T
"Tillipilli"
Vieras
Taustana, että minulle (kuin myös miehelleni) oli itsestäänselvää, että saisimme lapsia ja viimein kun koitti "oikea aika" ei lasta alkanut kuulumaan. Kummallekin oli todella kovapaikka lapsettomuustutkimukset joista saimme jatkuvasti huonoja tuloksia sekä tuloksettomat hoidot. Reilu kolmen vuoden kuluttua tulin kuitenkin luomusti raskaaksi, vaikka sen piti olla hyvin epätodennäköistä. Lapsettomuudesta tuli puhuttua paljon ystävienkanssa ja tuttavapiiriimme kuuluu muutama pariskunta joilla yritystä takana paljon kauemmin kun meillä ja he eivät edelleenkään ole saaneet positiivisia uutisia.
Minulla menossa nyt rv 36 ja edelleen pohdin usein onko minulla oikeasti oikeus tähän tulevaan lapseen, kun niin moni muu on yrittänyt ja toivonut paljon pidempään lasta kuin me. Olen ikionnellinen raskaudesta, enkä oikein ymmärrä miksi jatkuvasti tunnen syyllisyyttä tästä asiasta. Jotenkin tuntuu niin pahalta etenkin näiden tuttujen pariskuntien puolesta jotka edelleen toivovat lasta ja minusta tuntuu kiusalliselta olla heidän seurassa vaikka heille asia ei ainakaan näytä olevan ongelma. Onko muilla ollut vastaavia tuntemuksia ja milläköhän näitä tunteita oppisi käsittelemään?
Minulla menossa nyt rv 36 ja edelleen pohdin usein onko minulla oikeasti oikeus tähän tulevaan lapseen, kun niin moni muu on yrittänyt ja toivonut paljon pidempään lasta kuin me. Olen ikionnellinen raskaudesta, enkä oikein ymmärrä miksi jatkuvasti tunnen syyllisyyttä tästä asiasta. Jotenkin tuntuu niin pahalta etenkin näiden tuttujen pariskuntien puolesta jotka edelleen toivovat lasta ja minusta tuntuu kiusalliselta olla heidän seurassa vaikka heille asia ei ainakaan näytä olevan ongelma. Onko muilla ollut vastaavia tuntemuksia ja milläköhän näitä tunteita oppisi käsittelemään?