uudelleensynnyttäjien pelko?!

[la lähestyy]

Synnytykseni lähestyy! Toisaalta odotan sitä malttamattomana, tiedän suurinpiirtein mitä odottaa, onhan kyseessä jo neljäs kerta. Kaksi kertaa olen käynyt pelkopolilla vaikeiden kokemusten jälkeen. Edellinen synnytykseni oli positiivinen kokemus nopeine etenemiseen, toipumisineen jne. Ja luulin, etten keskustelua enää tarvitse.

Joku aika sitten aloin kuitenkin pelätä, että jos minulle sattuu itselleni jotain. Miten muut lapset kokevat sen ja miten perheeni selviytyy? Kuulostaa typerältä ja itsekkäältä :ashamed: Tiedän faktat: äitien riskit ovat kehittymisen myötä pienentyneet, mutta silti!

Nyt mieheni otti saman asian puheeksi. Hänkin oli ajatellut, että jos synnytys hidastuukin, jos en jaksa loppuun asti (näin kävi kehdella ekalla kerralla, onneksi päätyivät hyvin). Mieheni oli alkanut jännittää sitä, voiko minulle käydä huonosti. Juttelimme asiasta ja totesimme, että ehkä jo monta lasta saaneet miettivät asioita ensinnäkin lasten kautta sekä tiedostaen riskit monen onnistuneen kokemuksen jälkeen siihen, ettei kaikki sujukaan hyvin. Juteltuamme tulimme molemmat siihen tulokseen, että puhuminen helpotti eikä asia tuntunut niin suurelta möykyltä.

Nyt itseäni on kuitenkin alkanut jännittää uudelleen. Joka kerta, kun tuntuu, että supistelee kovemmin iskee jännitys! Luulen, että henkinen paniikki on niin kova, ettei synnytys käynnisty kunnolla. Vauva on hyvin alhaalla, kanavaa ei juurikaan jäljellä, pehmeä ja pian kolmelle sormelle auki, viikkoja 39+4. En ole jutellut asiasta neuvolassa, luulin, että pelko on mennyt ohi ja koin asian jotenkin itsekkääksi... Ymmärrettävämpää olisi, jos pelkäisin lapseni puolesta tms.! Eikä keskustelu enää ehdikään auttaa.

Nyt auttaisi ehkä se, jos kuulisin, että muillakin olisi samanlaisia pelkoja. Erityisesti jos teillä on jo ennestään lapsia. Mietittekö muut, että "olette tahallaan ajautuneet vaaraan hankkiutuessanne raskaaksi vaikka kotona on jo ihania ja rakkaita lapsia odottamassa"? Tämä on typerää, tiedän :ashamed:
Silti ajatus ei jätä rauhaan, eikä asiasta ole muuta poispääsyä kuin synnyttää. Ja toivoa, että kaikki menee hyvin ja lapsillani on vielä äiti tämänkin kokemuksen jälkeen...

Asialla alkaa kuitenkin olla kiire, joten kirjoitelkaa ihmeessä, jos koette edes jollain tavoin samoin! Se varmasti auttaisi.

 

[r u u s a]

Samoja mietteitä täällä...( ei kyllä tällä kertaa ihan vielä, kun synnytykseen on vielä puoli vuotta aikaa...) mutta, melkein olen testamentin kirjoittanut, lasketun ajan lähestyessä... Niin, ja huoli tosiaan on kova, juuri lasten takia...toisaalta lapsethan ne on, jotka saavat mut jatkamaan, vaikka voimat olisi jo ihan loppu...

 

[omia kolme]

Minulla suurin pelko oli, että esikoisen synnyttyä keskosena muille kävisi samoin ja joutuisin olemaan paljon sairaalassa vauvan kanssa. Melkein niin kävikin, kun stressasin ja jouduin puolivälissä raskautta sairaalaan ennenaikaisten supistusten vuoksi.

Sen jälkeen piti vain rauhoittua ja ottaa päivä kerrallaan. Omassa mielessä on se pahin peikko, pelko pärjääkö vaikuttaa ihan olennaisesti raskauden ja synnytyksen kulkuun.

Eli luota vain itseesi, lapsista tosiaan saat sen voiman ponnistella! Itselläni esikoinen syntyi tosi nopeasti ja kätilöt vähän hermoilivatkin siinä, itse keskityin vain aivan täysin saamaan lasta ulos-- ja ponnistusvaihe olikin vain muutamia minuutteja. Tosin lapsi oli tosi pikkuinen.

Koskaan ei voi varmasti etukäteen tietää miten synnytys menee, mutta itseänsä voi valmentaa positiivisella ajattelulla. Pointti (ja aikalailla elämän tarkoitus) on se, että kun tietää tekevänsä jotain lastensa parhaaksi niin siitä saa äiti leijonan voimat

 

[Annette]

itselläni pelottaa myös tuleva... laskettuaika huomenna. viime kerta oli niin tuskallinen, että mieskin totesi joku päivä sitten, että oli luullut että kuolen silloin kun niin huusin. eli olin saanut traumat ukollekin. kyllä pelottaa ja pirusti nyt. itselläni käynyt monesti raskauden aikana mielessä, että tämä raskaus ei voi mennä hyvin kun kaksi tervettä lasta jo kotona... olen aika hermona.. mutta toisaalta taas yritän pitää ajatuksissa sen että kyllä tämä tästä, se menee sitten niin kuin on mennäkseen. eiköhän tästä selvitä.

voimia sinulle/teille koitokseen, ja yritetään pitää positiivinen mieli yllä peloista huolimatta! :heart:

 

[la lähestyy]

Kiitos jo näistä ajatuksista! :heart:
Tiesin kyllä, että samoja ajatuksia ja pelkoja on monilla. Silti helpottaa lukea, että teitä muitakin on oikeasti olemassa!

Todellakin pelkäämme mieheni kanssa myös molemmat - omalla tavallamme. Ei kai ole helppoa miehenkään katsoa vieressä avuttomana. Silti ei mietikään mahdollisuutta jäädä pois.

Olen yrittänyt valmentautua positiivisesti synnytykseen, ja ajattelemalla synnytystä luonnollisena tapahtumana. Lapsista uskon todella saavani voimaa. Silti taustalla kummittelee ajatus, että kaikkea ei silläkään voimalla voi voittaa.. :ashamed:

Yritän vielä lukea kannustavia ajatuksia synnytyksestä, ja toivon koko ajan, että pääsisin jo tositoimiin. Tämä jatkuva odottelu ja itsensä kuuntelukin syö voimia. Ja yritän koko ajan ajatella uutta vauvaa ja sitä kuinka sisarukset häntä jo odottavat. Ja toisaalta, maltan tuskin odottaa, että pääsevät toivottamaan uuden jäsenen tervetulleeksi.

Eiköhän tämä tästä voitoksi muutu! Kiitos vielä kerran kannustuksista ja voimia myös teille odottaville tulevaan koitokseen! :hug: :flower:

 

[LisaMarie]

En oikein tiedä mikä siinä jännittää, mutta luulen, että päälimmäisenä on mukavuudenhalu :ashamed: ! Eli ei millään viittis enää nähdä sitä vaivaa eli en ainakaan tunne pelkääväni että itselle/lapselle tapahtuisi jotain, vaan on paremminkin semmonen "pääsis nyt vaan äkkiä eroon siitä hommasta" fiilis.

Kai se kuitenkin jotenkin siihen liittyy, että kun on aiemmin synnyttäny, tietää jo ettei se ole pelkästään kivaa. Ensimmäisellä kerralla en jännittäny koko hommaa ja kokemus oli ihan positiivinen. Paremminkin jälkifiilikset oli jotenkin sellaset, että "miksi tästä niin hirveesti vouhotetaan, ei tämä nyt niin kummallinen juttu ollu"

 

[pienenpieni]

Mulla meni esikoisen synnytys niin pipariksi mitä voi. Kaikki muu meni pieleen, paitsi se, että vauva saatiin lopulta ulos, hätäsektiolla kuitenkin... Punnersin ikuisuuden ja imukupilla revittiin, ennen kuin todettiin että ei se sieltä mahdu, siihen mennessä oli jo sydänäänet laskeneet pariin otteeseen ja vauva reagoi oksitosiiniinkin jotenkin, epiduraalinkin sain kun olin jo 9cm auki, ja muutenkin oli ihan järkyttävä kokemus, pojankin näin vasta seuraavana päivänä kun joutui teholle nieltyään liikaa lapsivettä (ei pysynyt ruoka sisällä).
Ensimmäistä synnytystä en jännittänyt yhtään, vaikka olikin epäilty että mulla kovin ahdas lantio (ensimmäinen lääkäri sanoi että "ei täältä tule mitään ulos" ja toinen että "saat yrittää ainakin alakautta"). Nyt olen ihan hädissäni vaikka LA lokakuun lopulla... Röntgenin vaadin nyt, ehdottomasti, mutta silti pelottaa... \|O

 

[Kaija]

Mulla vähän samanlainen juttu, kun pienenpienellä. Eka synnytys päätynyt sektioon ja lantio oli jo silloin kuvattu ahtaaksi, mutta silti yritettiin, että jos kuitenkin mahtuisi... Nyt sektiopäivä jo määrätty. Ja tosiaan pelkään kaikkia komplikaatioita... Ja aina kun sanotaan, että sektio ei ole mikään pikkuleikkaus... Ja niin paljon on kaikkia riskejä... Kunpa vielä pääsisin kotiin nauttimaan ihanasta elämästäni! Mä tosiaan pelkään välillä, että miten itteni käy. Hirvittää! Mutta kuten alkuperäinen totesi, ajattelen, että mun on vain pakko käydä tämä läpi, en voi perääntyäkään ja toki lapsi on odotettu ja toivottu. Mutta tämä synnytys on kyllä iso paukku minulle! Uskon kuitenkin, että tämä tapa on minulle ja vaavillemme paras mahdollinen. Pakko vaan tsempata!!! Tsempit kaikille jännittäjille! Eiköhän sitä kohta jo kävellä vaavin kanssa tuolla lämpimässä päiväkävelyillä... Kuiteskin meitä hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla.

 

[Omppu-Pomppu]

Mulla meni ensimmäinen synnytys tosi hyvin. En pelännyt sitä etukäteen ja kaikki meni oikeastaan jopa helpommin kun olin kuvitellut.

Nyt kuitenkin ajatus uudesta raskaudesta ja synnytyksestä pelottaa tosi paljon. Ainoa syy tähän pelkoon on se että luulen etten jaksa ponnistaa vauvaa ulos. Ensimmäinen lapseni syntyi kun viikkoja oli tasan 36. Tyttö oli 2800 grammaa painava, eli ihan reilun kokoinen viikoihin nähden. Ponnistusvaihe kesti 15 minuuttia, mutta sai siinä töitä tehdä tosissaan. Ajatuskin täysi/yliaikaisesta 4-5-kiloisesta vauvasta ei tunnu houkuttelevalle.

 

[Hannamari]

Tää kuulostaa pieneltä pelolta moneen muuhun nähden, mutta pelkään etten osaa lähteä ajoissa sairaalaan. Esikko syntyi 4.5 tunnissa, ja olisin sinnitellyt kotona vielä vaikka kuinka, mutta sairaalasta soitettiin tulemaan tulehdusarvojen takia . (Vedet oli menny aikasemmin päivällä, ja olin halunnut vielä kotiin, kun kohdunsuu oli ihan kiinni ja asutaan lähellä sairaalaa.)

Kun pääsin sairaalaan, oli kohdunsuu aivan auki (eivät puhuneet mistään senteistä, edes!), ja suoraan saliin päästyä alkoi ponnistaminen. Synnytys sinänsä oli positiivinen kokemus, ponnistusvaihekin vain 10 min, ja sairaalassa olin ehtinyt olla vajaan tunnin. Kätilö kysyi eikö mua ponnistuttanut "ihan kauheesti", ja eipä kyllä ponnistuttanu.. Keskityin vaan rentoutumaan.

Mitä siis jos en tunnista synnytyksen merkkejä?! Siis sitä H-hetkeä, Kyllä ne supparit tunnistaa.. Me muutetaan vielä kauemmaksi sairaalasta - tosin vain 15km päähän - mutta en halua synnyttää kotona! Ja toisaalta en halua kärvistellä sairaalassa turhia.. Johan oli vuodatus! =)

 

[tilda]

\

Ensimmäinen lapseni syntyi kun viikkoja oli tasan 36. Tyttö oli 2800 grammaa painava, eli ihan reilun kokoinen viikoihin nähden. Ponnistusvaihe kesti 15 minuuttia, mutta sai siinä töitä tehdä tosissaan. Ajatuskin täysi/yliaikaisesta 4-5-kiloisesta vauvasta ei tunnu houkuttelevalle.

Mulla eka painoi 2620 ja toinen noin 3400. Ei sitä vauvan kokoeroa huomaa synnytyksessä mitenkään. Ekalla kerralla tehtiin eppari ja tuli tikkejä, toisella ei tullu yhtään tikkiä, vaikka oli liki kilon isompi vauveli. Eli turha pelko, että vauvan koko vaikuttaisi oleellisesti synnytykseen, ainakaan jos vauva kuitenkin on ns. normaalikokoinen, ei mikään 4-5 kiloinen.

 

[Tuttemui]

Mulla oli samanlaisia pelkoja kuin ap:llä, lisäksi pelkäsin etten jaksa ponnistaa! Kaks imukuppia ja yks mukavampi "normaali" synnytys takana.
Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja poika syntyi päivää ennen laskettua aikaa ilman lääketieteellisiä kivunlievityksiä ja kolmessa tunnissa. Tunnin matka sairaalaan meni jännittäessä, että ehdinkö sairaalaan. Supistukset tuli muutaman minuutin välein, mutta kalvot pysyi ehjänä. Sairaalassa tilanne jumittui - pelko kai lähes pysäytti synnytyksen. Sain kohdunkaulaa rentouttavan piikin ja vyöhykemagneetit korviin. Ponnistamisen tarvetta sain odotella tästä enää puolisen tuntia. Oli mahtava tuntea eka kertaa oikeasti tarve ja halu ponnistaa! Pelko hävisi siihen, ja päätin, että nyt synnytän "onnistuneesti". Sain jostain kamalasti voimia ja vauva syntyi kolmella supistuksella - tosin väliä viitisen minuuttia.

Sen jälkeen tuli pelko liiallisesta vuodosta (onneksi tyrehtyi lääkkeen avulla), osastolla pelko omasta voinnista (päänsärky ihan kamalaa ja jatkuvaa) ja nyt kotona vauvan voinnista ( yhdeksän päivää ikää ja eka nuha vaivana).
On siis niin, ettei ne pelot suinkaan aina lopu siihen synnytykseen... Tosin helpottivat ainakin minulla!

Voimia kaikille h-hetkeä odottaville ja sitä pelkääville! Uskokaa omaan kykyynne synnyttäjänä ja äitinä!