Olen ennenkin asiasta täällä jutellut ja nyt taas.. Ikuisuuskysymys, mutta nyt asiasta olen sanonut melkoisen painavaan sävyyn. Mutta pitäisikö minun vaan hyväksyä mies sellaisena kuin on?
Ollaan oltu yhdessä 10v, joista aviossa 3v ja lapsia kaksi (7v ja 5v). On hyvä mies, ainut puute on ettei osaa osoittaa hellyyttä eikä sano ääneen "rakastan sinua". Halaa, kun menen itse kainaloon ja pyydän. Kun sanon hänelle rakastan sua, osaa vastata niin mäkin sua. Milloinkaan ei tule halaamaan oma-aloitteisesti eikä kysy vaikka työpäivän / kokouksen yms jälkeen miten meni. Alkuaikoina jätti keittiönpöydälle viestejä, joissa ilmoitti miten iloinen on kohdatessaan minut ja miten rakastaa..
Olen tästä sanonut ja jutellut niiiin monta kertaa ja nyt vaan jotenkin mitta on täyttynyt totaalisesti. Olenko liian vaativa, kun haluan että minuakin halataan pyytämättä, ollaan kiinnostuneita mitä teen, mitä mulle kuuluu ja saisi mua pussatakin pyytämättä. Vaikkei sitten sitä rakastan sua sanoiskaan..
Nyt on lähipiirissä (ei läheinen) tapahtunut kuolemantapaus ja olen miettinyt tätä omaa eloani, muistellut edesmenneitä läheisiä jne. Olen ollut nyt muutaman päivän mietteissäni, mitä mies ei ole ihmetellut olleskaan. Nyt sitten noin tunti sitten rohkaisin mieleni ja puhuin asiasta taas, seuraavaan tapaan. "Haluan, että eläessäni saan kuulla minusta välitettävän, haluan saada halauksen, suukon ja hellyyttä rakastamaltani ihmiseltä, ilman että erikseen sitä pyydän. Jollet tosiaan osaa, sekin on asia mitä voi opetella. Jollet halua opetella, niin sitten meidän täytyy miettiä tulevaisuutta. En jaksa enkä halua enää pyytää. Haudalleni oon enää turha tulla itkemään, miksi en silloin"
Kysyin mitä mies tästä ajattelee, vai ajatteleeko ollenkaan tällaista? vastaus oli "no en kait sit mitään ajattele" hieman närkästyneeseen sävyyn. Tässäkään vaiheessa ei esim. kiertänyt kättä ympärilleni vaikka pihakeinussa vierekkäin istuttiin. Sanoin yrittäneeni ja puuskahdin antaa olla...
Näillä nyt mennään ja mies ei ole asiasta puhunut mitään..
Tuntuu ettei mulle mikään riitä, periaatteessa kaikki hyvin. Mutta hellyydenkaipuuni on niin valtava, että hämmentyneenä huomaan miettiväni jopa eron mahdollisuutta ja toista miestä, mitä en todellakaan haluaisi??
Kiitos jos jaksoit vuodatuksen lukea, jo kirjoittaminen helpotti. Olen nyt pallon heittänyt ja odotan kimpaako se takaisin. Kauanko odotan ja mitä jollei takasi kimpoakaan..
Ollaan oltu yhdessä 10v, joista aviossa 3v ja lapsia kaksi (7v ja 5v). On hyvä mies, ainut puute on ettei osaa osoittaa hellyyttä eikä sano ääneen "rakastan sinua". Halaa, kun menen itse kainaloon ja pyydän. Kun sanon hänelle rakastan sua, osaa vastata niin mäkin sua. Milloinkaan ei tule halaamaan oma-aloitteisesti eikä kysy vaikka työpäivän / kokouksen yms jälkeen miten meni. Alkuaikoina jätti keittiönpöydälle viestejä, joissa ilmoitti miten iloinen on kohdatessaan minut ja miten rakastaa..
Olen tästä sanonut ja jutellut niiiin monta kertaa ja nyt vaan jotenkin mitta on täyttynyt totaalisesti. Olenko liian vaativa, kun haluan että minuakin halataan pyytämättä, ollaan kiinnostuneita mitä teen, mitä mulle kuuluu ja saisi mua pussatakin pyytämättä. Vaikkei sitten sitä rakastan sua sanoiskaan..
Nyt on lähipiirissä (ei läheinen) tapahtunut kuolemantapaus ja olen miettinyt tätä omaa eloani, muistellut edesmenneitä läheisiä jne. Olen ollut nyt muutaman päivän mietteissäni, mitä mies ei ole ihmetellut olleskaan. Nyt sitten noin tunti sitten rohkaisin mieleni ja puhuin asiasta taas, seuraavaan tapaan. "Haluan, että eläessäni saan kuulla minusta välitettävän, haluan saada halauksen, suukon ja hellyyttä rakastamaltani ihmiseltä, ilman että erikseen sitä pyydän. Jollet tosiaan osaa, sekin on asia mitä voi opetella. Jollet halua opetella, niin sitten meidän täytyy miettiä tulevaisuutta. En jaksa enkä halua enää pyytää. Haudalleni oon enää turha tulla itkemään, miksi en silloin"
Kysyin mitä mies tästä ajattelee, vai ajatteleeko ollenkaan tällaista? vastaus oli "no en kait sit mitään ajattele" hieman närkästyneeseen sävyyn. Tässäkään vaiheessa ei esim. kiertänyt kättä ympärilleni vaikka pihakeinussa vierekkäin istuttiin. Sanoin yrittäneeni ja puuskahdin antaa olla...
Näillä nyt mennään ja mies ei ole asiasta puhunut mitään..
Tuntuu ettei mulle mikään riitä, periaatteessa kaikki hyvin. Mutta hellyydenkaipuuni on niin valtava, että hämmentyneenä huomaan miettiväni jopa eron mahdollisuutta ja toista miestä, mitä en todellakaan haluaisi??
Kiitos jos jaksoit vuodatuksen lukea, jo kirjoittaminen helpotti. Olen nyt pallon heittänyt ja odotan kimpaako se takaisin. Kauanko odotan ja mitä jollei takasi kimpoakaan..