M
Mikä kenellekin sopii
Vieras
Sinällään olen itse aina ajatellut, että lasten saaminen ja hoitaminen on tärkeä asia ja vie kuitenkin niin lyhyen pätkän koko työurasta, että jos halua on, niin ei siitä kokonaisuudelle ole isoa haittaa. Siis pätki sen sitten ihan niin kuin itsestä tuntuu. Hyvänä esimerkkinä minulla on ollut eräs entinen pomoni, joka ensin teki lapset ja hoiti heidät kotona kouluikäisiksi ja teki sen jälkeen erittäin hienon uran. Oli kyllä sekä tieto- että ihmisosaamiseltaan paras pomo, joka minulla on koskaan ollut.
Itse olen kuitenkin vähän erilainen. En ole koskaan pitänyt itseäni minään äitityyppinä ja aika pitkään ajattelin, etten koskaan halua lapsia. Sitten löytyi elämäni mies ja arvot kääntyivät päälaelleen, nyt odotan viimeisilläni toista lasta. Ensimmäisen kanssa kotona huomasin varsin pian, etten ole kotiäitityyppiä. Imetyksen loputtua (lapsi reilu 11 kk) olin enemmän kuin valmis palaamaan töihin. Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä mieheni jäi aluksi lapsen kanssa hoitovapaalle, joten ei tarvinnut laittaa vuoden vanhaa vielä päiväkotiin. Toisen kanssa on ainakin tällä tietoa tarkoituksena toimia samaan tapaan.
Itse tein tästä huolimatta sellaisen ratkaisun, että hakeuduin hieman sivuun "uralta" tässä vaiheessa, kun lapsi/lapset ovat pieniä. Minusta tuntuu hyvältä, että tällä hetkellä ehdin olla varsin paljon lapsen kanssa, vaikka olenkin erittäin mielekkäässä ja haastavassa työtehtävässä eikä työmatkojakaan ole edellisen tehtävän tapaan. Olen miettinyt, että ehdin sitten myöhemmin tehdä taas uraa, jos siltä tuntuu.
Mutta tämä on niin henkilökohtaista, yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle. Tärkeintä on mielestäni, että tekee niin kuin itsestä aidosti hyvältä tuntuu eikä niin kuin kuvittelee toisten odottavan tai "olevan oikein". Hyvin monenlaisissa perheissä kasvaa onnellisia lapsia, kunhan perhesuhteet ovat kunnossa ja kaikki viihtyvät elämäntilanteessaan
Itse olen kuitenkin vähän erilainen. En ole koskaan pitänyt itseäni minään äitityyppinä ja aika pitkään ajattelin, etten koskaan halua lapsia. Sitten löytyi elämäni mies ja arvot kääntyivät päälaelleen, nyt odotan viimeisilläni toista lasta. Ensimmäisen kanssa kotona huomasin varsin pian, etten ole kotiäitityyppiä. Imetyksen loputtua (lapsi reilu 11 kk) olin enemmän kuin valmis palaamaan töihin. Olin kuitenkin onnekkaassa asemassa, sillä mieheni jäi aluksi lapsen kanssa hoitovapaalle, joten ei tarvinnut laittaa vuoden vanhaa vielä päiväkotiin. Toisen kanssa on ainakin tällä tietoa tarkoituksena toimia samaan tapaan.
Itse tein tästä huolimatta sellaisen ratkaisun, että hakeuduin hieman sivuun "uralta" tässä vaiheessa, kun lapsi/lapset ovat pieniä. Minusta tuntuu hyvältä, että tällä hetkellä ehdin olla varsin paljon lapsen kanssa, vaikka olenkin erittäin mielekkäässä ja haastavassa työtehtävässä eikä työmatkojakaan ole edellisen tehtävän tapaan. Olen miettinyt, että ehdin sitten myöhemmin tehdä taas uraa, jos siltä tuntuu.
Mutta tämä on niin henkilökohtaista, yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle. Tärkeintä on mielestäni, että tekee niin kuin itsestä aidosti hyvältä tuntuu eikä niin kuin kuvittelee toisten odottavan tai "olevan oikein". Hyvin monenlaisissa perheissä kasvaa onnellisia lapsia, kunhan perhesuhteet ovat kunnossa ja kaikki viihtyvät elämäntilanteessaan