A
"Anni"
Vieras
Kuulin eilen, kun mieheni puhui puhelimessa kaverinsa kanssa ja he suunnittelivat kevättalveksi Lapin-lomaa. Kun puhelu loppui, tiedustelin mieheltäni, että mikäs tää Lappi-juttu oli, että pääsikö unohtumaan että meille syntyy marraskuussa esikoinen. No, siitä mies sitten että joo ei unohtunut, mutta kyllähän se "hoito järjestyy" vaikka mies lähtiski viikon ryyppyreissulle.
Mä siihen, että jaa kun mun mielestä tuoreen isän paikka ei oo missään Lapin-lomalla, 1000 kilsan päässä kotoa, varsinkin kun hoito jäis yksin mulle kun meillä ei oo täällä ees minkäänlaista turvaverkkoa. En siis hermostunu tai mitään, mutta päätin et kerron miehelle rehellisesti, mitä mieltä oon tollasista suunnitelmista.
"No mut se on viikko!", mies sanoi.
"Niin, viikko on aika pitkä aika", mä sanoin.
"Hei, toiset isät lähtee vuodeksi pois!"
"Ketkä?"
"No vaikka rauhanturvaajat!"
Ja sekö on sitte se ideaalitilanne? No, mä sanoin, et ei mies voi verrata eri perheiden tapoja keskenään, ja ehkä niillä rauhanturvaajien perheillä on turvaverkot kunnossa. Tähän miehen argumentti oli että "no et sä voi sitä tietää!".
Sit mä sanoin, et kyllähän tästä on ollu puhetta, et kun lapsi syntyy, niin omista menoista ja mielihaluista joutuu väistämättä tinkimään. Ja olin tosiaan ollu aiemmin siinä luulossa, et se oli miehelle ihan okei. Mies oli aiemmin sanonu että häntä ei haittaa vaikka ei pääse menemään entiseen tahtiin, et kyllä hän kotona viihtyy. Ja mä sanoin myös, että kyllä sitä ulkona voi silloin tällöin käydä, mutta sekin pitää hoitaa siihen malliin et seuraavana päivänä pystyy olemaan lapsen kanssa. Ja että se on vaan elämää se, part of the deal, vastuullisen vanhemman toimintaa. Ja että tästäki oli ollu puhetta aiemmin.
No mun mies sitte tietenki suuttui. Ja kun se suuttuu, se alkaa puhua mulle niinku 15-vuotias murkku äidille. "Ai eikö tässä IKINÄ ENÄÄ SAA MIHINKÄÄN MENNÄ?", "Mitä sä eet mun puheluja kuuntelet?", "No tämä tuli ainaki selväks, mä en mene!", "Suu kiinni, oo hiljaa, johan mä sanoin että mä en mee!". So much for the adult conversation.
Eli mies ei tajunnu yhtään mun pointtia ja nyt mä oon ikävä ämmä, joka kieltää menemästä. Mä vielä sanoin, et en mä aikuiselta ihmiseltä mitään kiellä, mut mua ihmetyttää, et miten tulee ees mieleen lähtee poikienreissulle toiselle puolen Suomea kun on alle puolivuotias lapsi, ja jättää äiti yksin lapsen kaa. Ei siinä, kyllä mä varmaan pärjäisin, mutta mun mielestä
a) viikko on liian pitkä aika. Voi sitä lasketella ja juopotella lähempänäkin, jos on pakko
b) prioriteetit on vinksallaan, jos poikien humputtelureissu menee perheen edelle
c) jos suunnittelee reissuja, niistä keskustellaan ensin puolisoiden kanssa ja mietitään, mikä ois hyvä kompromissi.
Mitä te ootte mieltä? Olinko mä kohtuuton?
Mä siihen, että jaa kun mun mielestä tuoreen isän paikka ei oo missään Lapin-lomalla, 1000 kilsan päässä kotoa, varsinkin kun hoito jäis yksin mulle kun meillä ei oo täällä ees minkäänlaista turvaverkkoa. En siis hermostunu tai mitään, mutta päätin et kerron miehelle rehellisesti, mitä mieltä oon tollasista suunnitelmista.
"No mut se on viikko!", mies sanoi.
"Niin, viikko on aika pitkä aika", mä sanoin.
"Hei, toiset isät lähtee vuodeksi pois!"
"Ketkä?"
"No vaikka rauhanturvaajat!"
Ja sekö on sitte se ideaalitilanne? No, mä sanoin, et ei mies voi verrata eri perheiden tapoja keskenään, ja ehkä niillä rauhanturvaajien perheillä on turvaverkot kunnossa. Tähän miehen argumentti oli että "no et sä voi sitä tietää!".
Sit mä sanoin, et kyllähän tästä on ollu puhetta, et kun lapsi syntyy, niin omista menoista ja mielihaluista joutuu väistämättä tinkimään. Ja olin tosiaan ollu aiemmin siinä luulossa, et se oli miehelle ihan okei. Mies oli aiemmin sanonu että häntä ei haittaa vaikka ei pääse menemään entiseen tahtiin, et kyllä hän kotona viihtyy. Ja mä sanoin myös, että kyllä sitä ulkona voi silloin tällöin käydä, mutta sekin pitää hoitaa siihen malliin et seuraavana päivänä pystyy olemaan lapsen kanssa. Ja että se on vaan elämää se, part of the deal, vastuullisen vanhemman toimintaa. Ja että tästäki oli ollu puhetta aiemmin.
No mun mies sitte tietenki suuttui. Ja kun se suuttuu, se alkaa puhua mulle niinku 15-vuotias murkku äidille. "Ai eikö tässä IKINÄ ENÄÄ SAA MIHINKÄÄN MENNÄ?", "Mitä sä eet mun puheluja kuuntelet?", "No tämä tuli ainaki selväks, mä en mene!", "Suu kiinni, oo hiljaa, johan mä sanoin että mä en mee!". So much for the adult conversation.
Eli mies ei tajunnu yhtään mun pointtia ja nyt mä oon ikävä ämmä, joka kieltää menemästä. Mä vielä sanoin, et en mä aikuiselta ihmiseltä mitään kiellä, mut mua ihmetyttää, et miten tulee ees mieleen lähtee poikienreissulle toiselle puolen Suomea kun on alle puolivuotias lapsi, ja jättää äiti yksin lapsen kaa. Ei siinä, kyllä mä varmaan pärjäisin, mutta mun mielestä
a) viikko on liian pitkä aika. Voi sitä lasketella ja juopotella lähempänäkin, jos on pakko
b) prioriteetit on vinksallaan, jos poikien humputtelureissu menee perheen edelle
c) jos suunnittelee reissuja, niistä keskustellaan ensin puolisoiden kanssa ja mietitään, mikä ois hyvä kompromissi.
Mitä te ootte mieltä? Olinko mä kohtuuton?
