikkipuistoja tai lapsen kanssa harrastamismahdollisuuksia joissa pystyy tutustumaan muihin äiteihin ja heidän pieniinsä?

Kai olen huono näistä puhumaan kun olen aina ollut jotenkin vaeltaja-sielu enkä niin kova ikävöimään, haaveenani olikin nuorena että saisi vain asustella ja matkustella ympäri maalimaa. Lasten kanssa tuo tietty olisi vähän hankalaa... Mutta siis kuitenkin koen että pystyn asumaan suuriniirtein missä vaan missä löytyy ihmisiä ympäriltä ja pystyy luomaan uusia ystävyys/kaveruussuhteita. Mutta tietty toisilla se ikävä sitten on kovempi ja jos sen tiedostaa noin niin ei varmaan kannata kotipaikkakunnalta minnekään lähteä.

 

[chrissy]

mä jätin aikoinaan taakse KAIKKI muuttaessani nykyiseen kaupunkiin.

tyttö oli 4kk ikäinen silloin. Puolisen vuotta olin yksin, siis todella yksin. Sitten kiitos 2+ palstan löysin yhden kaverin jolla oli vähän nuorempi poika. täältä löysin myös pari muuta.

pikkuhiljaa alko uusien tuttavien kautta löytymään uusia kavereita ja nyt niitä onki ihan mukavasti ja viihdyn oikein hyvin.

töitä sain 3,5v sitten ja sen kautta uusia kavereita.

 

[piina]

Mä oon muuttanut miehen työn perässä monesti, mutta onneksi mulla on ollut noi lapset, joiden kanssa on saanut seuraa niin leikkipuistoista kuin kerhoistakin. Tukiverkosta olisi ajoittain ollut apua, mutta joten kuten sitä on selvinnyt ilmankin.