E
"Epäonnistuja"
Vieras
Olen miesvalinnoissani aina epäonnistunut yksinhuoltaja. Minulla on akateeminen koulutus ja olen laaja-alaisesti ollut aina kaikesta kiinnostunut. "Elämäni miehet" ovat olleet duunareita, jotka ovat pian tutustumisen jälkeen heittäytyneet työttömiksi ja täysin vastuuttomiksi. Elämänhallinta on mennyt syöksykierteeseen. Minä olen tehnyt töitä, hoitanut kodin, lapset, miehen, kaiken.
Viimeisestä katastrofista tyhjine lupauksineen ja patologisine valheineen olen selvinnyt ammattiavulla. Sittemmin tutustuin elämäni fiksuimpaan ja normaaleimpaan mieheen. Nautin keskusteluista hänen kanssaan ja siitä, ettemme riitele koskaan, vaikka olemme monesta asiasta eri mieltä ja tilanteemme tapaamisten suhteen on haastava.Hän on ihanan normaali, vastuuntuntoinen, kunnollinen jne. Hän on kuitenkin myös hurjan kova suorittamaan, eikä oikein osaa pysähtyä elämään tässä ja nyt. Hän haluaa ja kaipaa "näyttävää elämää". Minä arvostan, ehkä kokemieni hirveyksienkin vuoksi, arjen pieniä asioita. Hän näkee minussa tulevan, edustavan vaimon, kunhan vielä vähän toivun kokemuksistani. Minä tienaan vielä joskus hyvin ja matkustelemme yms. Sitten olen hänelle timantti. Itse en tällaisista kyllä haaveile ja hän kokee sen olevan pahin virheeni; en ole tarpeeksi hieno, eivätkä haaveeni.
Olen tutustunut myös minua huomattavasti vanhempaan, työttömään duunarimieheen sattumalta. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy, mitä minulle oikeasti kuuluu. Hän on kokenut elämän nurjia puolia, raha-asiat ovat kehnolla tolalla, mutta hän on rehellinen niistä. Hän ei tavoittele kuuta taivaalta. Ja hänelle olen enkeli, ihan tällaisena.
Ihan yksin pitäisi olla, mutta toisaalta kaipaan kuitenkin aikuista arjen puurtamisen keskellä, edes silloin tällöin.
Ei tässä edes kysymystä ollut. Taisin vain kirjoitella omia ajatuksiani niitä selkeyttääkseni. Osaisikohan kukaan kommentoida mitään mitenkään...
Viimeisestä katastrofista tyhjine lupauksineen ja patologisine valheineen olen selvinnyt ammattiavulla. Sittemmin tutustuin elämäni fiksuimpaan ja normaaleimpaan mieheen. Nautin keskusteluista hänen kanssaan ja siitä, ettemme riitele koskaan, vaikka olemme monesta asiasta eri mieltä ja tilanteemme tapaamisten suhteen on haastava.Hän on ihanan normaali, vastuuntuntoinen, kunnollinen jne. Hän on kuitenkin myös hurjan kova suorittamaan, eikä oikein osaa pysähtyä elämään tässä ja nyt. Hän haluaa ja kaipaa "näyttävää elämää". Minä arvostan, ehkä kokemieni hirveyksienkin vuoksi, arjen pieniä asioita. Hän näkee minussa tulevan, edustavan vaimon, kunhan vielä vähän toivun kokemuksistani. Minä tienaan vielä joskus hyvin ja matkustelemme yms. Sitten olen hänelle timantti. Itse en tällaisista kyllä haaveile ja hän kokee sen olevan pahin virheeni; en ole tarpeeksi hieno, eivätkä haaveeni.
Olen tutustunut myös minua huomattavasti vanhempaan, työttömään duunarimieheen sattumalta. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy, mitä minulle oikeasti kuuluu. Hän on kokenut elämän nurjia puolia, raha-asiat ovat kehnolla tolalla, mutta hän on rehellinen niistä. Hän ei tavoittele kuuta taivaalta. Ja hänelle olen enkeli, ihan tällaisena.
Ihan yksin pitäisi olla, mutta toisaalta kaipaan kuitenkin aikuista arjen puurtamisen keskellä, edes silloin tällöin.
Ei tässä edes kysymystä ollut. Taisin vain kirjoitella omia ajatuksiani niitä selkeyttääkseni. Osaisikohan kukaan kommentoida mitään mitenkään...