Hei JR
Kirjoitat äärimmäisen fiksusti. Vaikka monilla on eriävät mielipiteet, niin on meillä kaikilla, jollain tasolla voin kuitenkin mielipiteisiisi yhtyä - ymmärtää niiden kautta tilannettani kokonaisvaltaisemmin. Se, kun sanoit että petin koska en enää kyennyt valehtelemaan itselleni suhteen toimivuudesta, sai minut ajattelemaan. Ehkä näin onkin, häät olivat tulossa ja siihen asti uskotellut itselleni mieheni olevan minulle se oikea, se ainut. Pelästyin kun vuosi ennen häitä tuli olo että entä jos tuolla olisikin joku muu joka on sitä mitä kaipaan? Entä jos mieheni ei olekaan minulle se täydellinen vastakappale? Toisaalta naiivia ajattelua, että olisi täydellisiä vastakappaleita ja niitä oikeita.
Siinä mielessä olen samaa mieltä kanssasi, että ongelmaa ei poisteta pakenemalla. Sanotaan esimerkkinä se, että pöydällä on maksamaton lasku ja työnnät sen laatikkoon, ettei tarvitse ajatella asiaa, mutta kuitenkin siitä sitten tuleekin muistutuksia, ja menee perintään ja ulosottoon. Mutta se, että jos vain olisi keino käsitellä ongelma ilman, että minun täytyy tuottaa miehelleni niin suurta tuskaa, kun voisikin olla keino, jolla sen käsittelisi vähemmällä satuttamisella, vaikka olisihan se oikaisemista.
Mä olen jostain oppinut ajattelutavan ja omaksunut käytökseni niin, että ikinä koskaan vaikka kuinka pahalta tuntuu, muita ei saa satuttaa. En oikein tiedä, mistä se juontaa juurensa, kaippa se kasvatuksesta ja jostain muustakin tulee. Minua on kiusattu ala-asteelta lukioon ja lukion jälkeiseen ammattikouluun asti, varmaan on meitä kaikkia, sitä en sano että olisin ainoa jota on elämä päähän potkinut. Ehkä se tuska minkä itse olen kokenut saa minut toimimaan niin että vaikka minua sattuisi niin muita ei saa koskaan satuttaa. Sen takia varmaan olenkin niin hakoteillä, koska toisaalta oikein on etten satuta ja toisaalta joltain kantilta on joskus satutettava toista, välttyäkseen pahemmalta. Tällä tarkoitan sitä, että jos vaikka äitini olisi tehnyt kaikkensa lukinnut minut koppiin etten olisi tämän hyväksikäyttäjän kanssa tekemisissä, olisin välttynyt siltä tuskalta vaikka olisin vihannut äitiäni pitkään sellaisesta. Kielloista ja varotuksista huolimatta silloin vaalenpunaisten lasien läpi katsoen en uskonut muita vaan halusin olla tämän ihmisen kanssa ja rakastuin häneen. Ja lopun tiedättekin tosin hyvin pelkistetyn version.
Mieheni on ollut myös koulukiusattu ja hänen itsetuntonsa on ollut nollissa lähestulkoon aina. Hän ei ole arvostanut itseään eikä ole osannut siis uskoa tulevaisuuden tuovan mukanaan yhtään mitään oikeata hyvää. Minusta tuntuu, että työttömyys aiheutti miehelleni masennusta, josta hän ei minulle avautunut, ja minä luulin käytöksensä johtuvan jostain ihan muusta. Hänellä ei ole ollut paljoa ystäviä koskaan joten ystävien kanssa oleminen oli sitä, että hän oli iloinen vihdoinkin omatessaan ihmisiä lähipiirissään. Ja koska minä vaikenin omista tunteistani, hänen näkemänsä suhde voi hyvin ja kun suhde voi hyvin, luottamus siihen että vaikka hän ottaakin omaa aikaa ei kaada suhdettamme. Eli toisinsanoen minä myös toimin väärin jo Siinä vaiheessa kun sulkeuduin, koska jos olisin avautunut ja sitten kuunnellut häntäkin, olisin ehkä ymmärtänyt miksi tunnen niin kuin tunnen enkä olisi tarvinnut tuota kovaa iskua naamaan herätäkseni.
Hyvä keskustelu, kyllä myönnän itsekin. Ihanalta tuntuu saada näin erilaisia näkemyksiä, koska se päästää minut ajattelemaan asiaa syvemmin, jolloin ymmärrän toimintaani enkä ehkä syyllistäisi itseäni joku päivä näinkään paljoa.
Olen hyvin avoin näissä. Jos joku olisi tullut haukkumaan minut huonoksi vaimoksi, olisin halunnut tarkemmat perustelut että miksi hän sen näkee niin. Kuitenkaan en enää ota niin itseeni kaikkea, olen toisaalta hyvin kasvanut ihmisenä näiden vuosien aikana ja olen oppinut ottamaan ihmisten sanomiset oikealla tavalla. Ymmärrys elämää, ihmisiä, ihmisyyttä kohtaan on lisääntynyt. En koskaan itse moralisoi ketään, enkä ole ehdoton. Minusta myös ei voi suoraan sanottuna verrannollistaa toisten kärsimyksiä omiinsa, ja siksi en koskaan sanoisi kenellekään, että no muttakun on mullakin ollu sitä ja tätä. Vaan jos jollekin joku minulle pieneltä tuntuva asia on suuri hänelle, hän saa ja hänen pitää se tuntea suureksi.
Vaikka kuulostaisin itsekkäältä, inhottavalta ja pahalta jonkun mielestä, täytyy sanoa että syyllisyysolo alkaa hiipua. Paljon oli vaikuttavia osatekijöitä siihen miksi päädyin tekemään virheen. Ja kun olen ajatellut että kunhan virheistään oppii - eikä minusta kasva ns. Kroonista pettäjää, virhe on inhimillinen. Sallittua pettäminen ei mielestäni ole eikä tule olemaan, mutta virheitä tapahtuu.
Saan tästä keskustelusta ja teidän muiden ellien mielipiteistä voimaa katsoa tulevaan - mitä siellä odottaakin, ja alan ehkä jollain tasolla antaa itselleni tätä anteeksi, vaikka se vielä väärältä tuntuukin. Johan tulitaas sepostus...
