I
IINA_74
Vieras
Hei!
Yritän tässä aika avoimin mielin kirjoitella ekaa kertaa tälle palstalle.
Meillä on sellainen tilanne, että asuttiin n. 2 vuotta avoliitossa miehen kanssa. Asiat menivät solmuun, koska mies oli (lievästi) masentunut, eikä hän pystynyt sanomaan elämästämme muuta, kuin että "mä en yhtään tiedä mitä haluan yhtään mistään". En tajunnut ensin, mistä oli kysymys, ja loukkaannuin kauheasti. Muutenkin olis raskasta elää "emmä tiedä" ihmisen kanssa, vaikka diagnoosi tulikin ja lääkkeet alkoivat vaikuttaa. En osannut työstää tunteitani.
Tämä johti siihen, että minun voimani loppuivat. Yritin kiskoa itsestäni jotain hyvää ja positiivista, puhua tulevasta jne., mutta jouduin vain negatiiviseen kierteeseen. Lopulta en jaksanut muuta kuin reagoida kiukkuisesti (oli paha olla) ja mies vetäytyi. Olimme tosi kaukana toisistamme ja yhteisellä päätöksellä hankin oman asunnon ja muutin pois.
Nyt sitten olemme olleet erossa pari kuukautta. Suhteemme pohjalla on ollut paljon rakkautta, samanlaiset elämänarvot, kunnioitus ja lämmin ystävyys. Tykkäämme oikein kovasti toistemme tavasta elää ja olla. Eron jälkeen olen tajunnut näitä kuvioita ihan uudella tavalla ja työstänyt omia fiiliksiäni. On ihan tosi kivaa olla yksinkin, tai siis enhän minä yksin ole, minulla on unelmieni työ, ihana pieni koti, ystäviä, harrastuksia ja ylipäänsä uudelleenlöytynyt positiivinen asenne elämään. Elämämme oli miehen kanssa loppuvaiheessa tosi raskasta.
Tapasin miehen kanssa eilen. Olimme alkuun kuin hyvänpäivän tutut, emme edes halanneet, mutta meillä oli tosi kivaa yhdessä. Vaihdoimme kuulumisia ja puhuimme vähän tunteista. Ja - molemmilla on sellainen olo, että haluaisimme ehkä rakentaa tästä jotain uutta. Mies ehdotti "deittailua" (ts. ei tavata muita, vaan tehdään jotain kivaa yhdessä kun ehditään ja toimitaan fiiliksen mukaan, rakennetaan uutta). Samalla hän sanoi kuitenkin olevansa huolissaan siitä, että mahdollisesti uppoaisimme jälleen negatiivisuuteen, vanhoihin malleihin. Minä tunnen rakkautta ja kunnioitusta häntä kohtaan ja voisin hyvin kuvitella vielä aloittavani suhteen. Olen oppinut paljon erossaoloaikana. Olemme sopineet tapaavamme taas ensi viikolla, edellisestä kerrasta mies totesi, että hänellä oli tosi kivaa ja niin oli minullakin. Mitäköhän tässä pitäisi tehdä ja erityisesti miten kannattaisi edetä? Mies on vähän arka ja minuakin tietysti pelottaa hieman, kun en haluaisi polttaa siipiäni kauhean pahasti.
Yritän tässä aika avoimin mielin kirjoitella ekaa kertaa tälle palstalle.
Meillä on sellainen tilanne, että asuttiin n. 2 vuotta avoliitossa miehen kanssa. Asiat menivät solmuun, koska mies oli (lievästi) masentunut, eikä hän pystynyt sanomaan elämästämme muuta, kuin että "mä en yhtään tiedä mitä haluan yhtään mistään". En tajunnut ensin, mistä oli kysymys, ja loukkaannuin kauheasti. Muutenkin olis raskasta elää "emmä tiedä" ihmisen kanssa, vaikka diagnoosi tulikin ja lääkkeet alkoivat vaikuttaa. En osannut työstää tunteitani.
Tämä johti siihen, että minun voimani loppuivat. Yritin kiskoa itsestäni jotain hyvää ja positiivista, puhua tulevasta jne., mutta jouduin vain negatiiviseen kierteeseen. Lopulta en jaksanut muuta kuin reagoida kiukkuisesti (oli paha olla) ja mies vetäytyi. Olimme tosi kaukana toisistamme ja yhteisellä päätöksellä hankin oman asunnon ja muutin pois.
Nyt sitten olemme olleet erossa pari kuukautta. Suhteemme pohjalla on ollut paljon rakkautta, samanlaiset elämänarvot, kunnioitus ja lämmin ystävyys. Tykkäämme oikein kovasti toistemme tavasta elää ja olla. Eron jälkeen olen tajunnut näitä kuvioita ihan uudella tavalla ja työstänyt omia fiiliksiäni. On ihan tosi kivaa olla yksinkin, tai siis enhän minä yksin ole, minulla on unelmieni työ, ihana pieni koti, ystäviä, harrastuksia ja ylipäänsä uudelleenlöytynyt positiivinen asenne elämään. Elämämme oli miehen kanssa loppuvaiheessa tosi raskasta.
Tapasin miehen kanssa eilen. Olimme alkuun kuin hyvänpäivän tutut, emme edes halanneet, mutta meillä oli tosi kivaa yhdessä. Vaihdoimme kuulumisia ja puhuimme vähän tunteista. Ja - molemmilla on sellainen olo, että haluaisimme ehkä rakentaa tästä jotain uutta. Mies ehdotti "deittailua" (ts. ei tavata muita, vaan tehdään jotain kivaa yhdessä kun ehditään ja toimitaan fiiliksen mukaan, rakennetaan uutta). Samalla hän sanoi kuitenkin olevansa huolissaan siitä, että mahdollisesti uppoaisimme jälleen negatiivisuuteen, vanhoihin malleihin. Minä tunnen rakkautta ja kunnioitusta häntä kohtaan ja voisin hyvin kuvitella vielä aloittavani suhteen. Olen oppinut paljon erossaoloaikana. Olemme sopineet tapaavamme taas ensi viikolla, edellisestä kerrasta mies totesi, että hänellä oli tosi kivaa ja niin oli minullakin. Mitäköhän tässä pitäisi tehdä ja erityisesti miten kannattaisi edetä? Mies on vähän arka ja minuakin tietysti pelottaa hieman, kun en haluaisi polttaa siipiäni kauhean pahasti.