A
alina
Vieras
en tiedä edes miksi kirjoitan tänne, ehkä vain on helpompi ymmärtää omia tunteitaan kun kirjoittaa ne. Jos haluatte kommentoida niin voisi helpottaa ajatuksia. Tilanne on tämä:
Seurustelin 5 vuotta. 17-vuotiaasta 22-vuotiaaksi. Olin pääosin onnellinen suhteessani. Poikaystäväni oli persukiltti: ei pettänyt, oli hellä, kuunteli, meillä oli samanlainen huumorintaju, hän oli kaikinpuolin luotettava ja reilu. Hän palvoi minua ja niinkai hän tekee edelleen. Minä halusin erota, koska olin mietinyt sitä jo useita vuosia. Minua ahdista ajatus jumiutumisesta loppuelämäksi teinirakkauteen. Seksi tuntui aluksi mukavalta, vähitellen tylsemmältä ja viimeiset kerrat olivat aivan kauheita (koska olin jotenkin psyykannut itseäni, en osannut nauttia vaan mietin vain, että koska näämme harvoin, on nyt PAKKO antaa, hän on sen ansainnut). Hä ei millään tavalla minua ikinä painostanut vaan oli kaikin puolin huomaavainen myös sängyssä. Minulla saattoi välillä pyöriä vaan päässä, etten halua häntä, hänen henkensä haisee tai tukkansa on rasvainen (tiedän, että se on lapsellista ja pinnallista, mutta se vain pyöri päässäni). En halunnut suudella häntä oikein koskaan. Toisaalta taas kaipasin hirveästi hänen hellyyttään, halauksia ja silitystä.
Ihastuin muihin suhteemme aikana monta kertaa, mutta ne menivät aina ohi, viimeisen kerran ihastuin toiseen hetki ennen eroamme. Sen toisen kanssa olisin heti ollut valmis mihin vain, hän oli seksuaalisessa mielessä erittäin kiinnostava ja hän oli komea ja puhelias ja sosiaalinen (toisin kuin poikaystäväni). Ihastus meni ohi, enkä ikinä pettänyt poikaystävääni. Tunsin vain, että olisi ehkä parempi erota. Koska oli kaikki nämä ihastukset, seksi oli minulle pakkopullaa, me emme puhuneet ikinä mistään, tuijotimme vain tv:tä ja lopulta poikaystäväni äänensävykin ja jutut ärsyttivät ja hävettivät minua niin paljon, etten halunnut olla hänen tyttöystävänsä vaan ainoastaan oma itseni, yksilönä.
Nyt kaipaan häntä välillä paljonkin, muistan kaikki hänen hyvät puolensa, ja eron aikainen kova ärsytyskin on poissa. Hän rakastaa minua edelleen paljon ja toivoisi yhteenpalaamista. Ja minä en tiedä! Rakastan häntä kyllä, mutta rakastanko niinkuin poikaystävää pitää ja tuleeko tämä tällä kertaa kestämään? Olenko valmis luopumaan hänen vuokseen mahdollisista tulevista ihastuksista ja hurmasta, mahdollisesti minulle enemmän sopivasta ihmisestä, vapaasta nuoruudesta tms.? Vai saanko minä edes ikinä enää ketään joka välittäisi minusta edes puolet niin paljon kuin hän? Ja haluanko edes ketään muuta? Identiteettini on vielä niin...""hänen tyttöystävänsä"" enkä osaa kuvitella muita (ihastuksen aikoihin kyllä osasin, vaikka se hänen puolestaan pahalta tuntui). En yhtään tiedä.....
Tiedän, että alkuhuuma menee aina ohi, mutta kuuluuko suhteen tuntua 20-vuotiaana siltä, että olisi ollut 30 vuotta naimisissa? Miksi sitten kaipaan häntä välillä NIIN paljon. Haluaisin nukkumaan hänen syliinsä ja haluaisin kertoa juuri hänelle ensimmäisenä uudesta opiskelupaikasta tai murheista. Häntä ajattelen kuitenkin päivittäin. Mikä minulla on....
Seurustelin 5 vuotta. 17-vuotiaasta 22-vuotiaaksi. Olin pääosin onnellinen suhteessani. Poikaystäväni oli persukiltti: ei pettänyt, oli hellä, kuunteli, meillä oli samanlainen huumorintaju, hän oli kaikinpuolin luotettava ja reilu. Hän palvoi minua ja niinkai hän tekee edelleen. Minä halusin erota, koska olin mietinyt sitä jo useita vuosia. Minua ahdista ajatus jumiutumisesta loppuelämäksi teinirakkauteen. Seksi tuntui aluksi mukavalta, vähitellen tylsemmältä ja viimeiset kerrat olivat aivan kauheita (koska olin jotenkin psyykannut itseäni, en osannut nauttia vaan mietin vain, että koska näämme harvoin, on nyt PAKKO antaa, hän on sen ansainnut). Hä ei millään tavalla minua ikinä painostanut vaan oli kaikin puolin huomaavainen myös sängyssä. Minulla saattoi välillä pyöriä vaan päässä, etten halua häntä, hänen henkensä haisee tai tukkansa on rasvainen (tiedän, että se on lapsellista ja pinnallista, mutta se vain pyöri päässäni). En halunnut suudella häntä oikein koskaan. Toisaalta taas kaipasin hirveästi hänen hellyyttään, halauksia ja silitystä.
Ihastuin muihin suhteemme aikana monta kertaa, mutta ne menivät aina ohi, viimeisen kerran ihastuin toiseen hetki ennen eroamme. Sen toisen kanssa olisin heti ollut valmis mihin vain, hän oli seksuaalisessa mielessä erittäin kiinnostava ja hän oli komea ja puhelias ja sosiaalinen (toisin kuin poikaystäväni). Ihastus meni ohi, enkä ikinä pettänyt poikaystävääni. Tunsin vain, että olisi ehkä parempi erota. Koska oli kaikki nämä ihastukset, seksi oli minulle pakkopullaa, me emme puhuneet ikinä mistään, tuijotimme vain tv:tä ja lopulta poikaystäväni äänensävykin ja jutut ärsyttivät ja hävettivät minua niin paljon, etten halunnut olla hänen tyttöystävänsä vaan ainoastaan oma itseni, yksilönä.
Nyt kaipaan häntä välillä paljonkin, muistan kaikki hänen hyvät puolensa, ja eron aikainen kova ärsytyskin on poissa. Hän rakastaa minua edelleen paljon ja toivoisi yhteenpalaamista. Ja minä en tiedä! Rakastan häntä kyllä, mutta rakastanko niinkuin poikaystävää pitää ja tuleeko tämä tällä kertaa kestämään? Olenko valmis luopumaan hänen vuokseen mahdollisista tulevista ihastuksista ja hurmasta, mahdollisesti minulle enemmän sopivasta ihmisestä, vapaasta nuoruudesta tms.? Vai saanko minä edes ikinä enää ketään joka välittäisi minusta edes puolet niin paljon kuin hän? Ja haluanko edes ketään muuta? Identiteettini on vielä niin...""hänen tyttöystävänsä"" enkä osaa kuvitella muita (ihastuksen aikoihin kyllä osasin, vaikka se hänen puolestaan pahalta tuntui). En yhtään tiedä.....
Tiedän, että alkuhuuma menee aina ohi, mutta kuuluuko suhteen tuntua 20-vuotiaana siltä, että olisi ollut 30 vuotta naimisissa? Miksi sitten kaipaan häntä välillä NIIN paljon. Haluaisin nukkumaan hänen syliinsä ja haluaisin kertoa juuri hänelle ensimmäisenä uudesta opiskelupaikasta tai murheista. Häntä ajattelen kuitenkin päivittäin. Mikä minulla on....
