tuli huomattua taas ketkä on todellisia ystäviä, miks jotkut ei kestä elämän kriisejä?

[niisku neiti]

Minulla on elämäni isoin kriisi,monen vuoden avioliitto on ehkä hajoamassa käsiin,mies on monta kk veivannu ees taas kun ei tiedä mitä haluaa(sil on vissiin joku ikäkriisi ja masennusta,mut ei itse tajua asiaa).

No koska mies ei tiedä haluaako erota vai ei ja minä en haluaisi erota. Niin olen jumissa, en pääse käsittelemään eroa koska sitä ei ehkä edes tule, mutten saa omalla tahdon voimallani miestä tekemään päätöksen just nyt...niin en voi muuta ku koettaa kestää ja siihe auttaa puhuminen. yks ystävä sitte sano mulle että päätä nyt aiotko erota hän ei jaksa asiasta enään kuulla.

no sai mennä sellanen "ystävä". Moni muukin häviää näköpiiristä kun on tarve puhua. silloin kyllä kelpasin seuraksi kun olin onnellinen.sattuu pirusti, mut toisaalta, miksipä haluaisinkaan sellaisia ihmisiä elämääni joilel kelpaan vain jos olen onnellinen.

Tuntuu se silti pahalta, en minäkään hylkää ketään siksi että tällä on vaikeaa.

 

[kaver1]

jos sä jauhat ja jauhat tosta asiasta niin en ihmettele että kaveris ei jaksa kuunnella. kuuntele välillä mitä niillä on mielessä, silleen se ystävyys toimii. jos sä jaksat kuunnella niiden löpinöitä niin voit odottaa sit samaa myös niiltä.

 

[ajattelen]

Ehkä hän tarkoitti sitä, että sinulle olisi parempi saada asioihin vauhtia, joku ratkaisu, sinun itsesi vuoksi, mutta tuli ilmaisseeksi sen vähän epähienosti. Joskus sitä tarttee vähän potkaisua persuuksille, jos jää vellomaan omaan tilanteeseen.

 

[Minni:)]

No voi hyvänen aika. Mies siis monta kuukautta veivannut erotako vaiko ei? Nyt pistät sen miehen seinää vasten. Ei toista ihmistä pidetä tollasessa epävarmuudessa kuukausitolkulla. Se ei ole rakkautta, silkkää ilkeyttä. Pitäkää vaikka miettimistauko suhteessa, jolle takaraja. Jos mies sen jälkeen haluaa erota, niin sitten eroatte. Ei siihen paljoa auta, vaikka itse et haluaisikaan. Tai jos ei halua erota niin sitten ei enää jauha haluaako vai eikö vaan tekee töitä suhteen eteen.

Itse patistaisin ystävääni juuri tuohon. Sun on pidettävä puolesi eikä antaa miehesi kohdella itseäsi tolla tavalla.

 

["hmh"]

Ystävälläkin lienee oma elämä.

Joskus kieltämättä olen tullut itsekin varmaan olleeksi vähän kolea puhelimessa, jos puoli vuotta kriisissä kierivä ystävätär höpöttää ja höpöttää samaa juttuaansa viikko viikolta, ja itsellä olis vähän muutakin tekemistä välillä kuin roikkua siinä puhelimessa... turhautuu siihenkin että eihän tuosta mitään valmista tule kumminkaan vaikka tässä kuinka kuuntelisin. Ja siinä sivussa kärsii oma perhe kun äiti joutuu vaan töiden jälkeen istumaan luuri korvassa eikä voi viettää aikaa lastensa kanssa.

 

[kuinmyös]

Mulla on itselläni vähän samanlainen tilanne tällähetkellä, mutta itse olen kokenut parhaaksi sen, että en oikeastaan enää puhu asioistani kellellään, yhdellä ystävälle olen hieman asiasta kertonut. Moni ei juurikaan ymmärrä sitä asian vatvomista ja pitkittämistä, ulkopuolisen on helppo sanoa, että EROA... mutta jos rakastaa toista, on yhteinen perhe ja yhteiset asiat, niin ei siitä suhteesta ole niin helppo lähteä....

 

["mutu"]

Minun ystäväni ovat lähes järjestään varsinaisia kriisikimppuja (huonoja suhteita, aviokriisejä, masennusta ym.) ja jaksan mielestäni hyvin kuunnella, mutta tuo on kieltämättä kaikista rasittavin tilanne, jos homma ei etene yhtään mihinkään eikä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa miten asioissa edetään. Useampi kuukausi pitäisi minusta silti ystävän pystyä kuuntelemaan. Sinuna en nyt hirveästi hermoistuisi, jos joku ei jaksa kuunnella, vaikka kyllä se varmaan ystävyyssuhdetta syö. Minun ystäväni puhuvat myös muista asioista sen verran, että tilannetta jaksaa. Jos juttu olisi pelkästään ratkaisemattomissa ongelmissa vellomista, niin en tiedä miten sitä jaksaisi kuunnella kuukausikaupalla. Itsekin olen semmoinen ihminen, että vaikka omassa elämässä olisi kuinka synkkää, niin silti saatan hetken päästä vaihtaa puheenaihetta ja sitten nauretaan taas jollekin toiselle asialle. Sinunkin on varmaan vaikea jaksaa tuollaista tilannetta. Voisittehan te kokeilla jossain vaiheessa pientä eroa, vaikka niin että mies menee sukulaistensa tms. luokse muutamaksi viikoksi, ehkä ajatukset alkaisivat siitä seljetä?

 

[niisku neiti]

no ei mul oo tapana soitella kellekkään aj vollottaa tuntikaupalla, oon saatanut facebookis laittaa muutaman kerran kuussa viestii tai välil tekstiviestin,just siks että niihi ihmiset voi vastailla sitte jos ja kun ehtii.

jauhaahan vastasynnyttäneet äiditki siitä milalsta paskaa vauvan vaipassa oli tai kuinka kauan on saanu yöllä nukkuu, ja nää jutut saattaa toistuu kuukausia aina välillä(ei paljoo kiinnosta ku omat muksut ei oo vauvoja,mutten silti ala sanoo että turpa kii en jaksa)

minni: se on sama mitä miehelle sanoo, ei hän pysty tekee päätöksiä, ymmärrät varmaan että se on aika raskasta minulle. enkä minä voi asialle mitään. mitä se siis auttaa jos minä sanon miehelel että nyt päätät kun hän ei päätöstä pysty tekee(uskon että tämä johtuu jonkinasteisesta masennuksesta).

olisi ihan ok jos ystävä sanoisi että mun pitää pitää puoleni. Mutta jos ystävä sanooo että eroa, koska en jaska kuunnella tota enään. niin ei hän silloin ole mikään ystävä!

mulle voi valtitaa vaikka 2vuotta samasta asiasta,ei se mua rasita..

 

["niiskuneiti"]

[QUOTE="mutu";29282939]Minun ystäväni ovat lähes järjestään varsinaisia kriisikimppuja (huonoja suhteita, aviokriisejä, masennusta ym.) ja jaksan mielestäni hyvin kuunnella, mutta tuo on kieltämättä kaikista rasittavin tilanne, jos homma ei etene yhtään mihinkään eikä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa miten asioissa edetään. Useampi kuukausi pitäisi minusta silti ystävän pystyä kuuntelemaan. Sinuna en nyt hirveästi hermoistuisi, jos joku ei jaksa kuunnella, vaikka kyllä se varmaan ystävyyssuhdetta syö. Minun ystäväni puhuvat myös muista asioista sen verran, että tilannetta jaksaa. Jos juttu olisi pelkästään ratkaisemattomissa ongelmissa vellomista, niin en tiedä miten sitä jaksaisi kuunnella kuukausikaupalla. Itsekin olen semmoinen ihminen, että vaikka omassa elämässä olisi kuinka synkkää, niin silti saatan hetken päästä vaihtaa puheenaihetta ja sitten nauretaan taas jollekin toiselle asialle. Sinunkin on varmaan vaikea jaksaa tuollaista tilannetta. Voisittehan te kokeilla jossain vaiheessa pientä eroa, vaikka niin että mies menee sukulaistensa tms. luokse muutamaksi viikoksi, ehkä ajatukset alkaisivat siitä seljetä?[/QUOTE]


no kuule onkohan tämä tilanne kaikkein raskain ystävälle joka joutuu kuulemaan "itkuja" välillä VAI OLISIKO TÄMÄ RASKAINTA MINULLE!

 

[niisku neiti]

Mulla on itselläni vähän samanlainen tilanne tällähetkellä, mutta itse olen kokenut parhaaksi sen, että en oikeastaan enää puhu asioistani kellellään, yhdellä ystävälle olen hieman asiasta kertonut. Moni ei juurikaan ymmärrä sitä asian vatvomista ja pitkittämistä, ulkopuolisen on helppo sanoa, että EROA... mutta jos rakastaa toista, on yhteinen perhe ja yhteiset asiat, niin ei siitä suhteesta ole niin helppo lähteä....

sepä se! ja kun oikeestieiole mitään isoa vikaa suhteessa.. enempi tää on jotain miehen omaa kriisiä joka ikävä kyllä satuttaa minua paljon. en ymmärrä mikä nykyaikana ihmisiä vaivaa kaikki on ekrtakäyttökamaa, jopa perhe/avioliitot.

 

[Minni:)]

Kieltämättä vaikea tilanne ja jos miehellä masennusta tms. niin eipä siinä tosiaan pysty edes pieniäkään päätöksiä tekemään. Ja kyllä ystävän pitäisi jaksaa kuunnella, jos ei nyt kohtuuttomasti ystävää murheillaan rasita ja toi ei kuulostanut sellaiselta. Voimia ap!

 

[Blue]

Pitää muistaa että kohtuus se on kaikessa kuinka paljon ystäviä voi yhdellä asialla rasittaa. Ja jos tuo asia on ihan vaan jankkaamista nyt teillä niin voisin kuvitella että tuo vaan nyt oli sellainen purkaus ystävänä että koittakaa nyt jo päättää (ei ole normaalia kovin pitkään elää poikkeustilassa) eikä tarkoittanut mitään pahaa sillä.

 

[kuinmyös]

Meillä myös miehellä jonkunlaista masennusta, pahaa stressiä ja ahdistusta, joka on suurimmalta osin tämän kaiken takana. Hyvinä päivinä puhuu iloisesti yhteisestä tulevaisuudesta jne. kun taas huonona päivänä on suurinpiirtein muuttamas pois yhteisestä kodistamme, koko elämä on paskaa jne. On kyllä tosi raskasta tämä aika.... en ole kuitenkaan vielä luovuttanut, koska rakastan miestäni ja en haluaisi elää ilman häntä.... toivon, että selviämme tästä vaiheesta yhdessä.

 

["mutu"]

[QUOTE="niiskuneiti";29282958]no kuule onkohan tämä tilanne kaikkein raskain ystävälle joka joutuu kuulemaan "itkuja" välillä VAI OLISIKO TÄMÄ RASKAINTA MINULLE![/QUOTE]

Just joo... Elämä nyt vaan on semmoista, että suhteita on erilaisia. Kaikki eivät osaa tai jaksa kuunnella ja kukaan ei ole täydellinen. Jos haluaa säilyttää ystävänsä, kannattaa vähän seurailla heidän kestokykyään ja kaikesta ei kannata loukkaantua. Omat sukulaiset kai ovat useimmiten sitkeimpiä tukijoita vaikeuksissa. Et kertonut tuossa alussa, että olet pistänyt vaan muutaman tekstarin ja facebook-viestin. Se ei kyllä kuulosta paljolta, mutta toisaalta kasvokkain keskustelu on minusta aina helpompaa. Sisko joskus pistää yömyöhällä tekstareita jostain miehestä ja on ärsyttävää yrittää tekstitiviestitse setviä semmoisia asioita.

 

[Blue]

[QUOTE="niiskuneiti";29282958]no kuule onkohan tämä tilanne kaikkein raskain ystävälle joka joutuu kuulemaan "itkuja" välillä VAI OLISIKO TÄMÄ RASKAINTA MINULLE![/QUOTE]

Varmasti. Mutta se ei ole ystäväsi vika että sinulla on raskasta. Sen sijaan että kaadat kaikki ystäväsi päälle kokeile välillä sitä että yrität ystäväsi avulla päästä tilanteesta välillä irti ja tehdä jotain ihan muuta.

 

[naiskunaiti]

Minulla on elämäni isoin kriisi,monen vuoden avioliitto on ehkä hajoamassa käsiin,mies on monta kk veivannu ees taas kun ei tiedä mitä haluaa(sil on vissiin joku ikäkriisi ja masennusta,mut ei itse tajua asiaa).

No koska mies ei tiedä haluaako erota vai ei ja minä en haluaisi erota. Niin olen jumissa, en pääse käsittelemään eroa koska sitä ei ehkä edes tule, mutten saa omalla tahdon voimallani miestä tekemään päätöksen just nyt...niin en voi muuta ku koettaa kestää ja siihe auttaa puhuminen. yks ystävä sitte sano mulle että päätä nyt aiotko erota hän ei jaksa asiasta enään kuulla.

no sai mennä sellanen "ystävä". Moni muukin häviää näköpiiristä kun on tarve puhua. silloin kyllä kelpasin seuraksi kun olin onnellinen.sattuu pirusti, mut toisaalta, miksipä haluaisinkaan sellaisia ihmisiä elämääni joilel kelpaan vain jos olen onnellinen.

Tuntuu se silti pahalta, en minäkään hylkää ketään siksi että tällä on vaikeaa.

Etkös sä valittanut tätä täällä jo aiemmin?

 

["hmh"]

[QUOTE="niiskuneiti";29282958]no kuule onkohan tämä tilanne kaikkein raskain ystävälle joka joutuu kuulemaan "itkuja" välillä VAI OLISIKO TÄMÄ RASKAINTA MINULLE![/QUOTE]

No on kyllä kokemusta siitäkin että ystävyyssuhde kääntyy siihen että aina minä olen se jolla ei ole (mukamas) kriisejä, ja toinen on sitten semmoinen jolla se kriisi on ja saa olla; tämän käsityksen luonteva seuraus on se että minä olen se joka kuuntelen ja lohdutan ja toinen se joka valittaa.

Jos minulla on pukkaamassa siinä joku oma kriisi niin ei tule tilaisuutta sitä tuoda esiin, ei tule tilaisuutta edes itse sitä pohtia kun pitää olla täynnä sitä ystävän kriisiä...

Oletko ajatellut, että tämä ruikuttamiseesi kyllästynyt ystävättäresi on kukaties itse jossain kriisissä tai kriisiin menossa. Oletko pitkään aikaan kysynyt miten hänellä sujuu?

 

[säpäle harmaana]

Minä voisin kyllä kuvitella, että eräs ystäväni voisi minulle sanoa tuossa tilanteessa samoin. Tiedän, että hän ei tarkoittaisi sillä pahaa, vaan hänen ilmaisunsa on sellaista sarkastista ja "omituista". Minä tulkitsisin sen niin, että "tee nyt jo päätös, en kestä katsoa vierestä, kun hajoat" tai "sinun on nyt tehtävä päätös heti, minä vaikka pakotan sinut siihen".

Mutta en tiedä millä tavalla ja missä yhteydessä tuo on sanottu, joten voihan tuo olla aika ikävästikin sanottu.

 

[kepsis]

Tyhmää asiassa on se, että annat toisen epävarmuuden luoda omasta elämästäsi helvettiä.

Sen ymmärrän ettei ystävät / kaverit jaksa kuunnella kuukausitolkulla samasta draamasta mihin olet ihan itsesi jättänyt pyörimään.

Oletko koskaan kuullut sellaista viisautta että kun ei osaa päättää, se on jo päätös itsessään, mitä tulee suhteisiin. Näillä sanoilla erosin exästä.

 

["mutu"]

[QUOTE="hmh";29283052]No on kyllä kokemusta siitäkin että ystävyyssuhde kääntyy siihen että aina minä olen se jolla ei ole (mukamas) kriisejä, ja toinen on sitten semmoinen jolla se kriisi on ja saa olla; tämän käsityksen luonteva seuraus on se että minä olen se joka kuuntelen ja lohdutan ja toinen se joka valittaa.

Jos minulla on pukkaamassa siinä joku oma kriisi niin ei tule tilaisuutta sitä tuoda esiin, ei tule tilaisuutta edes itse sitä pohtia kun pitää olla täynnä sitä ystävän kriisiä...

Oletko ajatellut, että tämä ruikuttamiseesi kyllästynyt ystävättäresi on kukaties itse jossain kriisissä tai kriisiin menossa. Oletko pitkään aikaan kysynyt miten hänellä sujuu?[/QUOTE]

Minä olen vaivihkaa lopettanut semmoiset ystävyyssuhteet, joissa minä olen ollut pelkästään kuulijan osassa. Pelkkään yksipuoliseen auttamiseen ja likasankona toimimiseen perustuvat ystävyyssuhteet eivät ole minusta mistään kotoisin, kyllä kummankin pitää saada suhteelta jotakin. On varmaan tosi ärsyttävää, jos itsellä ei saisi koskaan olla ongelmia, vaikka on kuinka osallistunut toisen vaikeuksiin. Minulla on yksi kroonisesta masennuksesta kärsivä ystävä ja välillä tuntuu tuskastuttavalta, kun vuosikymmenenkään jälkeen hänen tilanteensa ei ole mennyt yhtään parempaan suuntaan, mutta tuo ystävä on kiinnostunut myös minun asioistani ja osaa ottaa asioita huumorilla eli meillä on monesti hauskaakin. Siitä syystä jaksan tuota suhdetta ja koen sen ihan antoisaksi.

 

[pinnn]

Minulla oli ystävä jonka murheita kuuntelin joka ikinen päivä yli vuoden ajan. Tuin, tsemppasin, autoin ja nauvoin miten parhaiten taisin. Sain monta kertaa viikossa metrin pituisen YV:n facessa jossa pyöriteltiin samoja asioita eri kanteilta. Lisäksi jaksoin ja kestin hänen vaihtelevat mielialansa, hänen kaaosmaiset mieskuvionsa, murheensa ja menetyksensä. Aina minä jaksoin kuunnella ja välittää. Siihen kun vielä lisäksi oli hieman itsemurhapuheita niin jossain vaiheessa alkoi nyppiä ja tympiä.
Mutta enhän minä omista asioistani ja murheistani voinut puhua kun minulla ei kuitenkaan mikään ollut niin huonosti kuin tällä ystävällä. Ja sen hän muisti kertoa varsinkin huonoina päivinä.
Päätin seistä hänen rinnallaan ja ymmärtää ja jaksaa olla ystävä. Kunnes hän puukotti minua selkään.

Nyt viime aikoina olen vain ja ainoastaan katunut että olen tuhlannut elämääni ja muita ihmissuhteita tuollaisen epätasapainoisen homssun tukemiseen. Elämäni pahin virhe.

 

[åpou]

No onpa ystävä. Itsellä on rakas ystävä joka on eron partaalla roikkui yli vuoden.
Ja kyllä todellakin olen kuunnellut kun hän asiaa selvittää itselleen. On ollut todella surullista katsoa kun rakkaus on loppunut ja molemmat yrittää vielä , epäonnistuen.
Ole
in kuunnellut ja työntänyt omat asiat syrjään jo pitemmän ajan. Ystäväni kiitti minua aina kun ollaan maailmaa parannettu.
Noh, ero on nyt tullut ja ystävä edelleen on minun ystävä.

Hän on pikkuhiljaa alkanut selviämään ajatuksiltaan ja olen alkanut omia juttuja tuomaan esille. Ja hän kuuntelee minua vuorostaan. Sitä se ystävyys on. Hyväksytään toisen muutokset ja ymmärretään ystävän elämäntilanne. Ei toista voi pakottaa muuttumaan sellaiseksi mikä itselle sopii ja unohtamaan. Ystävät on tarpeellisia jotta voi käydä asioita läpi turvallisesti.

 

["Emma"]

Minä ja mies vatvottiin vuosi, että erotako vai ei.
En kyllä puhunut siitä hirveesti kellekään. Kävin perheneuvonnassa puhumassa. Ja siskolle itkin pari kertaa.

Joo, ja mullakin on muutama sellanen ystävä, et ei ne vaan halua kuulla mitään vaikeita/ikäviä asioita.
Niillä on asenteena, että "ilo pintaan vaikka sydän märkänis". No niille ei sit kannata surujaan hirveesti puhua.

 

[Phoebsi]

[QUOTE="niiskuneiti";29282958]no kuule onkohan tämä tilanne kaikkein raskain ystävälle joka joutuu kuulemaan "itkuja" välillä VAI OLISIKO TÄMÄ RASKAINTA MINULLE![/QUOTE]

Sinulle se on raskainta, mutta ystäville se voi olla jopa ahdistavaa jos mistään muusta ei enää puhuta kuin sinun suhteesi tilasta. Kun avasin ketjun, luulin että kyse on (anteeksi vaan) jostain pahemmasta.

 

["katja"]

Ehkä ystäväsi tarkotti kommentilla pelkästään hyvää. Jos mies ei pysty päätöstä tekemään niin kauanko sitä tuota tilannetta jaksat? Odotatko vuosikausia että mies saa päätettyä haluaako erota vai ei? Kyllä mä sen verran itseäni (ja miestänikin) kunnioitan, että en jäisi odottamaan ikuisesti ratkaisua vaan tekisin sen itse. Kamalampaa on virua löysässä hirressä kuin tehdä päätös suuntaan tai toiseen ja jatkaa elämää.
Nyt teistä ei ole onnellinen kumpikaan eikä niin ole järkevää kuukausikaupalla jatkaa.