S
Sukupolvien kuilu
Vieras
Mun mummoni on sota-ajan lapsi ja tripla leski. Emmekä juurikaan ole väleissä. Hän ei ole sellainen pullantuoksuinen kutimia heilutteleva mummo. Olen koko ikäni saanut kuunnella huomautuksia milloin mistäkin. Kun teininä olin hankala( kuten kai kaikki teinit), mummoni sanoi minulle, että olisi parempi kaikille jos olisin kuollut. Lisäksi olin myös ruma enkä koskaan tulisi saamaan miestä. Kun valmistuin ammattiin, niin äitini halusi väenvängällä järjestää valmistujaisjuhlat. Luonnollisesti myös mummoni oli siellä. Mummoni tuli luokseni juhlissa ja sanoi, tulin vain koska kutsuttiin ja lahjankin olisin sinulle laittanut, jos olisit lukion käynyt. Mutta nyt en anna sinulle mitään, koska eihän ammattiin valmistuminen oikein ole mitään. No koitapa siinä sitten vetää naamaa hymyyn ja nauttia valmistujaisjuhlista. En myöskään ole saanut mummoltani synttärikortteja tai lahjoja sen jälkeen kun täytin 10 vuotta. Koska hänen mielestään lapset ovat kivoja, paitsi kunnes hiukka vanhenevat ja kehittävät itselleen omantahdon.
Tämä ei tietenkään koske kaikkia perheemme lapsia. Pikkuveljeni saa lahjoja vaikka on yli kolmekymppinen. Syynä siihen on sukupuoli. Ja pikkusiskoni saa myös. Syynä siihen on lukio. Hippasen eriarvoistavaa kohtelua. Nyt mummoni hipoo jo pian 90 vuoden ikää ja virtaa riittää edelleen ihmisten arvosteluun ja syyllistämiseen. Kun aina puhutaan siitä vanhusten yksinäisyydestä, niin enpä ihmettele. Kuka täyspäinen haluaa tommosen ihmisen kanssa olla.
Eikä siinä vielä kaikki. Omat vanhempani ovat kohta 70 vee ja ovat hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan mummoni kanssa. Jatkuvaa kritisointia, kettuilua ja syyllistämistä. Äitini kyllä haluaa olla mummo lapsilleni, mutta vain silloin kun se hänelle sopii. Ja hänelle sopii 1-2 kertaa vuodessa. Jos se tietty hänen valitsemansa päivä ei käy, niin taivas repeää. Sitten alkaa se tiuskiminen ja murjotus. Olen niin täynnä näitä muka tukiverkkoni ihmisiä, että harkitsen muuttoa ja osoite tietojen muuttamista salaisiksi.
Kiva kuunnella kun kaverini kertoi meille kuinka hänen vanhempansa tahtovat ottaa lapset joka toinen viikonloppu hoitoon ja kuinka heidän lapsensa itkevät sydäntä särkevästi , kun olisi aika lähteä mummolasta pois. Tai kuinka lehdissä kerrottaan isovanhempien tuskasta, kun niitä lapsenlapsia ei saa luokseen. Meillä asetelma on jo se ,ettei lapset enää edes halua mummolaan. Ei edes käymään.
Niin kuka helvetti tommosten kääpien kanssa jaksaa? En minä ainakaan. Olisiko liikaa pyydetty, että nää ihmiset voisivat hyväksyä mut ja mun perheen ihan tämmösinä kun ollaan. Olisiko liikaa pyydetty, että mun mummoni voisi joskus kysyä mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen kuuluu. Ja mun äiti vois joskus olla aidon kiinnostunut meistä ja hyväksyä ihmisten erilaisuus. Olisi ihan jees jos äitini tajuasi, että maailma on muuttunut sitten 50-luvun. Kaipaan häneltä aitoa läsnäoloa ja tukea. Koskaan en kuule hänen suustaan, että me ollaan miehen kanssa hyviä vanhempia. Hän on aina parempi, koska iän mukanaan tuoma kokemus. Mutta sen olen kuullut enemmän kuin olisin halunnut, että ei häntäkään ole lastenhoidossa autettu että jokainen hoitaa itse muksunsa. No aamen ja plottisra vaan. Mun vanhemmat ei oo nähneet lapsenlapsiaan varmaan 2,5kk. Ja joka viikko sain puhelimessa kuulla, ettei olla nähty ja kauhea ikävä. Niin päätettiin tehdä heidän luokseen yllätysvisiitti. Puolitoista vuorokautta samalla tontilla , niin päätin, että nyt karavaani kulkee kotiin päin. Että osaskin tulla kaivattu olo. Että lihaa syötte, ootko sä ruvennut juomaan( mulla oli yksi siideri),mä en kyllä tajua ihmisiä jotka ei jumppaa, kyllä sunkin pitäs jumppaa, ja niuku nauku tätä ja niiku nauku tota. En tiedä, alkaa oleen tukka täynnä tota käytöstä. Miksei nää vanhemmat ja isovanhemmat vaan voi hyväksyä meitä semmosena kun ollaan. Nykypäivänä on ihan tavallista, että duunit muuttuu ja kouluttautuu pitää koko ajan, ja että teinien käteen on kännykät kasvaneet kiinni ja että jos lapsi ei pidä jostain ruuasta,niin sitä ei pakko syötetä. Että pula-aika on ohi ja tilalle on tullut muita asioita kuten kerska kulutus ja tiedostava kuluttaminen. Jumalauta maailma muuttuu. Noiden ihmisten pitäs olla tiivis osa mun tukiverkkoani, mutta eipä siltä tunnu. Tiettekö miten ihanaa oli yks päivä istua terveysaseman päivystyksessä ja jutella jonkun ihanan mummo ihmisen kanssa. Sitä kiinnosti mun lapsen asiat ja juteltiin kuule ja vaikka mistä. Mitä tommosille kilipäille voi kun ne on omina vanhempina ja isovanhempina?
Tämä ei tietenkään koske kaikkia perheemme lapsia. Pikkuveljeni saa lahjoja vaikka on yli kolmekymppinen. Syynä siihen on sukupuoli. Ja pikkusiskoni saa myös. Syynä siihen on lukio. Hippasen eriarvoistavaa kohtelua. Nyt mummoni hipoo jo pian 90 vuoden ikää ja virtaa riittää edelleen ihmisten arvosteluun ja syyllistämiseen. Kun aina puhutaan siitä vanhusten yksinäisyydestä, niin enpä ihmettele. Kuka täyspäinen haluaa tommosen ihmisen kanssa olla.
Eikä siinä vielä kaikki. Omat vanhempani ovat kohta 70 vee ja ovat hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan mummoni kanssa. Jatkuvaa kritisointia, kettuilua ja syyllistämistä. Äitini kyllä haluaa olla mummo lapsilleni, mutta vain silloin kun se hänelle sopii. Ja hänelle sopii 1-2 kertaa vuodessa. Jos se tietty hänen valitsemansa päivä ei käy, niin taivas repeää. Sitten alkaa se tiuskiminen ja murjotus. Olen niin täynnä näitä muka tukiverkkoni ihmisiä, että harkitsen muuttoa ja osoite tietojen muuttamista salaisiksi.
Kiva kuunnella kun kaverini kertoi meille kuinka hänen vanhempansa tahtovat ottaa lapset joka toinen viikonloppu hoitoon ja kuinka heidän lapsensa itkevät sydäntä särkevästi , kun olisi aika lähteä mummolasta pois. Tai kuinka lehdissä kerrottaan isovanhempien tuskasta, kun niitä lapsenlapsia ei saa luokseen. Meillä asetelma on jo se ,ettei lapset enää edes halua mummolaan. Ei edes käymään.
Niin kuka helvetti tommosten kääpien kanssa jaksaa? En minä ainakaan. Olisiko liikaa pyydetty, että nää ihmiset voisivat hyväksyä mut ja mun perheen ihan tämmösinä kun ollaan. Olisiko liikaa pyydetty, että mun mummoni voisi joskus kysyä mitä hänen lapsenlapsenlapsilleen kuuluu. Ja mun äiti vois joskus olla aidon kiinnostunut meistä ja hyväksyä ihmisten erilaisuus. Olisi ihan jees jos äitini tajuasi, että maailma on muuttunut sitten 50-luvun. Kaipaan häneltä aitoa läsnäoloa ja tukea. Koskaan en kuule hänen suustaan, että me ollaan miehen kanssa hyviä vanhempia. Hän on aina parempi, koska iän mukanaan tuoma kokemus. Mutta sen olen kuullut enemmän kuin olisin halunnut, että ei häntäkään ole lastenhoidossa autettu että jokainen hoitaa itse muksunsa. No aamen ja plottisra vaan. Mun vanhemmat ei oo nähneet lapsenlapsiaan varmaan 2,5kk. Ja joka viikko sain puhelimessa kuulla, ettei olla nähty ja kauhea ikävä. Niin päätettiin tehdä heidän luokseen yllätysvisiitti. Puolitoista vuorokautta samalla tontilla , niin päätin, että nyt karavaani kulkee kotiin päin. Että osaskin tulla kaivattu olo. Että lihaa syötte, ootko sä ruvennut juomaan( mulla oli yksi siideri),mä en kyllä tajua ihmisiä jotka ei jumppaa, kyllä sunkin pitäs jumppaa, ja niuku nauku tätä ja niiku nauku tota. En tiedä, alkaa oleen tukka täynnä tota käytöstä. Miksei nää vanhemmat ja isovanhemmat vaan voi hyväksyä meitä semmosena kun ollaan. Nykypäivänä on ihan tavallista, että duunit muuttuu ja kouluttautuu pitää koko ajan, ja että teinien käteen on kännykät kasvaneet kiinni ja että jos lapsi ei pidä jostain ruuasta,niin sitä ei pakko syötetä. Että pula-aika on ohi ja tilalle on tullut muita asioita kuten kerska kulutus ja tiedostava kuluttaminen. Jumalauta maailma muuttuu. Noiden ihmisten pitäs olla tiivis osa mun tukiverkkoani, mutta eipä siltä tunnu. Tiettekö miten ihanaa oli yks päivä istua terveysaseman päivystyksessä ja jutella jonkun ihanan mummo ihmisen kanssa. Sitä kiinnosti mun lapsen asiat ja juteltiin kuule ja vaikka mistä. Mitä tommosille kilipäille voi kun ne on omina vanhempina ja isovanhempina?