välillä vihaan miestäni

[elämää ei sen enempää]

kaikennäköistä menneisyydessä tapahtunutta. mutta tämä alusta asti läsnä ollut asia on se miksi tunnen välillä vihaa:vaikeneminen,pakeneminen.

mikään ei loukkaa niin paljon. elän parisuhteessa,mies on fyysisesti paikalla mutta psyykkisesti ja emotionaalisesti sulkeutunut(siis hän halaa kyllä,pitää kainalossa) mutta pakenee aina joko päänsä sisälle tai ihan fyysisesti kun puhun tunteistani,kun haluan saada vastauksia.

samaten kun hän oli masentunut, mä näin kyll äettä oli pahaolla,mutta puhuttiinko mulle,ei,ei todellakaan. piti siitä täysin ulkopuolisena,mutta haali kyllä ympärille muita joille puhua. vaikka mä olin siinä,minä valvoin yöllä jos hanellä oli pahaolla,minä hoidin lapsemme, minä pidin kädestä kiinni,olin lähellä, hän oli kuin minua ei olisi ollut.

nyt ei ole enään masennusta ollut melkein 2vuoteen, onko hän samanlainen kuin ennen masennusta,ei, ennen sitä sain kuulla joskus ihania kauniita asioita,ennen sitä mua haluttiin,mua kosketettiin,välitettiin siitä että olin olemassa. silloin tuo sulkeituneisuus ei tuntunut niin pahalta. mutta nykyään se on niin raivostuttavaa.

mä en voi ymmärtää miski ihminen vaikenee kun näkee että se pahentaa hänen oloaan ja hän näkee että se pahentaa minun oloa. mutta ei välitä avata suutaan.

jotenkin tuntuu että ei tulla sopimaan toisillemme, mutta toisaalta en halua sitä uskoa.

ja ne jotka nyt hyökkää minua haukkumaan,ei varmasti ole kokeneet tälläistä, vuosia kestävänä. joka tapauksessa minulle tämä on todellinen ongelma.

 

["bea"]

ihan kun olisin lukenut omaa tulevaisuutta, minullakin mies ihan samanlainen, alussaki vaan sulki silmänsä sille kun oli niin rakastunut ja se pelkkä läheisyys ilman sanojakin tuntu niin hyvältä. Nytten ollaan siinä tilanteessa että mies masentunut ja kokoajan poissa kotoa koska ajatukset pyörivät kuulema kokoajan päässä eikä kestä olla niiten kanssa vaan kotona, mutta ei voi puhuakaan asioista mitkä painaa koska hän nyt vaan on semmonen. Voimia ja jaksamista sinulle, helpoa se ei varmastikaan ole .

 

["onneton"]

Mä ymmärrän sua, kun itsellä ollut samantapainen ongelma jo vuosia. Mies ei tue mua mitenkään, vitsailee vaan ja istuu tietokoneellaan. Ei mitään muutosta tuonut edes se että ollaan välillä erottu. Viimeksi tänä iltana hermostuin siitä etten saa mitään huomiotan eikä ollut ensimmäinen kerta! Miehet ei vaan osaa puhua mistään mitään

 

[elämää ei sen enempää]

kiva saada vertaistukea,mutta ikävä kun kärsitte.

itse tässä valvon koska mies lähti 30min sitten ovesta,eikä kuulemma tiedä miksi tai minne ja löi luurin korvaani. mikä siinä on niin vaikea,pysähtyä,kuunnella,ajatella ja puhua? lähes kaikki miepuoliset kaverit pystyy siihen, mutta oma mies ei,sitä ei vissiin huvita,eikä sitä taida paljoa kiinnostaa minun tunteeni.

ihmetyttää vaan sekin että mitähän se minun kanssani vielä tekee(ehkä ei halua hajottaa lasten perhettä). en tiedä,eikö oo surullista mä en oikeastaan tunne aviomiestäni.

 

["Minka"]

Eikös aika monilla miehillä ole sellainen ongelma, etteivät osaa keskustella tunteista? Minusta meillä menee muuten hyvin, mutta jos minulla on jostain paha mieli tai ahdistaa ja puhun siitä, mies ei sano oikein mitään tai sitten hermostuu ja alkaa kertoa kuinka hirveän rankkaa hänellä on juuri sillä hetkellä ja pää hajoamassa juuri (vaikka mitään ei näy päällepäin). Mieheni ei kerta kaikkiaan osaa olla empaattinen (halaisi edes, mutta kun ei), joten en pahemmin juttele hänelle tunteistani. Ei hän sitä varmastikaan tee tahallaan, ei vaan kerta kaikkiaan osaa.

 

[irwin]

..kaikki tää koita ymmärtää


nii ja miehet on syvältä, omistan itekki yhen.. voi ku olisivat semmosia ku sillo alussa...

mutta.. eletään vaan vaikka piruuttaan ilman turhia murheita

 

[Laah]

Toine pitkä parisuhde vastaavaa takana. Ei enää ikinä!! Olen mieluummin yksin (ja luotan ystäviini) kuin jaan elämääni suomalainen jöllikän kanssa, joka on pienestä pitäen opetettu (koko kulttuurin taholta) "salaamaan" tunteensa ja miettimään yksinään.

Ei, ei, ei! Miksi sietää tuollaista?!

Nimim. vasta 30-vee, mutta lopun elämääni miehetön (ellei löydy tunteitaan ymmärtävää ja ilmaisevaa miestä)