?
:)
Vieras
Oon 20-vuotias nainen.
Opiskelen yliopistossa alaa, joka mua kiinnostaa ja haluan ja uskoisinkin saavani tulevaisuudessa työn, jossa viihdyn ja josta tykkään.
En tykkää opiskeluelämästä, en oo koskaan tykännyt lukea tai muutenkaan. Enemmän oon viihtynyt kesälomilla kesätöiden parissa, jossa oon saanut erottaa ihan selkeästi työn ja vapaa-ajan , eikä oo siis tarvinnut tehdä läksyjä töiden jälkeen tms. Silti haluan opiskella nämä yliopisto-opiskelut loppuun, koska tiedän, että saan tällä opiskelulla mukavan ammatin... Kidun siis vielä hetken aikaa opiskelujen parissa..
Mutta ei siinä kaikki.....
Silti haaveilen ihan muunlaisesta elämästä. En tykkää tällaisesta opiskelijaelämästä, missä ei mikään oo pysyvää, rutiininomaista, tasapainoista. Asun yksin, enkä tykkää tästäkään. Ei oo ketään, joka odottaa kotona tai ketään jonka kanssa mennä nukkumaan yhdessä. Ei ketään, jonka kanssa tehdä ruokaa ja syödä yhdessä tai katsoa telkkaria.
Oon kyllä huomannut sen, että jos olen saanut esimerkiksi viikonloppuvieraan, niin on ollut mukavaa, kun on ollut seuraa jne. En siis kovin mielelläni asu yksin, mutta toisaalta missään soluasunnossakaan en haluaisi asua.
Haluaisin siis ihan älyttömästi löytää miehen, jonka kanssa vanheta yhdessä! Asua yhdessä, perustaa perhe ja olla onnellinen. Tuntuu, että oon vain puolikas ennen tuollaista elämää. Ja olisin ehdottomasti valmis perustamaan perheen jo opiskeluvaiheessa, kunhan se mies vain löytyisi...
Haluaisin jakaa jonkun kanssa koko elämäni, hankkia yhteisen kodin ja tiedostaa, että siinä kodissa me asuttais niin kauan kuin me haluttais, joten siihen kotiin voisi oikeasti kiintyä..
Oikeastaan viikonloppujakaan en odota kauhean innoissani, koska ei oo kauheesti mitään tekemistä. Lisäksi yliopisto-opiskelu on niin vapaata, että arkipäivinäkin saattaa olla monia vapaapäiviä, eikä ees ehdi kaivata viikonloppua, koska muutenkin on vapaa-aikaa ihan tarpeeksi.
On mulla kavereita jonkun verran ja tykkään viettää aikaa niiden kanssa, mutta silti kaipaisin ihan muunlaista elämää. Miestä, lapsia, tavallista perhe-elämää! Onko tää vaan jotain haaveilua? Olenko vaan semmonen "sitten kun mulla on se ja se , niin oon onnellinen" -ihminen? Vai onko tää oikeasti vain mun suuri haave, saada niin tavallinen elämä kuin vai voin olla (ammatti, mies, lapsia, mummola-vierailuja, syksyisiä matkoja Etelän aurinkoon...) vai onko nyt vain helpppoa ajatella, että sitten kaikki ois EHKÄ paremmin?
Kaikki sanoo mulle, että "sähän olet vasta nuori, 20-vuotias, kyllähän sen perheen ehtii perustaa myöhemminkin! ja naimisiinkin ehdit vaikka kuinka montaa kertaa vielä!" , mutta silti, mä haluan mennä naimisiin nuorena, elää jonkun kanssa loppuelämä onnellisesti yhdessä.. Jonkun haave on mun ikäisenä lähteä reissaamaan maailman ympäri, tämä on mun haaveeni!
Onko teillä kellään kokemusta? Haaveilitko aina perhe-elämästä, ja kun lopulta sait sen , niin huomasitkin, että tässä on onni tai että tästä on onni kaukana?
Toivottavasti pointtini sai selville tästä avautumisesta
Niin ja tosiaankin, en siis seurustele, tietysti varmaankin edes joku samallailla ajatteleva mies saattaisi löytyä, mutta haluan kokea tämän miehen kanssa syvän henkisen yhteyden.. Eikä siis "ketä tahansa" voi tietenkään ottaa..
Ehkä pääpointti tässä keskustelussani oli se, että onko tämä vain haaveilua , että sitten olisin onnellinen, kun.. Vai onko tämä oikeasti vain "elämän tarkoitukseni"?
Kokemuksia siis kyselen jne!
Opiskelen yliopistossa alaa, joka mua kiinnostaa ja haluan ja uskoisinkin saavani tulevaisuudessa työn, jossa viihdyn ja josta tykkään.
En tykkää opiskeluelämästä, en oo koskaan tykännyt lukea tai muutenkaan. Enemmän oon viihtynyt kesälomilla kesätöiden parissa, jossa oon saanut erottaa ihan selkeästi työn ja vapaa-ajan , eikä oo siis tarvinnut tehdä läksyjä töiden jälkeen tms. Silti haluan opiskella nämä yliopisto-opiskelut loppuun, koska tiedän, että saan tällä opiskelulla mukavan ammatin... Kidun siis vielä hetken aikaa opiskelujen parissa..
Mutta ei siinä kaikki.....
Silti haaveilen ihan muunlaisesta elämästä. En tykkää tällaisesta opiskelijaelämästä, missä ei mikään oo pysyvää, rutiininomaista, tasapainoista. Asun yksin, enkä tykkää tästäkään. Ei oo ketään, joka odottaa kotona tai ketään jonka kanssa mennä nukkumaan yhdessä. Ei ketään, jonka kanssa tehdä ruokaa ja syödä yhdessä tai katsoa telkkaria.
Oon kyllä huomannut sen, että jos olen saanut esimerkiksi viikonloppuvieraan, niin on ollut mukavaa, kun on ollut seuraa jne. En siis kovin mielelläni asu yksin, mutta toisaalta missään soluasunnossakaan en haluaisi asua.
Haluaisin siis ihan älyttömästi löytää miehen, jonka kanssa vanheta yhdessä! Asua yhdessä, perustaa perhe ja olla onnellinen. Tuntuu, että oon vain puolikas ennen tuollaista elämää. Ja olisin ehdottomasti valmis perustamaan perheen jo opiskeluvaiheessa, kunhan se mies vain löytyisi...
Haluaisin jakaa jonkun kanssa koko elämäni, hankkia yhteisen kodin ja tiedostaa, että siinä kodissa me asuttais niin kauan kuin me haluttais, joten siihen kotiin voisi oikeasti kiintyä..
Oikeastaan viikonloppujakaan en odota kauhean innoissani, koska ei oo kauheesti mitään tekemistä. Lisäksi yliopisto-opiskelu on niin vapaata, että arkipäivinäkin saattaa olla monia vapaapäiviä, eikä ees ehdi kaivata viikonloppua, koska muutenkin on vapaa-aikaa ihan tarpeeksi.
On mulla kavereita jonkun verran ja tykkään viettää aikaa niiden kanssa, mutta silti kaipaisin ihan muunlaista elämää. Miestä, lapsia, tavallista perhe-elämää! Onko tää vaan jotain haaveilua? Olenko vaan semmonen "sitten kun mulla on se ja se , niin oon onnellinen" -ihminen? Vai onko tää oikeasti vain mun suuri haave, saada niin tavallinen elämä kuin vai voin olla (ammatti, mies, lapsia, mummola-vierailuja, syksyisiä matkoja Etelän aurinkoon...) vai onko nyt vain helpppoa ajatella, että sitten kaikki ois EHKÄ paremmin?
Kaikki sanoo mulle, että "sähän olet vasta nuori, 20-vuotias, kyllähän sen perheen ehtii perustaa myöhemminkin! ja naimisiinkin ehdit vaikka kuinka montaa kertaa vielä!" , mutta silti, mä haluan mennä naimisiin nuorena, elää jonkun kanssa loppuelämä onnellisesti yhdessä.. Jonkun haave on mun ikäisenä lähteä reissaamaan maailman ympäri, tämä on mun haaveeni!
Onko teillä kellään kokemusta? Haaveilitko aina perhe-elämästä, ja kun lopulta sait sen , niin huomasitkin, että tässä on onni tai että tästä on onni kaukana?
Toivottavasti pointtini sai selville tästä avautumisesta
Niin ja tosiaankin, en siis seurustele, tietysti varmaankin edes joku samallailla ajatteleva mies saattaisi löytyä, mutta haluan kokea tämän miehen kanssa syvän henkisen yhteyden.. Eikä siis "ketä tahansa" voi tietenkään ottaa.. Ehkä pääpointti tässä keskustelussani oli se, että onko tämä vain haaveilua , että sitten olisin onnellinen, kun.. Vai onko tämä oikeasti vain "elämän tarkoitukseni"?
Kokemuksia siis kyselen jne!