P
puhalluskukka
Vieras
Minullle ja poikaystävälleni uskonto on merkittävä osa elämässä. En kuitenkaan pidä siitä, miten poikaystäväni ottaa uskon ikäänkuin selitykseksi, verukkeeksi tai aseeksi erilaisissa riitatilanteissa. Esimerkiksi joissain tilanteissa, jossa hän on toiminut tyhmästi ja toivoisin jotain selitystä tyhmälle käytökselle, niin selitys huonolle käytökselle onkin "henkivaltojen hyökkäys". Samoin joskus jos hän puhelimessa on sanonut ikävästi, saattaa myöhemmin tulla tekstari, että "anteeksi jos pahoitin mielesi, Jumalan siunausta." Lisäksi saan välillä syytöksiä siitä, että usko ei ole minulle tärkeä asia, vaikka toimin yhtä 'uskovaisen tavoin' kuin hänkin (rukoilen, luen Raamattua käyn seurakunnan tilaisuuksissa).
Toimin itsekin monesti typerästi, mutta mielestäni silloin pyydetään anteeksi ja pyritään löytämään itsetutkiskelun kautta syitä toiminnalle, ei henkivalloista. Samoin syytökset 'uskonottomuudesta' ovat ahdistavia siinäkin mielessä, että hän ikään kuin asetta itsensä parempaan asemaan.
Mitä mieltä olette tällaisista?
Toimin itsekin monesti typerästi, mutta mielestäni silloin pyydetään anteeksi ja pyritään löytämään itsetutkiskelun kautta syitä toiminnalle, ei henkivalloista. Samoin syytökset 'uskonottomuudesta' ovat ahdistavia siinäkin mielessä, että hän ikään kuin asetta itsensä parempaan asemaan.
Mitä mieltä olette tällaisista?