V
vierailija
Vieras
Minulla on viisi lasta. Sain neljä lasta nuorena, ollessani 19-26-vuotias. Raskaudet alkoivat nopeasti ja sujuivat pääpiirteittäin hyvin, niitä tavallisia raskausvaivoja toki oli. Mutta ei mitään isompaa. Synnytykset nopeita ja aika helppoja jopa. Kaikki lapset terveitä.
Mieheni kuoli yllättäin sairaskohtaukseen, kun olin 29v. Elelin lasten kanssa ja sitten 33-vuotiaana ihan kuin puskista tapasin miehen, johon rakastuin. Hänellä ei ollut omia lapsia, mutta oli niitä kauan jo toivonut.
36-vuotiaana sain sitten lapsen toisen mieheni kanssa. Raskaus alkoi 9kk yrittämisen jälkeen, eli suhteellisen nopeasti kuitenkin ikäni huomioonottaen. Raskaus oli huomattavasti vaikeampi kuin aiemmat; minulla todettiin jo rv 13 raskausdiabetes, joka tarkasta ruokavaliosta huolimatta kasvatti vauvan isoksi. Jouduin myös jäämään töistä sairaslomalle jo rv 21 rajujen supistusten vuoksi. Minut sektioitiin rv 38 ja vauva joutui alkuun pariksi päiväksi lastenosastolle. Toivuin sektiosta hitaasti, koska haava pääsi hieman repeämään ja olin tosi kipeä pari kuukautta leikkausen jälkeen. Vauva oli kuitenkin ihana ja terve.
Nyt tämä lapsi on 2,5-vuotias ja itselläni pian 39v mittarissa. Mies alkoi puhua vauvasta viime keväänä, mutta itse ajattelin heti, etten uskalla enää alkaa siihen hommaan, koska edellinen raskaus ja synnytys olivat niin vaikeita. Nyt mieli on pikkuhiljaa muuttunut ja isompia lapsia katsellessani mietin yhä useammin, miten paljosta pikkupoikamme jää paitsi, jos ei saa "omanikäistään" sisarusta. Isot sisarukset ovat ottaneet pikkuveljen ihanasti vastaan ja ovat omalla tavallaan kauhean läheisiä, mutta eihän heistä sillä tavalla ole seuraa pikkuiselle kuin heistä oli ja on toisilleen.
Päätös pitäisi tehdä aika pian, koska biologinen kelloni raksuttaa kovaa vauhtia.
Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Mitä antaisitte neuvoksi?
Lisään vielä, että meillä menee perheenä tosi hienosti, isäpuolella on hyvät välit näihin neljään isompaan lapseeni ja nämä nuoret pärjäävät elämässään hienosti. Ts. kaikilla koulut / opiskelut sujuu omalla painollaan, kenenkään kanssa ei ole mitään isoja kriisejä ollut. Talossamme olisi tilaa vielä yhdelle ja taloudellisesti vauva ei olisi mikään iso rasite. Kyse on todella siitä, uskallanko ottaa riskin sen suhteen, että raskaus ja / tai synnytys on vielä edellistäkin rankempaa.
Mieheni kuoli yllättäin sairaskohtaukseen, kun olin 29v. Elelin lasten kanssa ja sitten 33-vuotiaana ihan kuin puskista tapasin miehen, johon rakastuin. Hänellä ei ollut omia lapsia, mutta oli niitä kauan jo toivonut.
36-vuotiaana sain sitten lapsen toisen mieheni kanssa. Raskaus alkoi 9kk yrittämisen jälkeen, eli suhteellisen nopeasti kuitenkin ikäni huomioonottaen. Raskaus oli huomattavasti vaikeampi kuin aiemmat; minulla todettiin jo rv 13 raskausdiabetes, joka tarkasta ruokavaliosta huolimatta kasvatti vauvan isoksi. Jouduin myös jäämään töistä sairaslomalle jo rv 21 rajujen supistusten vuoksi. Minut sektioitiin rv 38 ja vauva joutui alkuun pariksi päiväksi lastenosastolle. Toivuin sektiosta hitaasti, koska haava pääsi hieman repeämään ja olin tosi kipeä pari kuukautta leikkausen jälkeen. Vauva oli kuitenkin ihana ja terve.
Nyt tämä lapsi on 2,5-vuotias ja itselläni pian 39v mittarissa. Mies alkoi puhua vauvasta viime keväänä, mutta itse ajattelin heti, etten uskalla enää alkaa siihen hommaan, koska edellinen raskaus ja synnytys olivat niin vaikeita. Nyt mieli on pikkuhiljaa muuttunut ja isompia lapsia katsellessani mietin yhä useammin, miten paljosta pikkupoikamme jää paitsi, jos ei saa "omanikäistään" sisarusta. Isot sisarukset ovat ottaneet pikkuveljen ihanasti vastaan ja ovat omalla tavallaan kauhean läheisiä, mutta eihän heistä sillä tavalla ole seuraa pikkuiselle kuin heistä oli ja on toisilleen.
Päätös pitäisi tehdä aika pian, koska biologinen kelloni raksuttaa kovaa vauhtia.
Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Mitä antaisitte neuvoksi?
Lisään vielä, että meillä menee perheenä tosi hienosti, isäpuolella on hyvät välit näihin neljään isompaan lapseeni ja nämä nuoret pärjäävät elämässään hienosti. Ts. kaikilla koulut / opiskelut sujuu omalla painollaan, kenenkään kanssa ei ole mitään isoja kriisejä ollut. Talossamme olisi tilaa vielä yhdelle ja taloudellisesti vauva ei olisi mikään iso rasite. Kyse on todella siitä, uskallanko ottaa riskin sen suhteen, että raskaus ja / tai synnytys on vielä edellistäkin rankempaa.
