L
luottamushukassa
Vieras
Kun nyt tästä asiasta oli puhetta noissa muutamassa muussakin ketjussa, niin oman koretni kokoon kannoin ja tämän raapustuksen julkaisin tuolla toisessa pinossa. Mutta nyt tuli mieleen, että löytyykö mulle kohtalotovereita, tai muuten vaan parisuhteessa petetyksi tulleita, jotka jaksaisi kertoa oman tarinansa, päätyyipä se kuinka rumasti tahansa. Välillä kun tuo uskonpuute on pahimmillaan, niin kaipaan kaikista eniten samankokeneita ihmisiä.
Mä olen siitä lähtien kun olen osannut mielipiteitä muodostaa ollut sitä mieltä, että kerrasta poikki ja kattilat jakoon. Ja täysin ehdoton ja mustavalkoinen tässä asiassa. Vuosien varrella olen aika isoonkin ääneen artvostellut ystävien parisuhteita, jossa pettämistä on esiintynyt ja se on anteeksi annettu. HUH HUH, en minä ainakaan antaisi
MUTTA, sattuipa sekin päivä kun se osui omalle kohdalle. Ei tarvinut olla edes kovin sinisilmäinen (niinku tuolla toisessa ketjussa annettiin ymmärtää ), vaan en vain tullut lukeneeksi miehen tekstiviestejä ja katsottua puhelutietoja kun ei se ole ollut tapana ennenkään koko 10 vuotisen taipaleen aikana.
Mies oli toki aivan hemmetin takakireä jo pitkään, mutta hän on perusluonteeltakin sen tyyppinen, eli ei mitään todella uutta ja paljastavaa siinäkään. Tappeluja oli, mutta tapeltu oli aina ja olipahan tällöin yksi isompikin riita, jonka puitteissa minä sanoin, että nyt riittää. Mietitään yön yli halutaanko jatkaa. No aamu valkeni ja mies(kin) halusi vielä yrittää. Ja näin jatkettiin. Mutta tulipahan yksi yö kun istuin sohvalla ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleen tuli ajatus, että katso miehen puhelin. Ja kuin robotti kävelin eteiseen ja otin puhelimen taskusta ja sieltähän löytyi paljonkin todistusaineistoa. Ja elämäni ensimmäinen kerta kun olen ukon puhelinta katsonut.
No tottahan toki ero vireille ja ukko pihalle. Kattilan kanttakaan en antanut. Auton se vei ja muistan kuinka minä sanoin, että kun olet jo perheen rikkonut, niin lapsen kotia "riko". Ja näin jatkettiin.
MUTTA, sitten koitti sekin päivä kun tajusin, että minä rakastan miestäni
Jo pitkään olin ollut sitä mieltä, että koko suhde oli kulissia, ja jahka saan omat opinnot siihen malliin että pärjään taloudellisesti, lähden muihin hommiin. Mutta niinpä kävi, että "täydellinen" perheenisä ehti ensin.
Eli täydellisen uusi tilanne oli se, että rakkaus astui kuvioihin. Mun oli näköjään mentävä kauemmas nähdäkseni metsä puilta. Ja kylläpä harmitti etten ollut oikeastaan rikkaa laittaut ristiin viimeisten vuosien aikana sen parisuhteen eteen. Oikeastaan välillä aika ilkeäkin oon osannut olla.
Meni kuukauden päivät kunnes isäntä huomasi, että on tehnyt emämunauksen. Alkoi armoton takasin kerjuu. Ensi alkuun osasin hyvinkin napakasti sanoa aina sen ein, mutta takaraivossa alkoi ajatus kytemään. Miten toimin tässä tilanteessa niin, etten kadu sitä myöhemmin? Ja annoin itselleni vapauden irtautua menneisyydessä tiedonpuutteessa sanotuista totuuksista ja mielipiteistä ja päätin katsoa kortit loppuun asti. Tuumin niin, että erota voin myöhemminkin, mutta en halua katua sitä, että jätin katsomatta "rakkauden", kun se kerran 10 vuoden jääkeen palasi kuvioihin. Palasin yhteen aviomieheni kanssa, ja sillä tiellä olen edelleen.
Vaikeaa on ollut. Välillä ihan h***etin vaikeaa, mutta tässä on pysytty. Episodista on nyt useampi vuosi aikaa, mutta silloiset sanomiset ja teot tulevat mieleen päivittäin. Mies loukkasi minua tavalla, joka on minusta toisen ihmisarvon lyttyyn lyömistä. Siksi minä tuomitsen systemaattisen pettämisen. Eipä paljon arvosta kumppaniaan sellainen ihminen joka pettää kerta toisensa jälkeen, tai hommaa salasuhteen, kuten minun tapauksessa kävi. Ja tästä loukkauksesta ja luottamuksen pettämisestä on nyt TODELLA hankala päästä eteenpäin. Joinakin päivinä minä tunnen itseni taas eheäksi ja itsetunto on suurinpiirtein kohdallaan, mutta tulee myös niitä päiviä, jolloin muistan kaikki ne loukkaukset ulkonäöstä, kuinka tämä uusi kumppani viehätti senkin vuoksi kun hän oli kaunis, ja loukkaukset persoonastani, kuinka tämä uusi oli parempi siinä ja siinä asiassa.
Paljon on sanottu ja tehty. Sitä että helpottaako tämä ikinä, en tiedä. Uusi lapsikin on tehty, rakkaudesta tällä kertaa. Mutta kuten kaikki tietävät, on pienen vauvan kanssa arki ihan jotain muuta kuin parisuhteen hoitoa ja shamppanjaillalisia, eli taas ollaan siinä tilanteess akun hermo on tiukalla ja tulee helposti siinä äkämystyksissään kaivettua kaikki tapahtunut esille :ashamed: Luottamus on edelleen hakusessa, mutta halua LUOTTAA SIIHEN, että joku päivä luotan vielä mieheeni. Muuhun luottaminen on tällä hetkellä vielä vaikeaa.
Mä olen siitä lähtien kun olen osannut mielipiteitä muodostaa ollut sitä mieltä, että kerrasta poikki ja kattilat jakoon. Ja täysin ehdoton ja mustavalkoinen tässä asiassa. Vuosien varrella olen aika isoonkin ääneen artvostellut ystävien parisuhteita, jossa pettämistä on esiintynyt ja se on anteeksi annettu. HUH HUH, en minä ainakaan antaisi
MUTTA, sattuipa sekin päivä kun se osui omalle kohdalle. Ei tarvinut olla edes kovin sinisilmäinen (niinku tuolla toisessa ketjussa annettiin ymmärtää ), vaan en vain tullut lukeneeksi miehen tekstiviestejä ja katsottua puhelutietoja kun ei se ole ollut tapana ennenkään koko 10 vuotisen taipaleen aikana.
Mies oli toki aivan hemmetin takakireä jo pitkään, mutta hän on perusluonteeltakin sen tyyppinen, eli ei mitään todella uutta ja paljastavaa siinäkään. Tappeluja oli, mutta tapeltu oli aina ja olipahan tällöin yksi isompikin riita, jonka puitteissa minä sanoin, että nyt riittää. Mietitään yön yli halutaanko jatkaa. No aamu valkeni ja mies(kin) halusi vielä yrittää. Ja näin jatkettiin. Mutta tulipahan yksi yö kun istuin sohvalla ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleen tuli ajatus, että katso miehen puhelin. Ja kuin robotti kävelin eteiseen ja otin puhelimen taskusta ja sieltähän löytyi paljonkin todistusaineistoa. Ja elämäni ensimmäinen kerta kun olen ukon puhelinta katsonut.
No tottahan toki ero vireille ja ukko pihalle. Kattilan kanttakaan en antanut. Auton se vei ja muistan kuinka minä sanoin, että kun olet jo perheen rikkonut, niin lapsen kotia "riko". Ja näin jatkettiin.
MUTTA, sitten koitti sekin päivä kun tajusin, että minä rakastan miestäni
Eli täydellisen uusi tilanne oli se, että rakkaus astui kuvioihin. Mun oli näköjään mentävä kauemmas nähdäkseni metsä puilta. Ja kylläpä harmitti etten ollut oikeastaan rikkaa laittaut ristiin viimeisten vuosien aikana sen parisuhteen eteen. Oikeastaan välillä aika ilkeäkin oon osannut olla.
Meni kuukauden päivät kunnes isäntä huomasi, että on tehnyt emämunauksen. Alkoi armoton takasin kerjuu. Ensi alkuun osasin hyvinkin napakasti sanoa aina sen ein, mutta takaraivossa alkoi ajatus kytemään. Miten toimin tässä tilanteessa niin, etten kadu sitä myöhemmin? Ja annoin itselleni vapauden irtautua menneisyydessä tiedonpuutteessa sanotuista totuuksista ja mielipiteistä ja päätin katsoa kortit loppuun asti. Tuumin niin, että erota voin myöhemminkin, mutta en halua katua sitä, että jätin katsomatta "rakkauden", kun se kerran 10 vuoden jääkeen palasi kuvioihin. Palasin yhteen aviomieheni kanssa, ja sillä tiellä olen edelleen.
Vaikeaa on ollut. Välillä ihan h***etin vaikeaa, mutta tässä on pysytty. Episodista on nyt useampi vuosi aikaa, mutta silloiset sanomiset ja teot tulevat mieleen päivittäin. Mies loukkasi minua tavalla, joka on minusta toisen ihmisarvon lyttyyn lyömistä. Siksi minä tuomitsen systemaattisen pettämisen. Eipä paljon arvosta kumppaniaan sellainen ihminen joka pettää kerta toisensa jälkeen, tai hommaa salasuhteen, kuten minun tapauksessa kävi. Ja tästä loukkauksesta ja luottamuksen pettämisestä on nyt TODELLA hankala päästä eteenpäin. Joinakin päivinä minä tunnen itseni taas eheäksi ja itsetunto on suurinpiirtein kohdallaan, mutta tulee myös niitä päiviä, jolloin muistan kaikki ne loukkaukset ulkonäöstä, kuinka tämä uusi kumppani viehätti senkin vuoksi kun hän oli kaunis, ja loukkaukset persoonastani, kuinka tämä uusi oli parempi siinä ja siinä asiassa.
Paljon on sanottu ja tehty. Sitä että helpottaako tämä ikinä, en tiedä. Uusi lapsikin on tehty, rakkaudesta tällä kertaa. Mutta kuten kaikki tietävät, on pienen vauvan kanssa arki ihan jotain muuta kuin parisuhteen hoitoa ja shamppanjaillalisia, eli taas ollaan siinä tilanteess akun hermo on tiukalla ja tulee helposti siinä äkämystyksissään kaivettua kaikki tapahtunut esille :ashamed: Luottamus on edelleen hakusessa, mutta halua LUOTTAA SIIHEN, että joku päivä luotan vielä mieheeni. Muuhun luottaminen on tällä hetkellä vielä vaikeaa.