V
välillä väsynyt
Vieras
Tuntuu että voimat loppuu taistella oman hyvivoinnin eteen. Olen kolmen lapsen yksinhuoltaja, eronnut lasten isästä puolisen vuotta sitten. Lähdin koska suhteessa oli niin huono olla, henkistä väkivaltaa joka ajoi minut ihmisenä tosi alas, olin aivan rikki. Lopulta sain lähdettyä kun vuosia ensin kärsin. Kun sain lähdettyä, elämä alkoi maistua heti paljon paremmalle. Nautin lapsista enemmän kuin koskaan, joikaisesta päivästä, kaikista hetkistä. Kuvioihin astui vielä uusi ihana mies. No sukulaisethan eivät tätä hyväksy. Ero ihan ok jos suhteessa ei tosiaan voinut elää, mutta uusi mies!!!! Oma isäni soitti kun kuuli uudesta suhteestani ja haukkui päin naamaa #&%?$!*. Ei kuulema se ole siveellistä elämää. No vanhempani ovat lestadiolaisia ja niiden on muutenkin hankala hyväksyä tyyliä miten omaa elämääni elän Lapsistanikaan ei kuulema mitään tule. Tulevaisuus heillä huono. Olen kuulema suvun häpeä piste. Ex haukkuu, omat vanhemmat haukkuu. Onneksi on muutama tosi ystävä jotka ymmärtää minua ja joille voi luottamuksella puhua. Välillä tuntuu et kuolema ois paras, mut lapset auttaa jaksamaan. Ajattelen että olen aikuinen, elän omaa elämää eikä sen pitäisi kellekkään kuulua miten elämäni elän mutta silti sukulaiset tulee aina haukkumaan kun olen tehnyt jotain mitä ne eivät hyväksy. Olen käynyt terapiassa ja siellä on kannustettu jatkamaan niin että itse olen onnellinen, niin olen tehnyt ja heti on koko suku haukkumassa ja lannistamassa. Onko täällä ketään joka on joutunut kokemaan vähääkään samaa. Olisi ihana vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia.
