Toggle sidebar

Vaikka en usko kummituksin nii nyt mu on pakko alkaa uskomaan.....

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Rollolainen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
[QUOTE="daa";23922288]Vartija, ei vartia!!!!!!!![/QUOTE]

anteeksi, mulla on vaikea lukihäiriö enkä aina tiedä miten sanat kirjoitetaan oikein! enkä jaksa siihen kyllä täällä kiinnittää hirveästi huomiota, mulle riittää että tekstini on ymmärrettävää!:saint:
 
[QUOTE="pelokas";23921979]Minulla pelottaa nukkuminen, kun usein yöllä herään siihen että ikkunasta tuijotetaan. Naama joka tuijottaa on miehen. Musta tukka sojottaa sekavasti ja silmät tuijottaa räpyttämättä. Kerran uskalsin sille huutaa, mutta se sitten löi ikkunaa niin että luulin että karmit tulevat sisään.
Luulin että näen painajaisia tai kyseessä on unihalvaus tms. mutta meinasi jalat mennä alta kun tajusin että verhot on aina aamulla auki vaikka ne joka ilta laitan kiinni. Ei paljon naurata. Ikkuna on toisessa kerroksessa, eikä siihen mitenkään kiipeä ellei kanna tikkaita mukanaan. Talvella ei näkynyt mitään jälkiä pihalla. Onneksi tuli kesä, niin on ainakin valoisampaa.

Naapurin vanhukselta kysyin että kuka talossa on ennen asunut, mutta naapuri ei tuo suostunut puhumaan siitä mitään. En oikeastaan halua edes tietää koska en halua sotkeentua tähän yhtään enempää.

8kk vielä ja sitten talo myyntiin. :([/QUOTE]

Karseaa. Kysypä muilta naapureilta, eiköhän joku kerro onko talossa asunut tuollainen juoppo? mies... Mutta vakavasti puhuen, rukous auttaa, siunaa itsesi nukkumaan.
 
Tämän viestiketjun lukeminen oli karmiva kokemus. Miten itseään täyspäisenä pitävät ihmiset jaksavat suoltaa suustaan kaikkea tuollaista paskaa. Ymmärrän, että lapsi näkee tai kuulee "harhoja" leikkiessään ja muutenkin lapsi eläytyy välillä aika reippaasti, mutta että aikuiset leikkii samoja leikkejä. Teinitkin vielä ymmärtää, sillä varsinkin varhaisteineillä tulee joku "kummitusvaihde" tai "spiritismikausi", mutta jotenkin ärsyttää kun aikuiset lähtee vielä tuohon samaan mukaan.

Joo-h.. jos ihan tosissaan haistelee tupakansavuja tai kuulee etiäisiä niin kyllä silloin paikka on sairaalassa. Lisäksi nää teidän jutut on lähes kaikki sepitettyjä. Nyt te tietenkin alatte kiivaasti puolustelemaan kokemuksianne, enkä minä niitä voikaan kiistää. Mutta psykiatrien mukaan tietty prosentti ihmisistä kuvittelee kummitukset ja tuonpuoleisen todeksi. Noi kaikki on vanhoja sepitettyjä tarinoita, kummitusjuttuja, jotka liikkuu isältä pojalle ja niillä ei ole mitään todellisuuspohjaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Rollolainen:
ja sekin on normaalia että koirat eivät uskalla mennä esim kellarikerrokseen lainkaan, niinkö?
Koirathan tunnetusti ovat aika rohkeita. täällä alakerrassa on just tää varasto, jossa mula oikeasti on jsoksus tunne että mua seuraa joku, vaikka TIEDÄN ettei diellä voi olla ketään.
Click to expand...

Jos haluat varmuuden sieltä alakerrasta, ota kissa mukaan. Kissa on eläin joka vaistoaa levottomat kuolleet, henget ja sielut. Koskaan sattunut todistamaan tapausta, joita käy usein, kissa jää yht´äkkkiä kuin naulittuna tuijottamaan esim. asunnossa tyhjää nurkkaa? Katselee tarkasti ja korvat kääntyilee katseen suuntaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja mmkkl:
Jos haluat varmuuden sieltä alakerrasta, ota kissa mukaan. Kissa on eläin joka vaistoaa levottomat kuolleet, henget ja sielut. Koskaan sattunut todistamaan tapausta, joita käy usein, kissa jää yht´äkkkiä kuin naulittuna tuijottamaan esim. asunnossa tyhjää nurkkaa? Katselee tarkasti ja korvat kääntyilee katseen suuntaan.
Click to expand...

Kissa näkee kummituksetkin ja on rohkea (mutta varovainen)
 
Aikoinaan kävin edesmenneen ison koirani kanssa lenkillä metsätiellä. koira kulki siellä aina irti. koiralla oli tapana äännellä hassusti mörisemällä kun näki jonkun tutun ihmisen, koirani tapa tervehtiä.
Yhden kerran mentiin metsätielle lenkille juuri kun oli satanut edellisenä yönä hieman lunta. tiellä ei ollut vielä kukaan kävellyt. käveltiin tietä pitkän mätkaa ja käännyttiin takaisin, kuljettiin samaa reittiä aina takaisin.
Yhdessä kohtaa koirani alkaa mörisemään, ihan kuin tervehtiäkseen jotakuta. otan koiran kiinni ja huomaan halkokasan vieressä tien reunassa valkoisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen. mies menee korkean halkokasan taakse ja häviää näkyvistä. pääsen halkokasan kohdalle ja koira kiskoo kasan taakse. käyn koiran kanssa kasan takana eikä siellä ole ketään. Sitten vasta huomaan että vasta sataneella lumella on vain minun ja koirani jalanjälkiä. Lasken koiran irti ja jatkamme matkaa. jostain syystä ei edes pelottanut.

Kyseisellä tiellä käytiin jatkossakin lenkillä, eikä siellä enää tuohon mieheen törmätty.
 
Kyllähän voi olla mahdollista, että kyvykäs sielu viihtyy entisissä ympyröissään jonkin aikaa.
Kukapa meistä ei kiintyisi johonkin paikkaan.
Pääasia, ettei mene siihen valotunneliin, se on ansa!
 
Meille tuotiin joskus vanha korurasia, jonka mun äiti oli löytänyt kirppikseltä ja lahjoittanut meidän perheelle. Tyttäreni, joka on yleensä kauhean kiinnostunut kaikesta kauniista, piti näppinsä irti rasiasta, vaikka se oli hänen huoneessaan lipaston päällä. Rasia sai olla rauhassa, lukuun ottamatta sitä, että usein sen päälle oli heitetty jokin vaate, milloin paita, milloin hame, joskus jokin viltti. Mä en ihmetellyt sitä sen kummemmin silloin, koska tyttö tykkää rakentaa majoja ja vilttejä ja muuta löytyy viritettynä milloin tuolin selkänojalta, milloin sängyltä ja kirjahyllystä.
Jotenkin aloin kiinnittämään huomiota siihen, että tyttö sanoi monta kertaa vihaavansa rasiaa ja erään kerran kertoi peittävänsä sen, ettei se ilkeä tyttö enää tule sieltä. Kysyin, mikä tyttö, ja tyttäreni vastasi: "Valma".

Pistin jutun tyttären mielikuvituksen piikkiin, kunnes erään kerran äitini luona ihastelin vanhoja postikortteja, jotka hän oli löytänyt samasta kirpputoripöydästä rasian kanssa. Hätkähdin, kun yhdessä kortissa luki: "Valmalle".

Siitä lähtien korurasia on saanut pölyttyä suvun kesämökin kellarissa.
 
Minulle nuo kuvitelmat on antaneet uskoa siihen ettei elämä lopu kuolemaan. Olimme aikoinaan siivoamassa erästä asuntoa, joka jäi minulle perinnöksi. Kun siivoiltiin viimeisiä tavaroita pois niin kello pysähtyi yhtäkkiä. Ehkä sattumaa, ehkä viesti. Myöhemmin erään toisen läheisen kuoltua myös hänen kotonaan pysähtyi seinäkello kun olimme paikalla siivoamassa paikkoja. Tässä jälkimmäisessä paikassa tunnen jonkun tai joidenkin läsnäolon kun olemme paikalla. Ei koko aikaa, mutta tietyissä paikoissa. Samoin on tapahtunut eräs mahdoton tapahtuma siellä ja pari tapahtumaa joita ei ole ennen tapahtunut tai on tapahtunut, mutta ei enää tapahdu. Ennen talon kellari täyttyi joka kevät vedellä lumien sulettua, mutta isännän kuoltua ei yhtenäkään keväänä ole kellariin tullut vettä, vaikka kaikki kuten ennen. Ja kaikkein selkein; olen kuvannut "kummituksen" eli yhden näistä kuolleista. Osui vahingossa kuvatessani muuta ja hänen kasvonsa näkyvät kuvassa.
Muutenkin minusta tuntuu, että elämässäni on mukana nämä edesmenneet sukulaiseni tai sitten suojelusenkeli, joka pitää minusta huolen vaikka elämä kohtelee kaltoin ja itken jotain asiaa niin se muuttuu itsekseen paremmaksi. Jouduin joku aika sitten kokemaan elämässäni aika kovia todella rajuja asioita ja odotettavissa oli, että saisin vain lisää "päähän potkuja" eikä ollut ketään kelle kertoa murheensa. Sitten odottamatta eräs henkilö menneisyydestä, puolituttu, otti yhteyttä ja hän tiesikin jo valmiiksi kaiken tuon mitä olin kokenut ja ystävystyimme. Tuon lisäksi elämässäni alkoi tapahtumaan paljon kaikkea muuta hyvää koko ajan. Saavutin monta haavetta. Välillä, pitkin päiviä, jostain tuli sisälleni yhtäkkiä onnellinen ja tyyni olo. Ihan tyhjästä, ilman mitään syytä. Näitä onnentunteita en ole tuolla lailla ennen kokenut vaan nyt ne vaan tulevat ilman syytä ja tyynnyttävät ja rauhoittavat(en syö mitään psyk.lääkkeitä...) ja tekevät uskomattoman voimakkaan ja onnellisen ja energisen olon. Vai onko minun oman psyykkeni vain korjaamassa itseään ja koen niitä tunteita...
Kuitenkin minun uskoni jonkinlaiseen kuoleman jälkeiseen elämään on vahva.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa