Vaikea äitisuhde

[Tytär]

Näin äitienpäivänä tämä asia korostuu ja olen kantanut tätä sisälläni kauan, muutamalle läheiselle puhunut. Mietin tuossa juuri, kun siskoni oli kirjoittanut facebookkin, että hänellä on maailman paras äiti. Minä en voi sanoa samaa. Siskoni myös usein sanoo äidille, että rakastaa häntä, minä en voi. En vaan pysty. Kai äiti on mulle jollain lailla tärkeä, mutta että rakas... en usko. Äidin halaaminen on vaikeaa, tuntuu minusta teennäiseltä ja jopa epämiellyttävältä. Teen niin kuitenkin, kun äiti sitä haluaa. Tänääkin menen hymyssä suin äidin luo ja vien hänelle kaukun ja lahjan ja halaan ja toivotan hyvää äitienpäivää. Mutta sisälläni tuntuu sellainen ahdistava möykky, aina vaan useammin ja enemmän. Tästä asiasta on vaikea puhua, vaikea kertoa mikä mättää, siksi ehkä nyt kirjoitankin, jos saisin jotain tolkkua omille ajatuksilleni.

Jos vähän taustaa... Kun olin pieni, isäni oli usein viikkoja, jopa kuukausia töissä ulkomailla. Äiti huolehti minusta ja pikkuveljestäni. Tai no, "huolehti"... toisin sanoen jätti usein minut ja veljeni yksin yöksi, kun lähti tansseihin ja juhlimaan. Minä, 4v tyttö huolehdin 2v veljestäni parhaani mukaan. Sukulaiset tämän tiesivät, mutta ei niistä silloin 70-luvulla mihinkään ilmoitettu. Myöhemmin äiti ja isä erosivat, minä ja veljeni jäimme isälle, kun äitiä kiinnosti enemmän uusi miehensä. Isä meni uusiin naimisiin ja sain sitä myötä hyvän äitipuolen ja hänen mukanaan tuli uusi siskokin. Äitikin meni naimisiin ja sai uuden miehensä kanssa vauvan (tämä facessa kirjoittanut siskoni), erosi miehestä myöhemmin, kun mies oli väkivaltainen alkoholisti. Vierailin äidin luona kerran kuussa ja äiti oli tosi tärkeä. Teininä muutin samalle paikkakunnalle äidin kanssa, muutin poikaystäväni luo (jonka olin tavannut äidin luona vieraillessa). Äidin kanssa oli tuolloinkin hyvät välit. Myöhemmin saimme kaksi lasta, joille äiti oli hyvä mummu, auttoi paljon meitä lasten hoidossa. Kaikki meni hyvin ja koin välit äitiini normaaliksi.

Seitsemän vuotta sitten veljeni joutui vakavaan onnettomuuteen, josta ei pitänyt edes hengissä selvitä. Se oli raskasta aikaa meille kaikille. Veli selvisi kuitenkin ja parani lähes ennalleen. Mutta se vaikutti äitiin syvästi. Äiti masentui vakavasti, hänellä on yhä voimakkaita pelkotiloja, että jos menettää jonkun meistä lapsista. Aina ambulanssin äänen kuullessaan soittaa kaikki lapset läpi, että ei kai ole mitään sattunut. Samoihin aikoihin äidille alkoi ilmaantua myös paljon fyysisiä sairauksia, jotka on vieneet äidin aika heikkoon kuntoon. Tässä vuosien varrella sairaudet on lisääntyneet. Nyt tilanne on se, että äidillä on edelleen masennusta, ahdistusta ja paniikkihäiriö, joihin on lääkitys ja terapiassa käy viikottain. Nuo ovat aika hyvin hallinnassa. Lisäksi äidillä on sydämen vajaatoiminta, diabetes, keuhkoahtaumatauti, paha osteoporoosi, erilaisia ongelmia/kulumia/yms. selässä, käsissä ja niskoissa. Äiti valittaa nykyään aina. Kun on paikat kipeenä, kun ei pääse liikkumaan, kun on niin yksin, ahdistaa ja sattuu, ei pysty sitä eikä tätä... Kerjää sääliä kaikilta, keneltä vain voi. Roikkuu meissä lapsissa, hokee miten rakastaa meitä ja olemme hänen elämänsä valo. Kehuu kaikille, miten ihania ja rakkaita lapsia hänellä on ja olemme niin läheisiä ja kiinni toisissamme. Joka kerta tavatessamme pitää halata. Jos joku meistä tekee jonkun pidemmän reissun (lähikaupunkien ulkopuolelle), pitää ilmoittaa äidille milloin on perillä ja onko matka mennyt hyvin. Kun muuten äiti on huolesta sairaana. Yksi kerta tässä olin työmatkalla 100 km:n päässä ja olin unohtanut perille päästyä ilmoittaa äidille, niin hän oli aivan hysteerisenä paniikissa, että olen kuollut jossain liikenneonnettomuudessa.
Voi, näitä esimerkkejä ja juttuja olisi vaikka kuinka...
Se, mikä mua tässä ahdistaa ehkä eniten on se, että kun olin pieni ja tarvitisin äitiä, minulla ei sitä ollut. Miehet ja juhliminen kiinnosti enemmän, kuin kotona yksin olevat pienet lapset! Mutta nyt, kun olen 36v, niin äiti paapoo minua, kuin pikkulasta. Jos olen vaikka flunssassa, äiti soittelee, että "muista nyt kultapieni juoda paljon ja levätä ja soitat heti lääkäriin, jos olo huononee". Tekisi mieli karjua, että minä olen aikuinen ja osaan kyllä itse hoitaa itseni!!! Mutta en tee niin, en pysty.
Ja nyt kun äiti itse on heikko ja sairas, niin odottaa, että hänestä huolehditaan, häntä paapotaan ja säälitään ja hoidetaan. Mutta se ahdistaa minua! En halua olla vastuussa äidistäni.

Tiedän että mun täytyisi nämä kaikki asiat ottaa äidin kanssa puheeksi. Tuo lapsuusjuttukin on sellainen, että äiti varmaan luulee, etten muista niitä yksin jäämisiä, koska ikinä ei ole niistä puhuttu. Äiti vaan muistelee miten helppo lapsi minä olin ja miten mukavaa meitä oli hoitaa, jne. Miten voisin sanoa, että paskaa kaikki... ja että MUISTAN! Muistan miltä tuntui pelätä pimeässä ja lohduttaa pientä, itkevää pikkuveljeä. Kun minä puin, syötin ja hoidin pienen veljeni ihan yksin. Minun olisi pakko selvittää nämä äidin kanssa, jotta pääsen itse eteenpäin. Ja jotta jotenkin voisin ehkä rakentaa äidin kanssa vielä normaalin suhteen. Äidin mielestähän meillä on täydellisen läheinen suhde, itse koen tämän ainakin omalta osaltani teeskentelysksi ja äidin miellyttämiseksi.

Kiitos, jos joku jaksoi lukea. Ja jos vaikka joku vielä kommentoisikin, jos saisin jotain selkeyttä ajatusteni kaaokseen.

 

["vieras"]

Ekana tuli mieleen että onnistuisko yhteisterapia, missä voisitte käydä läpi nuo kipeät asiat, vai luuletko että saatte ne keskenänne setvittyä? Äitisi todennäköisesti luulee, ettet muista mitään, ja ehkä yrittää paikata tuolla höösäämisellä alitajuntaisesti lapsuuden juttuja. Mutta pitää teitä otteessaankin. Äitisi on heikko, sairas ja epävarma

 

["Vieras"]

[QUOTE="vieras";26256874]Ekana tuli mieleen että onnistuisko yhteisterapia, missä voisitte käydä läpi nuo kipeät asiat, vai luuletko että saatte ne keskenänne setvittyä? Äitisi todennäköisesti luulee, ettet muista mitään, ja ehkä yrittää paikata tuolla höösäämisellä alitajuntaisesti lapsuuden juttuja. Mutta pitää teitä otteessaankin. Äitisi on heikko, sairas ja epävarma[/QUOTE]

Sama tuli mieleen.

 

[Tytär]

No itseasiassa nyt, kun luin tuon kirjoittamani jutun, niin mullekin tuli mieleen, että jospa äiti tosiaan jotenkin alitajuisesti yrittää nyt paikata sitä, että ei ollut meille äitinä silloin, kun olimme pieniä.
Sitäkin olen joskus miettinyt, että kun äiti siellä terapiassa käy, niin voisinko joskus mennä hänen mukaansa ja puhua siellä näistä lapsuusasioista ja muista, mitkä mieltäni vaivaa. Näistä asioista puhuminen äidille on niin kovin vaikeaa, kun äiti on nyt niin heikko mieleltään ja fyysisestikin, että pelkään, jos hän romahtaa täysin. Mitä jos hän ei kestäkään näistä asioista puhumista? Tai sitä, että minä otan ne esiin?
En minä kuitenkaan halua äitiä satuttaa. Enkä minä ole vihainen tai katkera lapsuudestani, voin ne antaa hyvin anteeksi ja tavallaan olenkin antanut, mutta ehkä juuri se vaivaa, että niistä ei puhuta. Että ollaan ikäänkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sitä en tiedä tiesikö isäni näistä jutuista, nyt isä on jo kuollut, niin en voi kysyäkään.
Minusta vaan tuntuu, etten itse nyt pääse eteenpäin elämässä henkisesti. Nämä asiat vaivaa niin paljon. Jos ne puhuttaisiin läpi, niin ehkä ne sitten voisi jättää taakse ja jatkaa elämää? Mutta niistä on vaikea puhua! Olen miehelleni puhunut paljon, samoin yhdelle muulle läheiselle. Mutta se ei jotenkin auta, äidin kanssa tarvisi nämä asiat selvittää.
Tosiaan ennen veljeni onnettomuutta koin suhteeni äitiin normaaliksi. Ja ennen sitä äitikin kohteli meitä normaalisti, aikuisina ihmisinä. Mutta nyt tosiaan hän on niin takertunut meihin, että se todella ahdistaa ja tukahduttaa. Kyllä mä ymmärrän, että veljeni onnettomuus oli todella raskas juttu äidille, oli se meille muillekin. Mutta me muut olemme päässeet siitä yli, veli parani ja kaikki on hänellä ok. Kai se vaan laukaisi äidissä jonkinlaisen voimakkaan menettämisen pelon, tai jotain, mistä hän ei nyt pääse irti. Ehkä se tavallaan myös nosti äidillä pintaan sen, miten hän ei huolehtinut meistä lapsena? Ja sen vuoksi yrittää nyt pitä meistä hyvää huolta, omasta mielestään siis. En tiedä, tämä on kovin vaikeaa...

 

["vieras"]

Ensin sun kannattaa hankkia oma terapiasuhde, ja jutella siellä. Terapeutin kanssa voitte miettiä, kuinka kannattaisi asiassa toimia a edetä. Vai saisitko jo siellä sellaisia näkökantoja ja tukea että se auttaisi sua eteenpäin. .

 

[Kiuru82]

Laitan tähän muutamia omia ajatuksia.

Se tukahduttava ja ahdistava olo johtunee ehkä siitä, että tunnet, että joudut kannattelemaan heikkoa äitiä. Roolinhan pitäisi olla (ollut) toisinpäin. Et ole saanut olla lapsi ja vaikka nyt äitisi paapoo ja ikäänkuin suojelee, sinusta tuntuu luultavasti, että hän tekee senkin nyt itsensä vuoksi. Kun äiti on heikko, hänestä irtautuminen on vaikeaa, koska molemmat osapuolet jäävät syyllisyyden vuoksi kiinni toisiinsa.

Et enää tässä iässä saa äidiltäsi sitä, mitä jäit vaille lapsena. Omalla kohdallani vastaavasta asiasta toipuminen on edennyt seuraavasi:

Viha ja raivo äitiä kohtaan -> suru menetetystä lapsuudesta -> äidin näkeminen kehittymättömänä pikkulapsena, joka ei pystynyt parempaan -> rauha asiassa -> suuntautumine eteenpäin elämässä, rajojen laitto äidille, äidin auttaminen omien resurssien puitteissa, teen sen verran mikä tuntuu hyvältä, en yhtään enempää.

Onnea matkaan, ÄLÄ jää katkeruuteen. Sulla on vain yksi elämä, vihaa aikasi mutta tee sitten mitä itse haluat, kaikkia kivoja asioita. Rajojen asettamista varten voit käydä juttelemassa ammattilaisella.

 

[kauhea muisto]

Äiti läheisriippuvainen? Mahdollisesti myös pakkomielteinen, ja pojan likipiti-tilanne laukaisi tuommoisen reaktion, että hän joutuu nyt maksamaan vanhoista synneistään sillä, että lapsille tapahtuu jotain.

Kun aikuisiällä nuo kauheat lapsuuden turvattomuusmuistot alkavat saada lisää merkitystä ja väriä ja nousta pintaan, niin kun pitää huolehtia niiden aiheuttajasta, siinä joutuu aktiivisesti kieltämään vihansa ja tarvitsevuutensa joka sekunti. Se on raskasta ja kuluttavaa, ja voi lisätä raivoa entisestään.

Mutta kun saat mielellään toisten ihmisten kanssa käsiteltyä asiaa niin että se menettää valtaansa, eiköhän vähitellen äidinkin pysty kohtaamaan ilman että oma haava liikaa ärtyy.

 

["vieras"]

Sinä tyttö,olet joutunut liian aikaisin kantamaan liian suurta taakkaa..Eihän 4-vuotias millään opilla,pysty huolehtimaan nuoremmista sisaruksista!!!!Pelko,ahdistus ja vielä häpiä,kun äiti juoksee vieraiten miesten perässä.Siitähän tulee lapselle trauma,joka nyt on pulpahtanut pintaan. Nyt haet keskusteluapua terapeutilta,hän kyllä arvio milloin alat keskustelemaan äitisi kanssa asioista. Voimia sulle ja äitillesi...

 

[Tytär]

Kiitos teille kaikille hyvistä vastauksista. Uskon, että olette oikeassa.
Olen tosiaan ollut aivan liian pieni huolehtimaan pikkuveljestäni, eihän minun olisi pitänyt joutua huolehtimaan itsestänikään. Isäni uusi vaimo on kertonut nyt, kun olen jo aikuinen, että silloin kun muuttivat isäni kanssa yhteen, niin oli kova työ saada minut ymmärtämään, etten ole vastuussa veljestäni, eikä minun tarvitse hoitaa veljeäni, vaan se on aikuisten tehtävä. Olin kuulemma aina peitellyt veljeni sänkyyn ja pukenut aamuisin vaatteet, kaivanut kaapista ruokaa, jne... Itse en tätä muista.

Tosiaan tämä ahdistus on noussut pintaan vasta nyt viime vuosina, ja tuntuu että koko ajan se kasvaa vaan. Mietin paljon lapsuuttani ja sen vaikutusta nykyiseen elämääni. Minullakin on ollut masennusta ja ahdistusta ja sitä on hoidettu lääkkein. Terapiassakin kävin joskus hetken, mutta siitä en silloin saanut apua. Mutta voisin kyllä mennä uudestaan, ei se olisi mikään mahdoton ajatus.

En tosiaan halua elää katkeruudessa, tai vihata äitiäni. Enkä nytkään kai vihaa. Mutta koen suurta ärtymystä siitä paapomisesta ja takertumisesta. Ja ahdistusta. Haluaisin, että meillä voisi olla hyvä suhde äidin kanssa, mitä ei rasittaisi jotkut vanhat asiat. Äidillä itsellään oli hirveän huono suhde omaan äitiinsä. Äitini pikkusisko kuoli, kun äiti oli muutaman vuoden ikäinen ja perheeseen syntyi sen jälkeen uusi tyttö, joka oli sitten äidinäidin silmäterä ja äiti jäi huomiotta. Äiti on siitä syvästi katkera, eikä ole koskaan antanut anteeksi omalle äidilleen, joka nyt on kuollutkin jo. Itse en halua elää sellaisessa vihassa ja katkeruudessa, se kuluttaa ihmistä hirveästi. Haluaisin siis selvittää asiat, antaa anteeksi ja jatkaa elämää eteen päin.

Läheisriippuvainen äiti varmasti on. Ja pakkomielteinenkin. Ja vaikka mitä muuta. Äidillä on esim. joku kummallinen ostomania (?), ostelee hirveästi kaikkea turhaa tavaraa, kaikkea uutta kotiin ja sitten on aina rahaton. Raha ei meinaa riittä elämiseen. Tässä alkuvuodesta laitoin stopin äidin ainaiselle rahan ruinaamiselle. Oli siis aina (viikoittain) lainaamassa meiltä rahaa, kun ei itsellä ollut. Lopulta kun minä kieltäydyin lainaamasta, alkoi pyydellä mun lapsilta. Silloin suutuin, ja sanoin, että rahaa ei tipu! Eikä lapsilta pyydetä! Äiti silloin myönsi, että hänellä on ongelma rahankäytön suhteen. Että ostamamalla uutta yrittää piristää mielialaansa. Tästä on kuulemma puhunut terapiassakin.
Äiti myös usein on pyytämässä apua milloin mihinkin. Siis juuri rahan lainaamista, kuskaamista milloin minnekin, jne... Koskaan ei tarjoa mitään korvausta esim. kuskaamisesta ympäri kaupunkia, vaan olettaa, että me ilman muuta autetaan, onhan hän sentään meidän äiti! Mutta maksaa se bensa meillekin...
Viime syksynä kuskattiin äidin kissaa eläinlääkäriin, kun se sairastui, maksettiin (me lapset siis) kissan leikkaus, lääkkeet ja kaikki. Minä varsinkin olen äärettömän kissarakas, enkä voinut antaa kissan kärsiä.

Suren myös sitä, ettei äidillä ole ikinä varaa muistaa lastenlapsiaan. Ei synttärinä, ei jouluna, ei koskaan. En tarkoita, että tarvisi mitään kalliita lahjoja ostaa tai muuta, mutta jos edes karkkipussin tai jotain... Mutta kun ei ole rahaa. Kun kaikki menee siihen tavaraan. Noh, tää nyt on ehkä murheista pienin, mutta kuitenkin.

Muuten mulla on kyllä hyvä elämä tätä nykyä. On hyvä mies, ihanat teini-ikäiset lapset, ihana työpaikka ja hyviä ystäviä. Olen sinänsä siis onnellinen ja tyytyväinen. Vain tämä äitisuhde hiertää.

Olen miettinyt sitäkin, jos kirjoittaisin äidille kirjeen. Olen hyvä kirjoittamaan, mutta huono puhumaan. Jos kirjoittaisin kaikesta siitä, miltä musta tuntuu, mitä muistan lapsuudesta ja mitä toivon tulevaisuudelta. Jos sitä kautta saisi äidin miettimään asioita myös ja saataisiin siten puheyhteys tästä asiasta. En tiedä onko kovin huono ajatus?

 

[Timotei5]

Mitä odotat äidiltäsi? Anteeksipyyntöä? Asian tunnustamista? Muutosta?

Itse yritin korjata vastaavaa tilannetta kerrtoen äidille nyt aikuisena millaista olin kokenut, mutta se vain lisäsi vihaa ja johti sellaiseen rimpuilukierteeseen. Koska olimme tavallaan toisiimme sidoksissa, myös äitini avautui minulle ja petyin raskaasti, että jouduin kuulemaan hänenkin taakoistaan. Yhtäkkiä se olin taas minä, joka kuunteli, kuinka äiti selitti kokemani tilanteet oman lapsuutensa aiheuttamiksi ja itki omaa kohtaloaan.

Tarkoitan, että toimisin nyt toisin. Asettaisin äidille heti rajat, ja rajat itselleni esim. Rahan lainaamisen suhteen. Vihan käsittelisin terapeutilla, on tärkeä vihata jotta se ei kapseloidu sisään masennuksena. Onko sinulla tytärtä? Ajattele kuinka hienosti olet osannut kasvattaa vaikka sait itse ihan toisenlaiset lähtökohdat

 

[Liselle81]

Mitä veljesi ajattelee äidistänne? Lisäkysymyksenä nimittäin...

 

[Tytär]

Mitä minä odotan äidiltäni... No ehkä jonkinlaista selitystä siihen, että miten saattoi meidät pienet lapset jättää yksin. Tai ainakin asian myöntämistä, että hän teki väärin ja on siitä pahoillaan. En kai oikeastaan muuta.
Sitä minäkin tavallaan pelkään, että jos otan asian esiin nyt, niin mitä jos se johtaakin vihaan ja katkeruuteen.Tai siihen, että äiti surkuttelee entistä enemmän itseään, kun on vielä lapsensa silmissä huono äiti. Tai jotain. Ja ehkä eniten pelkään sitä, että äiti henkisesti romhataa niin, ettei enää selviä...

Pikkuveli ei muista lapsuudestamme näitä asioita mitä minä muistan, luullakseni ainakaan. Hänhän oli silloin tosi pieni. Enkä ole minäkään hänelle niistä puhunut. Vanhempien erottua veljelleni oli hirveän raskasta, että äiti "hylkäsi" hänet ja valitsi mieluummin toisen miehen ja uuden vauvan. Ja uusi sisko sai elää ja olla äidin luona aina, kun veli pääsi äidin luo vai kerran kuussa. Mutta on kai päässyt siitä jotenkin yli...?

Kaikkia meitä lapsia ahdistaa tai stressaa tämä äidin paapominen ja äidin jatkuva säälin kerjääminen. Mutta veljelleni ja siskolleni äiti on kyllä läheisempi, kuin minulle.

Tytärtä minulla ei itselläni ole, kaksi ihanaa poikaa. <3

 

[Tytär]

Jatketaan nyt vielä... Meinasin ensin, etten ihan tarkasti kaikkea kerro, ettei kukaan tunnista, mutta samapa tuo. Eli siis taustoistani ja sisaruksistani vielä. Äiti meni naimisiin jo 17 vuotiaana ja sai silloin ensimmäisen lapsen, pojan. Tämän isoveljeni isä kuoli, kun veljeni oli muutaman vuoden ikäinen. Sitten äiti meni uusiin naimisiin ja synnyin minä ja pikkuveljeni. isoveljeni asui jonkin aikaa meidän luonamme, mutta joutui sitten jonkinlaiseen koulukotiin (?), kun oli todella vaikea ja ongelmainen silloin. Siellä eli siihen asti, kun täytti 18v. Kun vanhempani erosivat, niin tosiaan minä ja pikkuveli jäimme isälle, isä meni uusiin naimisiin ja saimme hyvän ja turvallisen "äitipuolen" (joka on hyvin läheinen minulle edelleen!), joka huolehti meistä myös sitten, kun isämme kuoli, olin silloin 10v ja veli 8v. Äitikin tosiaan meni tahollaan uusiin naimisiin ja sai meille pikkusiskon. Vuosia myöhemmin sitten erosi.

Ja se oli siis isoveljeni, joka siinä onnettomuudessa oli, ei tämä nuorempi. Kaikki sisarukset olemme toisillemme "oikeita" siskoja ja veljiä, emme erottele sisko- tai velipuoliksi. Me sisarukset olemme kaikki hyvissä väleissä ja välimme vahvistuivat veljen onnettomuuden myötä. Me emme kuitenkaan keskenämme alkaneet hysteerisiksi toistemme vartijoiksi. Mutta äiti on tosiaan sitä edelleen. Ja tosiaan nuo sisarukseni ovat kaikki paljon läheisemmissä väleissä äitiimme, kuin minä. Johtunee osin siitä, että he kaikki ovat luonteensa perineet äidiltä. Kun taas minä olen hiljainen, rauhallinen ja kiltti, kuten isäni oli.

Tämä onnettomuudessa ollut isoveljeni kokee äidin paapomisen aika rankaksi. Mutta on toisaalta hyvin kiitollinen siitä, että kun veli makasi siellä sairaalassa kuukausia, osan ajasta koomassakin, niin äiti oli joka päivä vierellä ja "potki" veljeäni parantumaan. Veljellä on kai aika ristiriitainen tilanne, on toisaalta siis kiitollinen äidille, toistaalta ahdistuu siitä äidin jatkuvasta hössöttämisestä.

Meneeköhän tämä mun selitys jo ihan liian sekavaksi? Toivottavasti ei...

 

[kauhea muisto]

Kiitos teille kaikille hyvistä vastauksista. Uskon, että olette oikeassa.
Olen tosiaan ollut aivan liian pieni huolehtimaan pikkuveljestäni, eihän minun olisi pitänyt joutua huolehtimaan itsestänikään. Isäni uusi vaimo on kertonut nyt, kun olen jo aikuinen, että silloin kun muuttivat isäni kanssa yhteen, niin oli kova työ saada minut ymmärtämään, etten ole vastuussa veljestäni, eikä minun tarvitse hoitaa veljeäni, vaan se on aikuisten tehtävä. Olin kuulemma aina peitellyt veljeni sänkyyn ja pukenut aamuisin vaatteet, kaivanut kaapista ruokaa, jne... Itse en tätä muista.



En tosiaan halua elää katkeruudessa, tai vihata äitiäni. Enkä nytkään kai vihaa. Mutta koen suurta ärtymystä siitä paapomisesta ja takertumisesta. Ja ahdistusta. Haluaisin, että meillä voisi olla hyvä suhde äidin kanssa, mitä ei rasittaisi jotkut vanhat asiat. Äidillä itsellään oli hirveän huono suhde omaan äitiinsä. Äitini pikkusisko kuoli, kun äiti oli muutaman vuoden ikäinen ja perheeseen syntyi sen jälkeen uusi tyttö, joka oli sitten äidinäidin silmäterä ja äiti jäi huomiotta. Äiti on siitä syvästi katkera, eikä ole koskaan antanut anteeksi omalle äidilleen, joka nyt on kuollutkin jo. Itse en halua elää sellaisessa vihassa ja katkeruudessa, se kuluttaa ihmistä hirveästi. Haluaisin siis selvittää asiat, antaa anteeksi ja jatkaa elämää eteen päin.

Läheisriippuvainen äiti varmasti on. Ja pakkomielteinenkin. Ja vaikka mitä muuta. Äidillä on esim. joku kummallinen ostomania (?)

Olen miettinyt sitäkin, jos kirjoittaisin äidille kirjeen. Olen hyvä kirjoittamaan, mutta huono puhumaan. Jos kirjoittaisin kaikesta siitä, miltä musta tuntuu, mitä muistan lapsuudesta ja mitä toivon tulevaisuudelta. Jos sitä kautta saisi äidin miettimään asioita myös ja saataisiin siten puheyhteys tästä asiasta. En tiedä onko kovin huono ajatus?

Kirjoita vain, mutta älä missään nimessä lähetä. Ei äidistä taida olla käsittelemään niitä asioita, eikä se siis lähentäisi teitä vaan lisäisi äidin stressiä, ostomaniaa ja sinun vihaasi, koska saisit taas väärän reaktion. Mitä jos puhuisit äitipuolen kanssa noista asioista - ei toimi sekään jos hän kääntyy liian vahvasti sinun puolellesi, et tarvitse kanssakiukkuajaa vaan jonkun joka ymmärtää ja kestää. Terapeutti tietysti olisi varmin... Lisäksi luultavasti äidin aitokin pahoittelu tulee myöhässä eikä enää vaikuta.

Mihin pikkusisko kuoli - jäikö äidillesi syyllisyyttä asiasta? Huomaatko, että oma äitisi on tehnyt aivan samoin teille kuin mitä hänen perheessään tapahtui: jätti teidät huomiotta ja teki pikkusiskon palvottavakseen. Lisäksi jotenkin vaikuttaisi, että sinut jätettiin pikkuveljen kanssa pärjäämään vaarallisen nuorena siksi, että sinä esitit näytelmässä äitiäsi lapsena ja olisit joutunut kovaan syyllisyydentuntoon jos veljelle olisi tapahtunut jotain, ja jouduit joka tapauksessa koska sinun piti täyttää aikuisen saappaat nelivuotiaana. Melkein saman ikäinen kuin äitisi siskon kuollessa.

 

[teajohanna]

:hug:

Eipä riittänyt äitisi sen ikäisenä ja siinä elämäntilanteessa siihen mihin olisi pitänyt riittää.

Mutta jotain hän sitten teki joskus oikein: piteli sinua hyvin kun olit vauva, tai istutti sinuun jonkunt ajun siitä miten lapsia tulee kohdella; kun on saanut noin fiksun tyttären. Tietenkin olet saanut ja ammentanut itsellesi paljon eri ihmisiltä myöhemmin. Mutta paljon rakentuu noina ensimmäisinä kuukausina.

Vaikka äitisi jätti sinut pahaan pulaan pienenä, niin jossain vaiheessa hän teki jotain hienoa: sinut.

 

[Tytär]

Voi kiitos teille kauniista sanoistanne. <3

Äidin pikkusisko kuoli verenmyrkytykseen muistaakseni. Ja kyllä, äiti kärsi tästä kovaa syyllisyyttä. Juuri ennen siskon kuolemaa äiti oli ilman lupaa lähtenyt lykkimään siskoansa vaunuissa. Vaunut kaatuivat ja sisko putosi niistä. Siskolle ei tapahtunut siinä tilanteessa mitään, mutta heidän äitinsä oli ollut todella vihainen! Pian tämän jälkeen pikkusisko tosiaan sai sen myrkytyksen ja kuoli siihen. Se ei liittynyt vaunuista putoamiseen, mutta äitini pienenä tyttönä syytti itseään siitä. Ja hänen äitinsä ei koskaan kertonut, että äitini ei ollut siskonsa kuolemaan syyllinen, ei siltikään, vaikka äiti ääneen syytteli, että "minun vika, kun sisko kuoli". Vasta aikuisena äiti tajusi, isänsä kanssa puhuessaan, että pikkusiskon kuolema ei ollut hänen syytään.

Olen miettinyt sitäkin, että äidin elämä ei ole ollut helppoa, kun olin pieni. Hän jäi yksin hoitamaan meitä, kun isäni oli paljon ulkomailla. Isoveljeni oli siellä koulukodissa (en tarkkaan muista missä vaiheessa isoveli sinne joutui), minä olin taapero pikkuveljeni syntyessä ja pikkuveljellä oli paha koliikki. Äiti oli tosiaan menettänyt ensimmäisen miehensä, oma lapsuutensa oli rankka. Ei kai hänestä ollut oikein yksin hoitamaan meitä. Tietysti ajat oli silloin erilaiset kuin nykyään, ei varmaan sillä lailla haettu ja saatu apua, kuin nykypäivänä?

En usko, että äiti koskaan olisi halunnut meille pahaa, ei vaan osannut silloin toimia oikein. Ja nykyäänkin, vaikka on ärsyttävä ja raivostuttava paapoja, niin varmasti hyvää tarkoittaa. Ja jatkaa sitä varmasti, kunnes joku hänelle sanoo, että lopettaa. Mutta sitäkin on vaikea sanoa.

Jos esim. kirjoitan facessa, että meillä kävi vieraita, niin äiti kysyy heti että kuka ja miksi. Kun äidin KUULUU tietää. Tai jos kirjoitan käyneeni ostoksilla, tulee heti kysymys, että mitä ostit ja oliko kallista? Kun äidin tosiaan KUULUU tietää, mitä tytär ostelee. Jos kerron olevani kipeä, tosiaan kyselee heti mikä on, mitä lääkkeitä olen ottanut, muistanko juoda, soita lääkäriin, muista levätä, älä mene töihin sairaana, jne... Äidin täytyy saada tietää KAIKKI, hänen täytyy saada antaa ohjeita ja neuvoja. Hän puhuu meille kun pikkulapsille (äidin kullannuppu, äidin pikku prinsessa, äidin lintunen...). Tänään meinasi saada slaagin, kun kuuli teinini ajaneen mopolla ison tien yli. Teini siis kävi mopolla sellaisella alueella, että piti ylittää iso ja vilkas maantie. Äiti oli aivan kauhistunut ja sanoi pojalle, että pitää pysyä tässä lähistöllä, ettei tarvi ylittää isoa tietä, kun voi sattua mitä vaan. Sanoin kyllä siihen, että lopeta nyt tuollainen höpötys.

Jos meille lapsille sattuu jotain (vakava sairastuminen, avioero, ihan mitä tahansa ikävää), äiti kääntää asian niin, että miksi aina HÄNELLE käy näin? Miksi juuri HÄNEN pitää TAAS kärsiä? Hän siis tavallaan unohtaa tai sivuuttaa sen, että esim. juuri eronnut siskoni kärsii itse siitä erostaan ja että se oli siskoni avioero. Äiti vaan suree sitä, kun hänen täytyy tämäkin kestää, että tytär kärsii. velkeni onnettomuudestakin usein puhuu niin, että miksi juuri MEILLE piti käydä näin. Ei siis niin, että miksi juuri veljelleni piti käydä niin. Nytkin tässä alkuvuodesta, kun minun anoppini sairastui vakavasti, niin äiti taas kerjäsi sääliä, että miksi aina MEILLE pitää tulla murheita. Kysyin, että miten se on hänen murheensa, jos minun anoppini/mieheni äiti sairastuu. Niin äiti selitti sitä sillä, että on kurjaa kun anoppini sairastaa ja joutuu kärsimään kipuja, kun äiti tietää, mitä se on, kun hänkin on niin paljon sairastanut ja kärsinyt.
Tai kun minä tuossa ennen joulua tuskailin, miten olen henkisesti aivan loppu (oli monta ikävää sattumusta siinä juuri), niin äiti sitäkin isoon ääneen päivitteli kaikille, että miten on kamalaa, kun MEIDÄN tarvii AINA kärsiä ja kestää ikäviä juttuja. Niin, siis MEIDÄN... Siihenkin kohtaan olisin kaivannut, että äiti sanoisi, että olen pahoillani, että SINULLA on vaikeaa ja kyllä SINÄ siitä selviät. Mutta ei, aina vaan ME tai MINÄ...
Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Tästä ehkä paistaa pienoinen katkeruus... Koen, etten saa edes olla väsynyt ilman, että sekin on äidin murhe ja asia. Koen, ettei äiti osaa lohduttaa minua, jos minulla on paha mieli, vaan silloinkin kaipaa lohtua itselleen.

Mutta kiitos, kun saan kirjoittaa tänne, tämä ehkä jollain lailla nyt selventää ajatuksiani. Ja olen saanut teiltä hyviä neuvoja ja paljon ajattelemisen aihetta.

 

[teajohanna]

Käsittelet vaikeita asioita ja tuot niitä sanoiksi. Ja tuomalla sanoiksi jäsennät ja autat itseäsi ymmärtämään.

Hyvä ihminen sinusta tuli. Hyvää äitienpäivää sinulle. Ja hyvää äitienpäivää myös äidillesi!

 

[Tytär]

Niin ja siis kyllä äidissä hyvääkin on. Äiti tosiaan auttoi paljon silloin, kun omat lapseni oli pieniä. Hoiti vauvaa, että minä sain nukkua valvottujen äiden jälkeen, jne.
Ja äiti on aina valmis kuuntelemaan, jos kuuntelijaa tarvitsen. Mutta tosiaan siinä tahtoo käydä sitten niin, että se minun murheeni unohtuu, kun äidilläkin on niin paljon kaikkea.

Minä oon varmaan vuosia ja vuosia koittanut unohtaa, antaa asioiden olla. Mitä sitä vanhoja kaivelemaan. Mutta nyt nämä asiat vaan pyrkii pintaan ja toisinaan kuohahtaa ihan kiukkunakin ulos. (Mies raukkani, kun joutuu kuuntelemaan... ) Kai se niin on, kuten joku tuossa kirjoitti, että sen vihan ja kiukun pitää antaa tulla, ennenkuin voi siirtyä eteenpäin. Mutta sekään ei ole helppoa.

 

[kauhea muisto]

No sanoisin tältä tutustumalta, että äitisi on lämmin ja vastuuntuntoinen ihminen niissä rajoissa, joihin hän kykenee. Ja se ei ole kovin paljon, koska hänelle on ihmisten rajat aivan hepreaa. Neuroottinen itsekeskeisyys on juuri tuota mitä kuvasit, että muiden ihmisten asioihin ei pystytä paneutumaan heidän kannaltaan, se ei kertakaikkiaan onnistu koska se vaatii terveen ihmisen näkökulmaa ja kykyä painaa itsensä sivurooliin. Ja sama itsekeskeisyys on mahdollistanut aikanaan sinun jättämisesi veljestä vastuuseen nelivuotisena.

Sen sijaan äitisi on ajan kanssa onnistunut luomaan tuollaisen laajemman me-yksikön, ja yrittää nyt pitää kaikki langat käsissään hallitakseen niitä luonnottomia (ja osin luonnollisiakin) syyllisyydentunteitaan. Jos hän onnistuu tietämään teidän kaikki asianne keskusvalvomostaan käsin, niin kukaan ei enää kuole. Ja jos hän onnistuu sitouttamaan teidät hänen hyvinvointiaan ylläpitämään, niin hän on turvassa.

Ehkä ajan kanssa ja terapian jatkuessa vähitellen äitisi saattaa kyetä hetkittäin kiinnostumaan ulkomaailmasta aidostikin, muuten kuin hallinnantarpeensa kautta. Mutta en laskisi sen varaan omia toiveitani.

Teidän lasten on vain opittava löytämään kunnolliset kuuntelijat muualta ja luovuttava haaveesta, että äiti voisi sen roolin ottaa. Sitä voitte ehkä tutkia käytännössä, paljonko äiti kestää rajojen laittoa, ja paljonko pystytte syöttämään äidille niitä positiivisia uutisia ja rajaamaan vellomista huonoissa.

 

[Tytär]

kauhea muisto: Sinulla on tosi hyviä ajatuksia, osaat jotenkin pukea sanoiksi sen, mitä minä en osaa. Kiitos siitä!

Googletin muuten tuossa juttuja läheisriippuvuudesta ja sen oireista. Suurin osa sopii äitiin todella hyvin.

Ja kyllä, äiti on kyllä omalla tavallaan lämmin ihminen. Äidissä on tosiaan paljon hyvääkin. En halua antaa kuvaa, että äiti on hirveä, kamala ihminen. Kun äiti on tässä viime vuosina sairastanut paljon ja ollut pariin otteeseen lähellä kuolemaakin, niin olen ollut todella huolissani, pelännyt äidin menetystä ja ollut onnellinen, kun äiti selvisi.
Ymmärrän sen, että kaikkien kokemustensa jälkeen (varsinkin veljeni onnettomuuden jälkeen), äiti on ylihuolehtiva. Ymmärrän, että häntä pelottaa, että meistä jollekin sattuu jotain. Ja huolissaan saakin olla, onhan se ihan normaalia, kun se pysyy tietyissä rajoissa. Mutta kun se tosiaan menee sellaiseksi ylihysteeriseksi vahtimiseksi, niin se on todella raskasta, niin meille läheisille, kuin äidille itselleenkin.
Yksi esimerkki on sellainen, kun siskoni yritti saada lääkärille aikaa terveyskeskuksesta, muttei saanut (oli kaikki ajat täynnä). Niin äitini meni raivoamaan sinne terveyskeskukseen, että tyttärelle pitää saada aika! Kyse ei ollut mistään hengen hädästä, eli siskoni olisi kyllä pärjännyt muutaman päivän, mutta äiti ei tätä hyväksynyt, vaan hänen lapselleen pitää saada aika heti! (Ettei vaan satu pahempaa...) Muistaakseni onnistui sen ajan saamaankin, mutta itseäni olisi loukannut ja hävettänyt suunnattomasti, jos äiti alkaisi hoitaa minun, aikuisen ihmisen asioita tuolla lailla! On äiti joskus jossain asioissa "uhannut", että hän hoitaa sen, jos minä en onnistu. Olen kieltänyt ehdottomasti!!! Ja onneksi on uskonutkin.

Toisaalta oikeasti säälin äitiä kamalasti. Hän on kokenut niin kovia, että en tiedä olisiko itsellänikään asiat tuon paremmin kaikkien niiden kokemusten jälkeen. Mutta en usko, että säälikään auttaa. Kuten tuossa raha-asiassakin, aina säälitti, kun äiti soitti ja aneli edes kymppiä, jotta saa jotain syömistä. Sitten vaan tuli raja vastaan ja totesin, että mun ei tarvi elättää äitiäni, eikä sillä tavalla edesauttaa hänen tuhlaamistaan turhiin asioihin. Ja hyvinpä tuo on pärjännyt ilman mun rahojani.

Tämä on ollut aika... toisaalta helpottavaa, toisaalta ikävää kirjoitella tänne. Helpottavaa siksi, että olen saanut paljon ajateltavaa, hyviä näkemyksiä ja neuvoja. Ikävää siksi, että toisaalta syyllisyys meinaa painaa siitä, että kirjoitan tällaisia asioita äidistäni. Ihan kuin pettäisin hänet kertomalla hänestä näin negatiivisia asioita.

 

[Liselle81]

Samaa mieltä. Äitisi ongelma liittyy rajojen hahmottamiseen. Hän ei tee sitä tahallaan, vaan se on hyvin tavallista ihmiselle, jolla on huono itsetunto ja joka on epävarma ja pelokas. Rajaton ihminen tukahduttaa ja takertuu. Voisit helpottaa oloa sillä, että lakkaat odottamasta äitisi kykyä vetää rajat, vaan vedät ne itse. Se voi vaatia opettelua. Moni rajaton menee ensiyrittämällä ääripäähän ja ottaa rajat kauheasti raivoten, koska tuntee syyllisyyttä rajojen asettamisesta. Olisikin hyvä päästä ensin syyllisyydestä ja lapsen velvollisuudentunteesta eroon ja sitten stressittä vedellä näitä rajoja.

Ei ongelmasi miltään aivan mahdottomalta kuullosta, osaat käsitellä sitä kypsästi ja hahmotat sen jopa runollisen kauniisti. Kesäkin on tulossa, muista ulkoilla ja levätä, niillä on iso metkitys voimia!

 

[Timotei5]

Eräs huomio; olen huomannut, että monesti ihminen ei pääse eteenpäin siitä vihavaiheesta, koska käsittelee ongelmaa ns. lyhytaikaisen palkinnon keinoin. Saatat purkautua äidillesi asiasta, odottaa häneltä jotain tiettyä tunnustusta ja olosi ehkä helpottaakin puhuessasi hänen kanssaan, mutta pian huomaat, että äitisi ei sittenkään ihan tajunnut tai et kuullut juuri niitä sanoja kuin odotit. Petyt ja raivostut vain lisää.

Toinen sudenkuoppa voisi olla tuo, että saat väliaikaista helpotusta avautumalla miehellesi tai vaikka äitipuolelle, mutta koska lähimmäisillä on tapana olla puolueellisia ja yhtyä " surkuttelu/ valituskerhoon", se itse asiassa lisää katkeruutta, vaikka hetkellisesti olo onkin helpottanut.

Sitä mietin, että miksi juuri nyt käyt tätä mielesi taistelua lapsuuden ahdistavista muistoista. Pelottaako sinua, että äitisi vanhenee ja muuttuu yhä heikommaksi ja sitoo sinut yhä tiiviimmin hoitovastuuseen, vaikka haluaisit väljyyttä ja lepoa suhteeseenne? Ajatteletko, että juuri sinä olet sisaruksista se, joka olisi ensimmäisenä " tulilinjalla" joutua tähän vastuutehtävään?

Minusta sinun kannattaa jatkossakin kirjoittaa, kun ahdistaa. Elämään kuuluu tällainen vellova tunteiden jamuistojen käsittely, moni kolme- nelikymppinen itkee lapsuuttaan jossain vaiheessa. Kirjoittaminen on siitä hyvä, että se ei lietso ahdistusta

 

[ahdistus]

Voi kun sinulla on niin samanlaisia tuntemuksia äitiäsi kohtaan, kuin minulla. En pysty kyllä yhtään mitenkään auttamaan sinua, mutta haluan kuitenkin tähän vastata. Olin nimittäin tänään niin hirvittävän ahdistunut, kun piti lähteä äidille hyvää äitienpäivää toivottamaan, että tuntui, että pakahdun omaan pahaan olooni. Minusta todella nykyään tuntuu, että on ihan fyysisesti paha olo äitienpäivänä. Ajatuskin siitä, että joudun toivottamaan äidilleni hyvää äitienpäivää, ahdistaa nykyään ihan hirvittävästi. Miksi minun täytyy niin sanoa ja tehdä, kun en sitä tarkoita? Tai tavallaan tarkoitan, en minä hänelle pahaa halua!

Olen todella pitkään miettinyt tätä asiaa ja oikeastaan nyt, kun luin kirjoituksesi, minulle ehkä hiukan avautui tämä oma paha oloni. Sinulla on todella ikäviä hylkäämiskokemuksia. Omat kokemukseni ovat kai enemmänkin henkisiä. Olen kovasti yrittänyt muistella omaa lapsuuttani viimeaikoina ja muistan siitä vain ikäviä asioita: isän ja äidin riitelyt päällimmäisenä, äidin avautumiset sänkyni reunalla siitä, kuinka pahoja isän sukulaiset ovat (olin ala-aste ikäinen). Vähän vanhempana ehkä juuri teini-iässä äiti kommentoi olemustani: olin usein hänen mielestään "kuin nukkuneen rukous" . Kerran "länötin" väärässä asennossa.Itkiessäni joskus huoneessani, äiti kuuli niiskutukseni ja tiuskaisi, että "älä taas vajoa tuohon itsesääliin. Ja paljon, paljon muuta. Itselleni on jäänyt mieleen, että "hymyilin" aina, sisälläni ei kyllä ollut hymyn häivää.

Olen aina ollut liian kiltti. Yleisesti puhuttiinkin siitä, kuinka kiltti ja ihana tyttö olen.

Muutettuani kotoa, äitini (ja myös isäni) ripustautui minuun. Itkeä pillitti vaan sitä, kun muutin. En saanut minkäänlaista tukea tai kannustusta vanhemmiltani, vaan jouduin tuntemaan syyllisyyttä muutostani. Vaivihkaa kannoin pikkuhiljaa tavaroitani kotoa. Tuntuu kyllä nyt ihan sairaalta! Muuttamiseni oli ikäänkuin tabu. Siitä ei voinut puhua ja sitä ei ollut tapahtunut.

Ja tosiaan tunnen syyllisyyttä niistä tunteista, mitä nyt äitiäni kohtaan tunnen: välillä vihaa, välillä en mitään. Usein nykyään säälin. En pysty hänelle oikein mistään puhumaan, ainakaan vaikeista asioista. Niitä näitä kaalinpäitä. Ei puhettakaan, että voisin noista lapsuudenaikaisista asioista puhua. Jos hän jotain aloittaisi, juoksisin viivana karkuun. En yleensäkään pysty puhumaan mistään miehenikään kanssa. Puhuminen on minulle äärettömän vaikeaa. Menen totaalisen lukkoon välittömästi ja sulkeudun täysin. Myöskin mieheni lähelle päästäminen on äärettömän vaikeaa nykyään, mikä on hirvittävää.

Tosiaan, anteeksi, kun nyt tässä näin avauduin, mutta oli pakko purkautua nyt tähän, kun jotenkin oli niin tuttuja nuo sinun tuntemuksesi.

 

[kauhea muisto]

kauhea muisto: Sinulla on tosi hyviä ajatuksia, osaat jotenkin pukea sanoiksi sen, mitä minä en osaa. Kiitos siitä!

Googletin muuten tuossa juttuja läheisriippuvuudesta ja sen oireista. Suurin osa sopii äitiin todella hyvin.

Ja kyllä, äiti on kyllä omalla tavallaan lämmin ihminen. Äidissä on tosiaan paljon hyvääkin. En halua antaa kuvaa, että äiti on hirveä, kamala ihminen. Kun äiti on tässä viime vuosina sairastanut paljon ja ollut pariin otteeseen lähellä kuolemaakin, niin olen ollut todella huolissani, pelännyt äidin menetystä ja ollut onnellinen, kun äiti selvisi.
Ymmärrän sen, että kaikkien kokemustensa jälkeen (varsinkin veljeni onnettomuuden jälkeen), äiti on ylihuolehtiva. Ymmärrän, että häntä pelottaa, että meistä jollekin sattuu jotain. Ja huolissaan saakin olla, onhan se ihan normaalia, kun se pysyy tietyissä rajoissa. Mutta kun se tosiaan menee sellaiseksi ylihysteeriseksi vahtimiseksi, niin se on todella raskasta, niin meille läheisille, kuin äidille itselleenkin.
Yksi esimerkki on sellainen, kun siskoni yritti saada lääkärille aikaa terveyskeskuksesta, muttei saanut (oli kaikki ajat täynnä). Niin äitini meni raivoamaan sinne terveyskeskukseen, että tyttärelle pitää saada aika! Kyse ei ollut mistään hengen hädästä, eli siskoni olisi kyllä pärjännyt muutaman päivän, mutta äiti ei tätä hyväksynyt, vaan hänen lapselleen pitää saada aika heti! (Ettei vaan satu pahempaa...) Muistaakseni onnistui sen ajan saamaankin, mutta itseäni olisi loukannut ja hävettänyt suunnattomasti, jos äiti alkaisi hoitaa minun, aikuisen ihmisen asioita tuolla lailla! On äiti joskus jossain asioissa "uhannut", että hän hoitaa sen, jos minä en onnistu. Olen kieltänyt ehdottomasti!!! Ja onneksi on uskonutkin.

Toisaalta oikeasti säälin äitiä kamalasti. Hän on kokenut niin kovia, että en tiedä olisiko itsellänikään asiat tuon paremmin kaikkien niiden kokemusten jälkeen. Mutta en usko, että säälikään auttaa. Kuten tuossa raha-asiassakin, aina säälitti, kun äiti soitti ja aneli edes kymppiä, jotta saa jotain syömistä. Sitten vaan tuli raja vastaan ja totesin, että mun ei tarvi elättää äitiäni, eikä sillä tavalla edesauttaa hänen tuhlaamistaan turhiin asioihin. Ja hyvinpä tuo on pärjännyt ilman mun rahojani.

Tämä on ollut aika... toisaalta helpottavaa, toisaalta ikävää kirjoitella tänne. Helpottavaa siksi, että olen saanut paljon ajateltavaa, hyviä näkemyksiä ja neuvoja. Ikävää siksi, että toisaalta syyllisyys meinaa painaa siitä, että kirjoitan tällaisia asioita äidistäni. Ihan kuin pettäisin hänet kertomalla hänestä näin negatiivisia asioita.

Eihän se äidin sääliminen auta, koska se vetää sinua takaisinpäin omaan syyllisyydentunnon ja säälin kierteeseesi. Nytkin koet kirjoittaneesi kovin negatiivisia asioita, vaikka olet käsitellyt äidin tekoja ja kokemuksia ennemminkin ylimyötätuntoisesti (pitäisi lukea vielä läpi ja tarkistaa vaikutelma, mutten tähän aikaan jaksa).

Kun käsittelet niitä vihaisia tunteitasi ajan kanssa, niin vähitellen sääli alkaa vaihtua sellaiseen myötätuntoon, joka ei pienennä omia kokemuksiasi. Toistaiseksi taitaa olla niin, että joko eläydyt äitisi asioihin tai omiisi, ja on vaikea nähdä molemmat puolet yhtä aikaa, koska toinen himmentää toisen? Vähitellen alat nähdä asioiden yhteydet ja saat vellomisesta silloin pidempikestoistakin voimaa, niinkuin Timotei tuossa taisi vihjaista.

Kaikenkaikkiaan, tämä keskustelu on ollut todella laadukkaita kommentteja pullollaan ja monelta olen saanut oivalluksia. Katsotaan jatkuuko tämä, merkkaan seurattaviin.

Niin yksi kysymys. Kun laitat äidillesi rajoja ja hän tottelee, niin pystytkö kiittämään häntä, ja kykeneekö hän rauhoittumaan siitä enemmänkin kuin siksi hetkeksi? Koska jos näin onnellisesti olisi että molempiin voisit vastata Kyllä, niin asiathan olisivat onnellisesti. Eli te voisitte ehkä yhteistyönäkin sisarusten voimin lapsenkasvatusotteella huolehtia siitä, että äidin hallitsevuus ei pääse lisääntymään, ja hän saisi myönteistä palautetta edistymisestään, ja hallitsemisen tarve voisi vähentyä taas hiukan lisää?

Tämä voi kyllä olla ylioptimistinen idea, älä ripustaudu siihen. Äidin käytös on rakentunut käsittelemään ylettömiä ja kyltymättömiä syyllisyydentunteita, jotka ovat pitäneet hänelle seuraa käytännöllisesti katsoen koko elämän. Jos käytöstä muutetaan, tunteet jäävät pyörimään vaikka karuselli on viety. Siinä voi koneisto ylikuumeta, kun käyttövoima on tallella muttei ole mihin sitä purkaisi.

Samoin on mahdollista, että jos äitisi käytöksessä on selkeästi pakkomielteisiä piirteitä, niin hallitsevan käytöksen rajoittaminen lisääkin ahdistusta sitäkin kautta, joten kannattaa olla tarkkaavainen. Hän tuskin jaksaa olla noin paneutuvainen pelkästä velvollisuudentunteesta, kun kerran puolituntemattomienkin kohtaloon eläytyminen on hänelle niin rankkaa ja väistämätöntä. Eli vaikka äiti onkin epärealistinen ahdistuessaan yliempaattisesti milloin mistäkin, niin se ahdistus on todellista ja raskasta kantaa, niinkuin olet huomannutkin. Äidilläsi on niin heikot keinot käsitellä ahdistusta ja hän kokee velvollisuudekseen imeä sitä joka suunnasta lisää.

Eli vaikka nyt kirjoitankin ymmärtävästi äidistäsi, niin täytyy vielä muistuttaa, että älä mene siihen ansaan, että alat pelastaa äitiäsi ja unohdat sitä kautta itsesi. Ei ollut puhetta äitisi iästä, mutta on mahdollista että vaikka häntä voitaisiinkin jonkin verran auttaa, niin aika loppuu kesken. Sitä paitsi hänellähän on jo terapeutti, hoida sinä omat tunneristiriitasi kuntoon. Ja muista, että sinä koet justiin niitä tunteita kuin sinun tilanteessasi on mahdollista, ja kun ne kammataan auki, voit kokea niinkin syvää raivoa että pitää ottaa etäisyyttä äitiin paljon nykyistä enemmän. Sille pitää uskaltaa antaa tilaa, ja jos olet antautunut jeesuskompleksin valtaan (niinkuin minä kirjoitellessani näitä pitkiä vastauksia), niin et ehdi hoitamaan itseäsi, etkä kuitenkaan äitiäkään voi auttaa. Et voi kävellä kahteen suuntaan yhtä aikaa.

Enkä minä nyt sentään puhtaasti jeesuskompleksin tähden näitä ole sinulle kirjoitellut. Vaan koska itsellänikin on syyllisyyssuhde äitiini, asioiden kirjoittaminen
auttaa itseänikin ymmärtämään mistä on tultu ja mihin ollaan menossa.

Uskallusta!

 

[kauhea muisto]

Voi kun sinulla on niin samanlaisia tuntemuksia äitiäsi kohtaan, kuin minulla. En pysty kyllä yhtään mitenkään auttamaan sinua, mutta haluan kuitenkin tähän vastata. Olin nimittäin tänään niin hirvittävän ahdistunut, kun piti lähteä äidille hyvää äitienpäivää toivottamaan, että tuntui, että pakahdun omaan pahaan olooni. Minusta todella nykyään tuntuu, että on ihan fyysisesti paha olo äitienpäivänä. Ajatuskin siitä, että joudun toivottamaan äidilleni hyvää äitienpäivää, ahdistaa nykyään ihan hirvittävästi. Miksi minun täytyy niin sanoa ja tehdä, kun en sitä tarkoita? Tai tavallaan tarkoitan, en minä hänelle pahaa halua!

Olen todella pitkään miettinyt tätä asiaa ja oikeastaan nyt, kun luin kirjoituksesi, minulle ehkä hiukan avautui tämä oma paha oloni. Sinulla on todella ikäviä hylkäämiskokemuksia. Omat kokemukseni ovat kai enemmänkin henkisiä. Olen kovasti yrittänyt muistella omaa lapsuuttani viimeaikoina ja muistan siitä vain ikäviä asioita: isän ja äidin riitelyt päällimmäisenä, äidin avautumiset sänkyni reunalla siitä, kuinka pahoja isän sukulaiset ovat (olin ala-aste ikäinen). Vähän vanhempana ehkä juuri teini-iässä äiti kommentoi olemustani: olin usein hänen mielestään "kuin nukkuneen rukous" . Kerran "länötin" väärässä asennossa.Itkiessäni joskus huoneessani, äiti kuuli niiskutukseni ja tiuskaisi, että "älä taas vajoa tuohon itsesääliin. Ja paljon, paljon muuta. Itselleni on jäänyt mieleen, että "hymyilin" aina, sisälläni ei kyllä ollut hymyn häivää.

Olen aina ollut liian kiltti. Yleisesti puhuttiinkin siitä, kuinka kiltti ja ihana tyttö olen.

Muutettuani kotoa, äitini (ja myös isäni) ripustautui minuun. Itkeä pillitti vaan sitä, kun muutin. En saanut minkäänlaista tukea tai kannustusta vanhemmiltani, vaan jouduin tuntemaan syyllisyyttä muutostani. Vaivihkaa kannoin pikkuhiljaa tavaroitani kotoa. Tuntuu kyllä nyt ihan sairaalta! Muuttamiseni oli ikäänkuin tabu. Siitä ei voinut puhua ja sitä ei ollut tapahtunut.

Ja tosiaan tunnen syyllisyyttä niistä tunteista, mitä nyt äitiäni kohtaan tunnen: välillä vihaa, välillä en mitään. Usein nykyään säälin. En pysty hänelle oikein mistään puhumaan, ainakaan vaikeista asioista. Niitä näitä kaalinpäitä. Ei puhettakaan, että voisin noista lapsuudenaikaisista asioista puhua. Jos hän jotain aloittaisi, juoksisin viivana karkuun. En yleensäkään pysty puhumaan mistään miehenikään kanssa. Puhuminen on minulle äärettömän vaikeaa. Menen totaalisen lukkoon välittömästi ja sulkeudun täysin. Myöskin mieheni lähelle päästäminen on äärettömän vaikeaa nykyään, mikä on hirvittävää.

Tosiaan, anteeksi, kun nyt tässä näin avauduin, mutta oli pakko purkautua nyt tähän, kun jotenkin oli niin tuttuja nuo sinun tuntemuksesi.

Voi olla, että lapsuudessasi on asioita, joihin et pääse käsiksi, tai voi olla että tavallaan tapahtumat eivät ole olleet kovin raflaavia, mutta silti teidän perhedynamiikassa saattaa olla asioita, jotka vaatisivat hyvän ammattilaisen apua auetakseen.

Olen miettinyt tuota, että ilmiselvästi vaikean lapsuuden kokeneella ihmisellä (kuten ap) on se etu puolellaan, että hän jossain määrin ymmärtää mistä epämääräinen olo nousee ja oppii sanoittamaan asioita jossain määrin itse, ja kukaan ei kehtaa tulla mussuttamaan. Sitten taas on näitä niinkuin ehkä sinä, joilla on vaikeuksia ehkä saada myötätuntoa kuulijoilta (varmasti aikas moni teini on saanut kuulla kommentteja habituksestaan kotona jne). Siksi voi olla vaikea ymmärtää itsekään, miksi on niin kehno olla, ja menee vuosia ja vuosia siihen, kuin vain yrittää rämpiä.

Mutta kun katsoo mitä sanot oireistasi, niin terapia voisi olla paikallaan. Ja jos ajatuskin on mahdottoman vaikea, niin ensi hätään kirjoittamalla voisit ehkä löytää narukerän pään, josta alkaa avata tarinaa.

Mitä nuuhkin kertomastasi: saattaa olla, että vanhemmat ovat yhdistäneet voimansa ja laittaneet sinut tietyllä tasolla vanhemman rooliin ja jättäytyneet itse lapsiksi. Tämä tapahtui minulle, ja otti todella pitkään oivaltaa asia ja minun piti nähdä eronneet vanhempani pitkästä aikaa yhdessä ennen kuin aloin ymmärtää. Tunnistatko itsesi jostain seuraavasta lainauksesta?

"krooninen masennus, vaikeudet päätöksenteossa, itseluottamuksen puute, jatkuva miellyttämisen tarve, kyvyttömyys tunteiden, halujen ja tarpeiden tunnistamiseen sekä jatkuva itsen kyseenalaistaminen."

"Piilonarsistisissa perheissä häiriöt ovat paljon hienojakoisempia: lapset oirehtivat kuten alkoholistiperheiden lapset, mutta mitään ulkoista syytä ei käytökselle löydy. Nämä perheet näyttävät usein ulospäin normaaleilta ja myös sisältäpäin katsottuna näin voi olla. Aikuisena lasten on vaikea uskoa, että heidän ongelmansa voisivat johtua perheestä. Terapiassa usein kuitenkin paljastuu, että näissä perheissä lasten tarpeiden ilmaisut aiheuttivat ilmapiiriin kireyttä ja lapset oppivat vähitellen näyttelemään onnellisia"

" Viesti voi olla esim. ”sinun täytyy olla täydellinen” ja samalla ”olet niin huono, et koskaan tee mitään oikein” (Payson, 2009) . Tai vanhempi pyytää lapselta rakkauden osoituksia ja kun ne saadaan, ne torjutaan, mitätöidään tai häpäistään. Kaksoissidosviestintä on erityisen vaarallista pienten lasten kohdalla, sillä se opettaa lapselle läheisyyden olevan turvatonta, epäluotettavaa ja vieraannuttavaa"

Lähteenä näissä on Sirpa Lammin opinnäytetyö: Taustalla aurinko joka ei lämmitä. Siinä on paljon tiivistä mutta luettavaa asiaa, netistä löytyy. Voi katsella, paljonko löytyy tuttua, jos lainaukset osuivat.