Tuntuu, että lapsessa jotain vialla, mutta muut sanoo toista

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "..."
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
?

"..."

Vieras
Ja jopa syyllistää siitä, kun koitan puhua huolestani.

Onko teillä ollut vastaavia tilanteita? Mitä teitte?

Mulla huoli välillä väistyy, mutta palaa taas. On pitkään ollut sellainen tunne, että lapsella ei ole kaikki ihan kunnossa. Pärjää toki, mutta on "outo" verrattuna muihin samanikäisiin. Verrata ei saisi, mutta kyllä siinä näkemässänikin joku totuus piilee. Tämä tekee mut niin surulliseksi. Mitä tehdä?

Eniten haen kokemuksi tällaisesta "intuitiosta". Milloin te "vain tiesitte?"
 
Usko pois, äidinvaisto on uskomaton!! Mulla oli ihan sama juttu, minä vaan "tiesin" jo kun poika oli kaksivuotias. Ja täälläkin olen kirjoittanut huolestani useasti, viimeinen kerta oli vain paria päivää ennen, kun päiväkodissa asia otettiin puheeksi. Ja minut oli leimattu ylihysteeriseksi kaikkialla, palstalla, lähipiirissä, jopamies. Vain yksi ystäväni uskoi minua. Kovin pahasti mikään ei ole vialla, mutta lievä kielellinen erityisvaikeus on epäilynä, ja syksyllä lapseni pääsee päiväkotiryhmässään kahden paikalle.

Minä uskon ihan täysin että sinä olet oikeassa, älä usko muita. He eivät ole lapsesi äitejä, sinä olet.

Ja muista, että erityislapsi ei ole sen huonompi kuin muutkaan. Tärkeintä on se että asioita ei lakaista matn alle eikä hävetä, vaan huomataan ja tutkitaan, niin että lapsen tukeminen alkaa mahdollisimman pian. Mitä myöhempään tukitoimien aloituksessa menee, sen enemmän lapsella voi olla ongelmia esim. koulussa.

Ja muista myös se, että lapsesi mahdollinen "erityisyys" ei ole millään tavalla sinun vikasi-et ole tehnyt mitään väärin. :hug:

Paljon tsemppiä!
 
Kiitos. Mulle suuri ongelma syntyy juuri tästä, että itse vaistoan jonkin olevan vialla, mutta muut (useampi) sanoo mun vain kuvittelevan ja vähän vihaisestikin toteaa, että mitä sä nyt kuvittelet, sun lapsessasi ei ole mitään vikaa, hyväksy se sellaisena kuin on.

Ja tämä tekee mut surulliseksi. Koska hyväksyn kyllä. Mutta kun mä NÄEN että lapsi on erilainen, niin joka kerta kun hän ei mahdu muottiin, mene muiden mukana kuten 90% paikallaolijoista, mut valtaa suru. Että lapsen pitäisi pärjätä ja pinnistellä, jos ei vain pysty. Kun minusta just tämä ei ole lapsen hyväksymistä, jos sulkee silmänsä siltä ettei ole ku muut. Ymmärränkö mitä tarkoitan? En tarkoita persoonallisia juttuja, vaan sitä että mä vaan kaikesta näen, että on niin omansa ettei mahdu porukkaan. Lapset on aika rankkoja toisiaan kohtaan. Lapsi on nyt 2.5v ja mulle tulee ensimmäisenä mieleen asperger tms.
 
[QUOTE="...";28490792]Kiitos. Mulle suuri ongelma syntyy juuri tästä, että itse vaistoan jonkin olevan vialla, mutta muut (useampi) sanoo mun vain kuvittelevan ja vähän vihaisestikin toteaa, että mitä sä nyt kuvittelet, sun lapsessasi ei ole mitään vikaa, hyväksy se sellaisena kuin on.

Ja tämä tekee mut surulliseksi. Koska hyväksyn kyllä. Mutta kun mä NÄEN että lapsi on erilainen, niin joka kerta kun hän ei mahdu muottiin, mene muiden mukana kuten 90% paikallaolijoista, mut valtaa suru. Että lapsen pitäisi pärjätä ja pinnistellä, jos ei vain pysty. Kun minusta just tämä ei ole lapsen hyväksymistä, jos sulkee silmänsä siltä ettei ole ku muut. Ymmärränkö mitä tarkoitan? En tarkoita persoonallisia juttuja, vaan sitä että mä vaan kaikesta näen, että on niin omansa ettei mahdu porukkaan. Lapset on aika rankkoja toisiaan kohtaan. Lapsi on nyt 2.5v ja mulle tulee ensimmäisenä mieleen asperger tms.[/QUOTE]

Minulla oli TÄYSIN sama tunne, kun oma lapseni ( täytti juuri 4 v.) oli sinun lapsesi ikäinen. Ja vielä lastentarhanopettajan kanssa juttelunkin jälkeen yksi työkaverini melkein vihaisena kysyi että miksi minä haluan nähdä lapsessani vikoja. Ja hän ei ole edes tavannut lastani koskaan...

Itse epäilin alusta alkaen lievää dysfasiaa, ja sitä epäilee nyt ammattilaisetkin, asia selvinnee tässä vuoden sisällä suunnilleen.

Nuo kertomasi fiilikset ovat aivan normaaleja. Ja usko pois-vaikka olet huomannut asian jo nyt, niin sitten kun joku ammattilainen kertoo sinulle juuri kaikki mitä olet ajatellutkin, niin se on aluksi järkytys. Sitten tulee (ainakin itselleni tuli) vähän sellainan ähäskutti-olo, ja teki mieli kertoa kaikille niille jotka olivat huoltani vähätelleet, että ai niin muuten- minä olinkin oikeassa lapseni suhteen. :D

Aspergerlapset ovat mielestäni muuten aivan ihania juttuineen ja mielenkiinnokohteineen. :heart: Mutta tärkeätä on, että heitä ymmärretään,ja hyväksytään sellaisina kuin he ovat. Voivat olla myös erittäin haastavia kiukkuineen.

Itse ajattelen että olen täällä siksi että kehittyisin henkisesti, ihmisenä. Erityislapsi voi kehittää minua ihmisenä aivan eri tavalla kuin ns. "tavallinen" lapsi. Positiivisella tavalla.
 
Viimeksi muokattu:
Minulla oli TÄYSIN sama tunne, kun oma lapseni ( täytti juuri 4 v.) oli sinun lapsesi ikäinen. Ja vielä lastentarhanopettajan kanssa juttelunkin jälkeen yksi työkaverini melkein vihaisena kysyi että miksi minä haluan nähdä lapsessani vikoja. Ja hän ei ole edes tavannut lastani koskaan...

Itse epäilin alusta alkaen lievää dysfasiaa, ja sitä epäilee nyt ammattilaisetkin, asia selvinnee tässä vuoden sisällä suunnilleen.

Nuo kertomasi fiilikset ovat aivan normaaleja. Ja usko pois-vaikka olet huomannut asian jo nyt, niin sitten kun joku ammattilainen kertoo sinulle juuri kaikki mitä olet ajatellutkin, niin se on aluksi järkytys. Sitten tulee (ainakin itselleni tuli) vähän sellainan ähäskutti-olo, ja teki mieli kertoa kaikille niille jotka olivat huoltani vähätelleet, että ai niin muuten- minä olinkin oikeassa lapseni suhteen. :D

Aspergerlapset ovat mielestäni muuten aivan ihania juttuineen ja mielenkiinnokohteineen. :heart:

Mulle tulee itku jo melkein tästä, kun edes sä uskot. Että edes joku ei sano mun vain värittävän ikään kuuluvia asioita. Kyllä mä näen ikään kuuluvia asioita kaikkine kirjoineen ympärillä, eikä tämä asia silti asetu. Ihmiset ei tajua, että on eri asia kun asioita tapahtuu joskus, kin että ne on kuukausikaupalla joka ikinen päivä ja tilanne toistuvia. Ei silloin ole kyse lapsen tuulesta ja fiiliksistä. Lapselle vaan tietyt tilanteet on liikaa. Ei siinä auta siedätys. Näen että lapsi on ihan pihalla ja minä kärsin tästä, sekä huolesta.

Ehkä mä vaan otan ja kysyn lääkäriltä. Mieskin on osittain samaa mieltä, mutta tuntu myös ärsyyntyvän aiheesta, hermostuu sitten mulle, että mitä sä nyt oikein tarkoitat jne. Mun on usein vaikea näitä selittää, kun vain ne asiat näkee.

Miksei ihmiset tajua, etten mä näitä vituuttani ja lapsen harmiksi mieti?
 
[QUOTE="...";28490818]Mulle tulee itku jo melkein tästä, kun edes sä uskot. Että edes joku ei sano mun vain värittävän ikään kuuluvia asioita. Kyllä mä näen ikään kuuluvia asioita kaikkine kirjoineen ympärillä, eikä tämä asia silti asetu. Ihmiset ei tajua, että on eri asia kun asioita tapahtuu joskus, kin että ne on kuukausikaupalla joka ikinen päivä ja tilanne toistuvia. Ei silloin ole kyse lapsen tuulesta ja fiiliksistä. Lapselle vaan tietyt tilanteet on liikaa. Ei siinä auta siedätys. Näen että lapsi on ihan pihalla ja minä kärsin tästä, sekä huolesta.

Ehkä mä vaan otan ja kysyn lääkäriltä. Mieskin on osittain samaa mieltä, mutta tuntu myös ärsyyntyvän aiheesta, hermostuu sitten mulle, että mitä sä nyt oikein tarkoitat jne. Mun on usein vaikea näitä selittää, kun vain ne asiat näkee.

Miksei ihmiset tajua, etten mä näitä vituuttani ja lapsen harmiksi mieti?[/QUOTE]

Minäkään en ymmärrä, että lapsen erityisyys tuntuu monelle olevan sellainen tabu, että melkein suututaan jos sanoo että epäilee oman lapsen olevan erityislapsi. Ei se loppujen lopuksi ole edes mitään kamalaa.Ihana lapsi, jota pitää ymmärtää koska kokee, tuntee, oppii ja ymmärtää asioita eri tavalla kuin ns. normilapsi, ja monesti tarvitsee ammattilaisen tukea. En käsitä, miksi aihe tuntuu olevan melkein tabu.

En käsitä oikein sitäkään, että kun en tullutkaan lastentarhanopettajan ja kiertävän erityislastentarhanopettajan silmille kun he kertoivat lapseni olevan erityislapsi, (joskin lievästi, tuskin havaittavasti) niin he ylistivät asennettani moneen kertaan. Kertoivat vielä että monet vanhemmat suuttuvat ja ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, kun ottaa puheeksi että heidän lapsensa tarvitsee erityistä tukea joissain asioissa. Eihän nuo asiat nyt todellakaan kasvatuksen puutteista johdu, miten siitä voi edes loukkaantua. :O Luulisi että vanhemmat haluavat lapsensa parasta.

Puhu ajatuksistasi avoimesti neuvolassa. Jos jotain oikeasti on, kyllä se huomataan.Tukitoimiin harvemmin tosin ryhdytään ennen kuin lapsi on 4-5 v. ikäinen, diagnoosienkin teko useimmissa oireyhtymissä tms.on vaikeaa tai mahdotonta vielä 2-3 v. iässä.

Meillä on ensi kuussa kolme arviointikäyntiä puheterapeutilla. Niiden perusteella hän tekee jatkosuunnitelmat ja pistää lähetteet eteenpäin, jos sellaisia tarvitaan. Esim. jos hän tulee arviointikäyntien perusteella tulokseen että lapsellani ei kyseessä pelkkä ns. omassa tahdissa puhumaan oppiminen, niin hän pistää lähetteen foniatrille. Ja jos on epäily jostain muustakin, hän pistää lisää lähetteitä. Itse olen koittanut ottaa asioista selvää, mutten ole havainnut muuta kuin tuon omaan tahtiinsa kehittyvän puheen, joka ei meinaa millään saavuttaa ikätasoaan. Lisäksi on myös vaikeuksia ymmärtää pidempiä selostuksia, ja kertova puhe ei kovin hyvin vielä onnistu. Tosin se on kehittynyt tässä parin kk aikana kivasti, ihanaa huomata. :heart:
 
Kiitos sinulle, todella paljon. Ymmärryksestä ja kokemuksen jakamisesta.

Minulle taitaisi olla melkein helpottavaa kuulla diagnoosi tai ainakin jonkin ongelman myöntäminen.

Välillä tuntuu, että hermostun lapsillekin ihan syyttä, kun koitan olla samaa mieltä kuin nämä sanojat ja silti asia on kuten se on. Turhaannun siis lapseen sitten. Ja tämän jälkeen tulen surulliseksi, koska näen ettei hän voi/osaa muuta. Ei siis tee tahallaan. Haluaisi itsekin saada positiivista huomiota, nauraa ja leikkiä kavereiden kanssa. Mutta kun kaverit ei ymmärrä, menee pieleen. Eniten pitäisi osata antaa hänelle hyvä itsetunto ja aikuošena hyväksyä hänet juuri tuollaisena. Iloita hänen kiinnostuksistaan ja tekemisistään. Ei hävetä, koska ei tehnyt ja leikkinyt kuten muut. Minusta tuntuu että hän huomaa myös muiden aikuisten katseen, kuinka muita katsellaan naureskellen ja hyväksyen. Häntä oudoksuen ja muille aikuisille naureskellen että "mitä se nyt noin teki" "eipä ollut mitään logiikkaa tuossa" " miksi se tuolla yksin leikkii kun muut tuossa porukassa" jne.
 
Laitan tähän ketjun, jonka aloitin harmaana ihan vähän ennen kuin lastentarhanopettaja otti asiat puheeksi, kertoi että lapsellani on asioita myöhässä, ja hän on kutsunut kiertävän erityislastentarhanopettajan poikaani arvoimaan. Siitä näet yleisen suhtautumisen, samanlaista se oli "elävässä elämässäkin".

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2238318-lapsen-tuleva-4-v-neuvola-jannittaa/

Ai niin, tukitoimet päiväkodin osalta ovat ratkenneet, ei saatu avustajaa koska sen verran pieniä juttuja, mutta lapseni on ryhmässään syksystä asti kahden paikalla, eli yhden lapsen verran normaalia pienempi ryhmä.Olen ihan tyytyväinen, ja mielestäni se on ihan riittävä tukitoimi. Eka kontrollikäynti puheterapeutin luona on 11.6.

Olen siitä iloinen, että ihan nyt kuukauden sisällä poikani on alkanut kehittyä kertovassa puheessaan. Tuolloin kun tein tuon aloituksen, se ei onnistunut ollenkaan, niin että olisi saanut tolkkua. Esim. yhtenä päivänä lasta hakiessani täti sanoi että joku lapsi oli sählypelissä vahingossa lyönyt lastani mailalla melko lujaa olkapähän, tuli iso mustelma siitä, ja että tämä lapsi pyysi anteeksi ja halasi lastani. Sitten jo autossa poika sanoi, että " **** löi minua mailalla, halasi ja pyysi anteeksi. ".Tuo oli siis pisin kertomus tähän mennessä, joka oli kieliopillisesti lähes täydellinen (no vähän epäselvä kuten kaikki poikani puhe, mutta kuitenkin, kaikki sanat oikeilla paikoillaan jne.) :heart:

Luulen että ehken osannut kertoa tuossa linkittämässäni ketjussa tarpeeksi hyvin, kun vastaanotto oli tuo. Mutta ikävä kyllä vastaanotto oli samanlainen ihan lähipiirissäkin, paria ihmistä lukuuntottamatta. Onneksi nämä kaksi ihanuutta ymmärsivät. Se tuntui silloin tosi hyvältä, ja tuntuu edelleen. :heart:
 
Viimeksi muokattu:
[QUOTE="...";28490830]Kiitos sinulle, todella paljon. Ymmärryksestä ja kokemuksen jakamisesta.

Minulle taitaisi olla melkein helpottavaa kuulla diagnoosi tai ainakin jonkin ongelman myöntäminen.

Välillä tuntuu, että hermostun lapsillekin ihan syyttä, kun koitan olla samaa mieltä kuin nämä sanojat ja silti asia on kuten se on. Turhaannun siis lapseen sitten. Ja tämän jälkeen tulen surulliseksi, koska näen ettei hän voi/osaa muuta. Ei siis tee tahallaan. Haluaisi itsekin saada positiivista huomiota, nauraa ja leikkiä kavereiden kanssa. Mutta kun kaverit ei ymmärrä, menee pieleen. Eniten pitäisi osata antaa hänelle hyvä itsetunto ja aikuošena hyväksyä hänet juuri tuollaisena. Iloita hänen kiinnostuksistaan ja tekemisistään. Ei hävetä, koska ei tehnyt ja leikkinyt kuten muut. Minusta tuntuu että hän huomaa myös muiden aikuisten katseen, kuinka muita katsellaan naureskellen ja hyväksyen. Häntä oudoksuen ja muille aikuisille naureskellen että "mitä se nyt noin teki" "eipä ollut mitään logiikkaa tuossa" " miksi se tuolla yksin leikkii kun muut tuossa porukassa" jne.[/QUOTE] Vaikka se onkin alkujärkytys kun ammatti-ihminen myöntää ongelman, se silti on todellakin helpotus.

Olen myös huomannut, etten enää vahtaa muiden ihmisten reaktioita lapseni suhteen. Poikani on isokokoinen ikäisekseen, näyttää ehkä 5-vuotiaalta, ja puhuu kuten kaksivuotias. Ja hyvin kuuluvalla äänellä.:D

Eipä siitä muuten ole kauaakaan, kun erän tuntematon lapsi kysyi äidiltään, että äiti, miksi tuo poika puhuu hassusti? Minun lastani siis tarkoitti. Me olimme siinä aivan lähellä, kassajonossa, ja sanoin vaan, että jotkut lapset vaan oppivat muita myöhemmin puhumaan, sitä sanotaan dysfasiaksi. Ja äitinsä hymyili minulle lämpimästi. :heart: Täytyy myöntää että aiemmin toivoin ettei lapseni puhuisi paljon, kun sitten kuitenkin huoltani kaikki vähättelivät. Nyt olen täysin sinut asian kanssa.
 
Kiitos, luen ketjun. Ja todella, kiitos paljon että viitsit keskustella tästä kanssani. Ei ole enää niin toivoton olo. Lapsen silmissä näkyvää surua on vaan niin raskas kantaa. Se näkyy sieltä, vaikka lapsi on vasta noin pieni. Mutta yhtenkuulumisen tunne on tärkeä noin pienelläkin. Ja kun se itseilmaisu ei vielä ole niin hyvä hänellä, että kaikkea mieltä painavaa osaisi mitenkään kysyä saati ymmärtää.

Kiitos.

Ja iloa ja onnea teille jatkossa. Toivottavasti poikasi saa hyvillä mielin käydä hoidossa ja sinä saa keskittyä muuhun kuin huolehtimiseen. Huolehtiessa menee moni tärkeä asia ohi <3
 
  • Tykkää
Reactions: SuzieQ.
Omani on neurologisesti ja psyykkisesti poikkeava. Hänellä on käytöksessä ihan selkeitä piirteitä mm. autismista ja sairastaakin syndroomaa, joka kuuluu sen kirjoon. Nyt vaan ollaan tilanteessa, jossa syytä häiriintyneelle käytökselle (aggressiivisuus, arvaamattomuus, mielialan heittely, outo logiikka jne.) kaivetaan varhaislapsuudesta ja etenkin minua pidetään syyllisenä kaikkeen. Kuulemma masennukseni vaikutti enemmän mitä luultiin ja lapsi on sen vuoksi kokenut olonsa turvattomaksi. Kun ihmettelin että eikös lapsella ole isäkin, varsinkin kun hän jäi kotiin vanhempainvapaalle lapsen kanssa, niin kuulemma suhde äitiin on jotenkin määrittävämpi...

Ärsyttävintä tässä kuviossa on se, että nyt kun minusta on pedattu syyllinen kaikkeen, lapsen -jo todetut- neurologiset ongelmat unohdetaan lähes kokonaan. Lääkitystä ei anneta, käyttäytymisterapia meni jäihin...mahtaa olla mukava eskarinaloitus lapsella tällä menolla.:|

Ps. Minulta loppui puhti lapseni kanssa useampaan otteeseen mutta viimeinen naula arkkuun oli tämä syyllistäminen ja kaiken tekemäni arvostelu. Jatkossa voivat hoitaa asiat ilman minua, minä en enää jaksa hakata päätäni seinään.
 
Omani on neurologisesti ja psyykkisesti poikkeava. Hänellä on käytöksessä ihan selkeitä piirteitä mm. autismista ja sairastaakin syndroomaa, joka kuuluu sen kirjoon. Nyt vaan ollaan tilanteessa, jossa syytä häiriintyneelle käytökselle (aggressiivisuus, arvaamattomuus, mielialan heittely, outo logiikka jne.) kaivetaan varhaislapsuudesta ja etenkin minua pidetään syyllisenä kaikkeen. Kuulemma masennukseni vaikutti enemmän mitä luultiin ja lapsi on sen vuoksi kokenut olonsa turvattomaksi. Kun ihmettelin että eikös lapsella ole isäkin, varsinkin kun hän jäi kotiin vanhempainvapaalle lapsen kanssa, niin kuulemma suhde äitiin on jotenkin määrittävämpi...

Ärsyttävintä tässä kuviossa on se, että nyt kun minusta on pedattu syyllinen kaikkeen, lapsen -jo todetut- neurologiset ongelmat unohdetaan lähes kokonaan. Lääkitystä ei anneta, käyttäytymisterapia meni jäihin...mahtaa olla mukava eskarinaloitus lapsella tällä menolla.:|

Ps. Minulta loppui puhti lapseni kanssa useampaan otteeseen mutta viimeinen naula arkkuun oli tämä syyllistäminen ja kaiken tekemäni arvostelu. Jatkossa voivat hoitaa asiat ilman minua, minä en enää jaksa hakata päätäni seinään.

Tässä kirjoituksessa on se syy, miksi omaa neurol. erityistäni en psykin puolelle vie.

Lisään vielä sen verran, että kaikki läheiset eivät ainakaan meidän tapauksessa ole pystyneet käsittelemään asiaa EDES diagnoosien jälkeen. Lapsi on kuulemma ihan normaali, minä vaan kuvittelen. Toiset kun luulevat, että keskimääräistä parempi älyllinen suorituskyky poissulkee neurologiset (taikka muut) ongelmat.

AP:lle tsemppiä. Vie vain lapsi lääkärille, mutta varaudu siihen, että joudut tekemään sen monta kertaa, että pääsette jatkotutkimuksiin.
 
En käsitä oikein sitäkään, että kun en tullutkaan lastentarhanopettajan ja kiertävän erityislastentarhanopettajan silmille kun he kertoivat lapseni olevan erityislapsi, (joskin lievästi, tuskin havaittavasti) niin he ylistivät asennettani moneen kertaan. Kertoivat vielä että monet vanhemmat suuttuvat ja ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, kun ottaa puheeksi että heidän lapsensa tarvitsee erityistä tukea joissain asioissa. Eihän nuo asiat nyt todellakaan kasvatuksen puutteista johdu, miten siitä voi edes loukkaantua. :O Luulisi että vanhemmat haluavat lapsensa parasta.

Minäkin olen huomannut työssäni liian monta kertaa, että vanhemmat ottavat jonkinlaisena häpeänä sen, että juuri heidän lapsensa tarvitsee erityistä tukea. On paljon niitä, jotka kieltävät täysin kaikki ongelmat ja syyttävät niistä päivähoitohenkilökuntaa.
 
Itse aloin 'epäillä' lapsessa olevan jotain vikaa n.3,5v iässä. Päiväkodissa otin puheeksi ja sillon vaihtuvat hoitajat vaan totesivat tytön olevan suurpiirteinen ja persoonallinen....puhuin miehelle, isovanhemmille, kavereille....kaikki oli sitä mieltä, että ihan normaali lapsi,
No, vähän reilu 4v sai ihan fyysisiä oireita ja siinä vaiheessa päiväkodista alkoi myös tulla viestiä kehityksestä ja käytöksestä, että vois olla jotain häikkää.
5v neuvolassa oma, tuttu th otti huoleni todesta ja saatiin asiaa eteenpäin. 5v neuvolan 'testit läpäisi rimaa hipoen, eli ilman omaa huolta olisi ' päässyt läpi'.
5v 2kk päästiin psykologin arvioon, toiminta - ja puheterapeutin arvioon ja sitä kautta eskarin pienryhmään. Meidän lapsi on saanut tosi hyvää tukea ja apua. 'Vika' on suhteellisen pieni ja terapiat on auttanu todella paljon, samoin pienryhmään eskari oli todella hyvä juttu! Aloittaa nyt koulun ihan normaaliluokalla ja on kyllä mennyt monessa asiassa paljon eteenpäin ja itsellä ihan tosi hyvä mieli lapsen pärjäämisestä!

Myöhemmin mietin paljon, olisiko asiaan pitänyt puuttua jo aiemmin, oman pk:n lto sanoi, et
Yleensä tuo 5 v on iä, jossa aletaan vasta diagnosoida ja tutkia.

Kannattaa kyllä luottaa omaan intuitioon, etenkin jos on muita omia lapsia joihin vertaa, mulla suurin huoli alkoi ehkä just siitä kun melkein 2v nuorempi pikkusisko alkoi mennä kehityksessä ohi joiltain osin.

Juttele asiasta neuvolassa, tulee ainakin merkinnät ja th osaa eritavalla kiinnittää huomiota huolta herättäviin asioihin. Mainitse pk:n vasukeskusteluissa. Ei kannata omasta huolesta vaieta. Toisaalta lapsesi on vielä pieni, anna myös aikaa kasvaa ja kehittyä ! Voimia, ei erityislapsen äitinä olo kuitenkaan niin ihmeellistä ole:)
 
Minäkin olen huomannut työssäni liian monta kertaa, että vanhemmat ottavat jonkinlaisena häpeänä sen, että juuri heidän lapsensa tarvitsee erityistä tukea. On paljon niitä, jotka kieltävät täysin kaikki ongelmat ja syyttävät niistä päivähoitohenkilökuntaa.

Joo, tuota tosiaan sanovat tuttavanikin, jotka ovat/ovat olleet töissä päiväkodissa. Omassakin tuttavapiirissä oli aikanaan eräs, joka kieltäytyi täysin tukitoimista, ja aiheutti lapselleen sillä paljon ongelmia. Minä en sellaista halua lapselleni tehdä, vaan haluan hänen parastaan. :heart:
 
Luota omaan vaistoosi! Minä en tehnyt niin ja kuuntelin vuodesta toiseen ihmisten vähättelyä ja vakuuttelua että kaikki on hyvin.
Lopulta tilanne kärjistyi niin että tutkimuksiin meno oli välttämättömyys. Diagnoosit varmistuivat hyvin nopeasti. Harmittaa aika joka meni "hukkaan".
 
[QUOTE="marii";28498250]Luota omaan vaistoosi! Minä en tehnyt niin ja kuuntelin vuodesta toiseen ihmisten vähättelyä ja vakuuttelua että kaikki on hyvin.
Lopulta tilanne kärjistyi niin että tutkimuksiin meno oli välttämättömyys. Diagnoosit varmistuivat hyvin nopeasti. Harmittaa aika joka meni "hukkaan".[/QUOTE]

Myös minä tukahdutin aavistukseni, ja sitkeästi ajattelin että esikoiseni on vain poikkeuksellisen temperamenttinen ja omintakeinen persoona. Kun niin tuntuivat ajattelevan kaikki muutkin, ja kodin ulkopuolella hän kuitenkin käyttäytyi melko mallikkaasti.
Kunnes huomasin, että 4 vuotta nuorempi sisarus suoriutui paremmin pukeutumisessa, piirtämisessä, ohjeiden noudattamisessa...lähes kaikessa.

Tuttua on sekin, miten kaikki laitetaan vuorovaikutusongelmien (=äidin) syyksi, vaikkei sitä varsinaisesti ääneen sanottaisikaan. Tuntui pahalta, varsinkaan kun mitään todellisia neuvoja ei mistään saanut. Vain idioottimaisia itsestäänselvyyksiä. Tuntui, että minua pidettiin täysin imbesillinä, joka ei olisi itse todellakaan ymmärtänyt laittaa lapselle aamuksi vaatteita valmiiksi tai neuvoa pukeutumisessa, tai kehitellä iltarutiineja :kieh:
 

Yhteistyössä