A
Apua
Vieras
Hei!
Meillä, tai minulla on kriisi avioliitossani. Miehen mielestä on kaikki hyvin ja hän ei ymmärrä mikä mua pännii. Olemme pystyneet puhumaan asiallisesti ja mielestäni saan ajatukset selkeinä päästäni ulos eli mitään sekaista kaaosta en pode mutta... eniten on kyse siitä että mies käy vain kotona kääntymässä, harrastuksia ja menoja riittää ja tekee kotitöitä vain jos pyydän, käsken tai vaadin tai mökötän, silloin hätäpäissään yrittää tehdä jotain mutta ei kertakaikkiaan ota kokonaisvastuuta mistään. Oon totaalisen kyllästynyt siihen. Puhdas paita odottaa joka aamu, ruoka on herralle valmiina klo 17 ja niin edelleen. En tunne saavani tässä liitossa ja tässä kodissa enää mitään. Jos miehellä on viikolla vapaata niin hänhän harrastaa, jos taas mulla niin siivoan ja pyykkään, hoidan puutarhan ja teen yleensäkin hirveesti kotitöitä. Nyt viime viikolla kun oli vapaapäivä niin olin kaupungilla koko päivän niin siitäkös hirveä älämölö että mitä sää siellä luuhaat... ja vaikka mies itse vietää kaikki vapaapäivänsä ihan 100% omissa menoissaan niin ei näe tässä mitään ristiriitaa. Minä en arvostele hänen menemisiään mutta yritän kai aika äitimäisesti sitten osoittaa kauniisti puhuen että hei, meillähän on tässä liitossa ihan samat oikeudet ja velvollisuudet kummallakin mutta joko ei kertakaikkiaan kuule tai kuuntele tai älyä. Väkivaltaa tai henkistä alistamista ei meillä ole, itse olen suostunut passaamaan, sen myönnän. Miten saisin mieheni näkemään että minuakin voisi joskus vastavuoroisesti ""palvella"". Myöskään syrjähyppyjä en usko tapahtuneen ja kun vielä meistä kahdesta minä olen niissä asioissa nuoresta asti ollut se aktiivisempi. Mies kuluttaa energiansa urheiluharrastuksissaan.
Minussahan se vika on kun olen niin kauan ""alistunut"" tämmöiseen vaan kyllähän se näin nelikymmpisenä painaa vaa'assa jo kaunis ja ihana koti, jonkinlainen turvallisuuden tunne ja yhteiset muistot. Hevillä en haluaisi erotakaan. Mutta minusta on tullut miehelleni äiti ja huoltaja, en ole enää mikään rakastajatar jonka luokse kaivataan. Haluaisin olla sitäkin.
Onko teillä naiset kokemusta, auttaisiko tämmöisessä tilanteessa joku perheasian sovittelu tai vastaava ulkopuolinen apu. Uskoisin että mieheni lähtisi sellaiseen.
Muutosta on tultava. Tämä tilanne on surullinen ja masentava. Intohimo ja kaipuu puuttuu mieheni taholta. Minussa sitä löytyy ja ihan tuota omaa miestäni kohtaan. Sanoo kyllä tykkäävnsä ja rakastavansa mutta kun se ei näy arjessa lainkaan!
Meillä, tai minulla on kriisi avioliitossani. Miehen mielestä on kaikki hyvin ja hän ei ymmärrä mikä mua pännii. Olemme pystyneet puhumaan asiallisesti ja mielestäni saan ajatukset selkeinä päästäni ulos eli mitään sekaista kaaosta en pode mutta... eniten on kyse siitä että mies käy vain kotona kääntymässä, harrastuksia ja menoja riittää ja tekee kotitöitä vain jos pyydän, käsken tai vaadin tai mökötän, silloin hätäpäissään yrittää tehdä jotain mutta ei kertakaikkiaan ota kokonaisvastuuta mistään. Oon totaalisen kyllästynyt siihen. Puhdas paita odottaa joka aamu, ruoka on herralle valmiina klo 17 ja niin edelleen. En tunne saavani tässä liitossa ja tässä kodissa enää mitään. Jos miehellä on viikolla vapaata niin hänhän harrastaa, jos taas mulla niin siivoan ja pyykkään, hoidan puutarhan ja teen yleensäkin hirveesti kotitöitä. Nyt viime viikolla kun oli vapaapäivä niin olin kaupungilla koko päivän niin siitäkös hirveä älämölö että mitä sää siellä luuhaat... ja vaikka mies itse vietää kaikki vapaapäivänsä ihan 100% omissa menoissaan niin ei näe tässä mitään ristiriitaa. Minä en arvostele hänen menemisiään mutta yritän kai aika äitimäisesti sitten osoittaa kauniisti puhuen että hei, meillähän on tässä liitossa ihan samat oikeudet ja velvollisuudet kummallakin mutta joko ei kertakaikkiaan kuule tai kuuntele tai älyä. Väkivaltaa tai henkistä alistamista ei meillä ole, itse olen suostunut passaamaan, sen myönnän. Miten saisin mieheni näkemään että minuakin voisi joskus vastavuoroisesti ""palvella"". Myöskään syrjähyppyjä en usko tapahtuneen ja kun vielä meistä kahdesta minä olen niissä asioissa nuoresta asti ollut se aktiivisempi. Mies kuluttaa energiansa urheiluharrastuksissaan.
Minussahan se vika on kun olen niin kauan ""alistunut"" tämmöiseen vaan kyllähän se näin nelikymmpisenä painaa vaa'assa jo kaunis ja ihana koti, jonkinlainen turvallisuuden tunne ja yhteiset muistot. Hevillä en haluaisi erotakaan. Mutta minusta on tullut miehelleni äiti ja huoltaja, en ole enää mikään rakastajatar jonka luokse kaivataan. Haluaisin olla sitäkin.
Onko teillä naiset kokemusta, auttaisiko tämmöisessä tilanteessa joku perheasian sovittelu tai vastaava ulkopuolinen apu. Uskoisin että mieheni lähtisi sellaiseen.
Muutosta on tultava. Tämä tilanne on surullinen ja masentava. Intohimo ja kaipuu puuttuu mieheni taholta. Minussa sitä löytyy ja ihan tuota omaa miestäni kohtaan. Sanoo kyllä tykkäävnsä ja rakastavansa mutta kun se ei näy arjessa lainkaan!
