Vastakohdat vetävät puoleensa?!

[ahdistaa]

Miten siis toimia tilanteessa, jossa toinen on arvomaailmaltaan täysin erilainen? Seurustelumme alkuaikoina mies oli minua kohtaan maailman ihanin, en olisi koskaan aiemmin voinut kuvitella, että joku kohtelisi minua niin hyvin. Edellinen suhteeni oli pitkä ja juuri kariutunut, joten tein selväksi uudelle miehelleni mitkä ovat asiat joita tulevaisuudessa haluan, ja halusin tietää mitä hän haluaa, tietääkseni heti, kannattaako edes lähteä vakavaan suhteeseen.

Tästä on nyt kulunut pian vuosi ja siitä hellyydestä ja ihanuudesta ei ole enää tietoakaan. Mies sanoo, että meidän suhteemme ei voi toimia näin kun haluamme täysin eri asioita tulevaisuudessa. Olen hämmentynyt. Miehelle ei raha ja materia merkitse mitään, minä taas haluan joskus omakotitalon ymym. Hän ei myöskään perusta yhteiskunnan ihanteelle perheestä ym niin sanotusta normaalista elämästä. Minä taas haluaisin varmuuden ja turvallisuuden tunteen elämääni.

Mies on kovin ahdistunut, ollut jo ennen suhdettamme. Samoin alan olemaan minä. En tiedä rakastaako mies minua enää, sen tiedän, että muutamassa asiassa hän on valehdellut minulle, ja kun sanon että tiedän asiasta, hän silti kieltää. Miksei vaan tunnusta, jos ei rakasta tai halua olla suhteessa niin mitä menetettävää hänellä olisi jos menettäisi minut?

Minä rakastan häntä, mutta en tiedä mitä tehdä...ennen minua ei häirinnyt sellaiset asiat kuten että hänellä ei ole ajokorttia tai työpaikkaa tms. Ajattelin vain, että kyllä hän ne vielä hankkii kun on itse sanonut haluavansa sellaiset joskus...enää en tiedä uskoako hyvään tulevaisuuteen hänen kanssaan...

 

[Leena]

Kyllä se mahtaa olla vaikeaa pitää suhdetta yllä, jos kummakin ajatusmaailma eroaa toisistaan noin paljon. En sano etteikö se nyt aivan mahdotonta olisi...saattaahan se onnistua...mutta valtavasti päättäväisyyttä ja voimia se varmasti kysyy.
Minulle tulisi helposti mieleen sekin, että jos toinen ei vuosienkaan myötä hanki edes sitä työpaikkaa...ei siis edes yritä löytää...että käyttääkö toinen sinua sitten hyväkseen?
Pitäkää palaveri ja keskustelkaa, mitä kumpikin haluaa suhteelta ja elämältään...jos toinen vaikka haluaa kovasti sen turvallisen elämän ja perheen ja toinen vain seikkalumieltä niin kannattaako sitä yhdessä ollakkaan?

 

[ahdistaa]

Samaa olen miettinyt...käyttääkö hän hyväkseen...Olen yrittänyt keskustella, mutta se ei tunnu myöskään onnistuvan enää...hän vaan ahdistuu entisestään ja sulkeutuu, suuttuu jos tivaan ja kyselen tai kerron mikä minua ahdistaa.

Sitä en tosiaan tiedä kannattaako yhdessä ollakkaan, mutta ajatus erosta tuntuu niin pahalta, että sitäkään en haluaisi. Toivoisin että mieheni hakisi apua masennukseensa, jotta hänen olisi edes mahdollista saada elämänsä kuntoon ja sen jälkeen voisi katsoa että tuleeko tästä mitään, mutta häntä on vaikea saada myöskään hakemaan apua...Vaikeaa on.

 

[Leena]

Jospa se tosiaan johtuu masennuksesta! Koeta saada se mies hoitoon...saattaa kaikki muuttua vielä hyväksi.Mutta mikäpä minä olen neuvomaan...kohta joku sen sanoo kuitenkin. =) No tämä oli mun mielipide.

 

[ahdistaa]

Koettanut olen ja nyt odottelen, että itse haluaa apua, enempää en voi patistaa. Mutta kiitos mielipiteistäsi, hyviähän ne ovat =)

 

[esgyuhij]

Minä lähtisin suhteesta.

 

[Mies 50]

Kerroit että mies oli kovin ahdistunut jo suhteen alussa?
Mitähän tuohon kirjoittais............
Olisiko ollut kannaltasi parempi lähteä suhteeseen käsijarru päällä, katsoa mitä päivät näyttää.
Mielestäni asia vaan on niin ettei mikään suhde toimi hampaat irvessä, ja miks yleensä pitäis. Meillä on yks elämä ja kaikki ollaan erilaisia, miks jättäytyä ahdistavaan suhteeseen?

 

[ahdistaa]

Minä lähdin aluperin suhteeseen varovasti...ja jarrutellen, hän oli silloin se aktiivinen osapuoli. Kunnes rakastuin häneen. Nyt tosiaan mietin, että ei tämä toimi niin että vain minä yritän väkisin.

Ja yhä edelleen, pidän miehestä kovasti, mutta en hänen elämäntyylistään...ja luulen että sama on myös toisinpäin. Eroakin olen jo miettinyt. Entistä vaikeammaksi tämän tekee se, että minä itse ahdistun lisää näistä eroajatuksistani, tuntuu että teen väärin häntä kohtaan kun en ole kertonut mitään.

Enkä kyllä voi tilannetta oikein hänenkään syyksi laittaa koska kyseinen tapa on hänen tapansa elää, vaikka se ei mielestäni olekkaan oikea, niin hänelle se on. Pelkään myös, että menettäisin sitten niin läheisen ihmisen kokonaan. Kai se vaan täytyy myöntää, että elämäntapamme ja arvomme ei sovi yhteen, vaikka ihmisinä muuten sopisimme. Minulle tuottaa vain tuskaa kun en koskaan tiedä mitä odottaa...hänelle sopimukset ei tarkoita kai sitä mitä minulle.

Mutta täytyy sanoa että vaikeaa olisi luopua rakastamastaan ihmisestä tällaisten eroavaisuuksien vuoksi. Ja kaikenlisäksi vielä sitten mietin, että missä hän sitten asuisi ja jäisikö hän ihan yksin, olisiko hänellä hyvä olla ilman minua ja minulla häntä? En todellakaan halua hänelle enää lisää vaikeuksia, pahaa oloa tai tuskaa elämään...

Olen tässä pääni puhki pohtiessani nyt ajatellut että katselen tilannetta hetken aikaa, vähän rennommalla otteella. Yritän itse tehdä asioita joita koen tärkeäksi minulle ja annan hänelle tilaa tehdä omiaan, ja haluan ennen kaikkea nähdä miten hän omat vastuunsa ja velvollisuutensa kantaa ilman "perään katsomista" tai "eteenpäin potkimista". Tämä ajatusmallin muutos on hieman helpottanut omaa oloani, vaikkakin pahaksi tekee olon siinä mielessä, että hänelle en niinkään ole tästä puhunut...

 

[ahdistaa]

Miksi musta nyt tuntuu, että meillä molemmilla olisi parempi olla erillämme, mutta silti se ajatus ahdistaa ja tuntuu että teen jotain väärin ajatellessani sellasta. Vaikka melkeinpä tiedän että toinenkin osapuoli mahdollisesti haluaisi sitä...Todella tärkeä ihminen hän on minulle edelleenkin, ja minä varmasti hänelle, mutta ehkemme me vaan ole ne "oikeat" toisillemme. Mutta jos joskus eroon päädymme, onko koko suhteemme sitten siinä...siis sitä yhtä läheistä ei sitte enää olekkaan elämässäni ollenkaan. Tämä ajatus vaivaa minua.

 

[eri arvot- ei tulevaisuutta]

Minun mielestäni suhteen toimivuuden edellytys on nimenomaan se, että arvomaailmat ovat samanlaiset. Luonteessa voi olla vastakohtaisuuksia ja tavoissa toimia, mutta jos arvomaailma ei natsaa yhteen, ei suhteella ole tulevaisuutta. Ei ainakaan mikään helppo elämä ole tiedossa silloin. Itse olen nykyään naimisissa ja monia seurustelusuhteita oli sitä ennen. Yksi tärkeimmistä syistä siihen miksi mieheni kanssa avioliittoon menin, oli juuri se, että ajattelemme monista arvokysymyksistä samalla tavalla. Se helpottaa elämää suunnattomasti.

 

[Ole realisti!]

Ikävä olla totuuden torven soittaja, mutta teidät itsekin, ettei suhteella ole tulevaisuutta. Jos ihminen on eksistentiaaliangstsista kärsivä, työtön, omaisuudeton, masentunut älykkö, niin ei siinä terveen ihmisen tarvitse kärsiä matkassa. Mies käyttää sinua hyväksi ja saa kitua omissa masennusken liemissään.

Juokse pois, kun vielä voit. Työssäkäyvään, vakavaraiseen, terveeseenkin ihmiseen voi ihastua!!!

 

[Ole realisti!]

Olen joutunut seuraamaan korkeasti koulutettua ystävääni, joka aina ottaa hyysättäväkseen sosiaalipummin, että saa tuntea itsenä häntä ylemmäksi. Ei siinä älykkyys minun mielestäni paljon lämmitä, kun joutuu toista elättämään. Mutta ystäväni on kai ollut tyyttyväinen. Jos et itse ole, run for your life!

 

[unelias tiikeri]

Minua alkoi suhteessanne eniten mietityttämään ehdottomuutenne. Jos olette muuten erilaisia, niin ehdottomuudessa olette ihan samanlaisia ja varmaa on, ettei suhteestanne tule mitään pitäessänne tiukasti kiinni omista toiveistanne. Oletteko harkinneet kompromissia? Erilaisuus on myös rikkaus ja toisen kautta voi oppia uusia asioita kuin olla kaiken aikaa kaikesta samaa mieltä niin, että jonkun kymmenen vuoden kuluttua teidän on keksittävä hirmuisesti tavaraa ja ohjelmaa ympärillenne ettei teidän tarvitsisi hiljaisina hetkinä pohtia mitähän tuon kanssa juttelisi kun se kuitenkaan ei sano mitään kiinnostavaa.

On paljonkin ihmisiä, jotka eivät täytä perinteistä miehen tai naisen roolia parisuhteissa ja kuitenkin pärjätään. Ajokortiton mies ei tarkoita sitä etteikö hän osaisi tehdä muuta ja jos ette nyt ihan korvessa asu, niin liikkeelle pääsee muutenkin. Tai olla käymättä töissä? Jos miehesi osaa tehdä muuta hyödyllistä ilman palkkaa on sekin arvo.

Pitkällehän sinä myös saatat kantaa mielessäsi opittuja parisuhdemalleja, joiden kyseenalaistaminen kasvattaisi sinua kyllä ihmisenä, mutta niiden miettiminen voi olla vaikeaa ja aiheuttaa pieniä kriisejä suhteessasi lapsuudenkotiin ja muuhun sukuusi? Sama kuvio myös miehelläsi, ettei hän välttämättä ole kaikkea keksinyt itse vaan toistaa papukaijana lapsuudestaan tuttuja juttuja?

Turvallisuus on häilyvä käsite, eikä se vain tarkoita kotia ja vakituisia tuloja. Se voi olla myös luottamusta itseensä, kykyä hyväksyä asiat sellaisenaan, riippumattomuutta muiden mielipiteistä ja rohkeutta elää omanlaistansa elämää. Turvallisuus on myös tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys vaatii henkistä kasvua,jolloin ei niin mieti sitä "ulkoista mammonaa" vaan myös henkistä rikkautat mikä voi hyvinkin syntyä ihmisten erilaisuudesta.

Jokaisen elämään kuuluu ahdistusta, surua, masennusta ja jos miehesi ei ahdistuksensa takia ole ryhtynyt toimiin, mutta se vain jatkuu suosittelisin hänelle terapiaa tai ainakin lääkitystä, jolla elämän saisi taas maistumaan paremmalta. Hänen kannattaisi selvittää ahdistuksena alku ja syy, jolloin hän oppisi myös tuntemaan itseään ja ehkä olemaan halukkaampi kompromisseihin.





Et yhtään kerro millainen miehesi on, vaan saan käsityksen että miehesi on täys luuseri ja taantunut jonnekin murkkuikäisen asteelle ymmärtämättä kasvaa aikuiseksi.

 

[ahdistaa]

Niin no...oikeastaan tuo sinun kirjoituksesi unelias tiikeri rohkaisi minua vielä katsomaan eteenpäin mieheni rinnalla. Ja kyllä olet oikeassa, ehdottomia olemme molemmat...minusta on vaan alkanut tuntua, että kamalien riitojen jälkeen taivun aina hänen tahtoonsa...eli on alkanut tuntua, että omat unelmani ja toiveeni jäävät väistämättä huomioimatta, saati mahdollisuus hankkia lapsia ns turvalliseen kotiin.

Terapiaa tms olen yrittänyt hänelle ehdottaa, mutta hän kieltäytyy, ei ole kuulemma tarvetta, tai se on hänen mielestään turhaan. Itse olen siinä pisteessä että olen varannut itselleni ajan jonkinlaiselle terapeutille...

Mitä hänestä sitten kertoisin...no hän on sellainen ns huoleton luonne...mikään mitä tekee ei ole "vakavaa". Kulttuuri, erityisesti näytteleminen harrastustasolla sekä musiikki on hänelle tärkeää...(tosin myös minulle) Unirytmimme on täysin erilainen, minä menen ajoissa nukkumaan ja herään aikaisin työni vuoksi, hän taas menee vasta aamuyöstä nukkumaan ja nukkuu lähes koko päivän, eikä näe siinä mitään huonoa... En halua mitenkään haukkua häntä, ja välitän hänestä todella. Enkä luuseriksi kutsuisi, tai sitä ole tarkoittanut, mutta ehkä tuo "ymmärtämättä kasvaa aikuiseksi" osui aika kohdalleen.

Tässä ehkä jotain kuvailua meistä molemmista, saattaa olla kertausta mutta...
Minä olen ruutineissa elävä, joka kaipaa järjestystä ja vakautta elämään. Kaikki arkiset asiat tulee minusta hoitaa ajallaan, esimerkiksi laskut. Mieheni taas on tottunut elämään hetkessä, ja vähän hällä väliä meiningillä. Mitään pitkäkestoisempaa työpaikkaa hänellä ei ole tähän mennessä ollut, eikä myöskään ammattia, eli ei ole opiskellut vaan elää lähinnä sossun turvin.

Taitaa olla sekava teksti. Mutta ehkä pointti on se että pidän todella hänestä, mutta en hänen elämäntyylistään, tai arvoistaan, jotka ei kohtaa omiani...

 

[Ole realisti!]

Älä hyvä ihminen ota sossun (ja sinun) rahoilla elävää muusikkotyyppiä, hei! Aukaise silmät ajoissa, hukkaat oman elämäsi, rahasi ja omanarvontuntosi. Tai ehkä tykkäät elättää miestä... Ihmisellä pitää olla koulutus ja työ ja ainakin niin paljon koulutusta, että voi hakea töitä.

 

[ahdistaa]

Kylläpä sitä ihmisen ajatukset osaavat kiertää ympyrää ja samalla heilahdella äärilaidalta toiselle...En vieläkään tiedä ottaako mieheni joskus itseään niskasta kiinni ja ymmrätää että tässä yhteiskunnassa pitää tehdä töitä elantonsa eteen...sitä päivää odotan koko ajan, jotta voisin huomata, että se perheen perustaminen olisikin mahdollista hänen kanssaan...ja hän osoittaisi vastuullisuutta ja ehkäpä vielä rakkauttakin minulle...

Mutta nyt ajatukseni on omalta osaltani aivan sekaisin...jollain tavalla olen alkanut kaipaamaan yksin elämistä ja yksinoloa, vapautta mennä minne huvittaa ja koska huvittaa, tai aikaa löhötä yksin kotona, katsoa telkkarista mitä huvittaa ym, vaikka se ei ole ollenkaan minun tyyppistä, eikä mieheni ole koskaan sanonut etten saisi mennä tai tehdä mitä haluan, jotenkin olen itselleni saanut sen olon että minun pitää aina pitää hänelle seuraa tai huolehtia että hänellä on tekemistä, tai kyyti johonkin, joka taas on omasta ajastani pois ja samalla tuntuu että minulla alkaisi olla kova kiire hankkia perhe ja oma asunto ym mitä unelmia tuolla aikaisemmin olenkin luetellut.

Mitä mulle tapahtuu?!

 

[unelias tiikeri]

Ilmeisesti olet kasvamassa?! Mietit millainen sinun pitäisi olla ja miten elää? Ja hyvä onkin pohtia tiettyjä perusasioita, mutta mitään ei kannata niin tarkkaan mielessään järjestää etteikö voisi kunniakkaasti muuttaa käsityksiään ajan ja kokemuksien karttuessa.

 

[ahdistaa]

Niin...kauheeta kun ajatuksia tulee niin ettei perässä pysy...eilen puhuttiin kultani kanssa että ehkä hänen olisi parempi etsiä itselleen kunnon kämppä jossa majailla...tänään taas ajatus tuntuu ihan kauhealta, kun paikkakuntakaan ei olisi sitten sama, vaikka välimatkaa ei silti tulisi kuin parikymmentä kilometriä.

Haluaisin niin kovasti saada toteuttaa haaveeni oman rakkaani kanssa, koska haaveeni eivät ole edes yksin toteutettavissa ja tunteeni miestäni kohtaan ovat suuret, eli tilanne ei vaihtamallakaan paranisi, päin vastoin...=)

 

[Ruma ankanpoikanen]

Minulla oli lyhyt, ihanan kiihkeä suhde, joka muistuttaa teidän tapaustanne. Minä olen saanut tavallisen keskiluokkaisen kasvatuksen, jossa uskotaan koulutukseen, kovaan työntekoon, perhearvoihin ja siihen, että itse pystyy mihin vain, kun vain tarpeeksi tekee töitä. Niinpä olen ollut hyvä oppilas koulussa, olen saattanut kaikki opiskelut ja työt loppuun, mitä minulle on annettu jne. Ehkä elämä on ollut tylsää, kun on tiennyt, mitä haluaa ja sitten vain tehnyt töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Sen jälkeen elämä on ollut aika pitkälti työntekoa.

Rakastuin mieheen, joka oli täysi vastakohtani. Hän ei ollut sitoutunut rutiineihin ja minua viehätti hänen huolettomuutensa. Vasta ajan myötä tajusin, että hän ei ollut koskaan oppinut rutiineja ja hän väsyi nopeasti säntillisyyteen ja täsmällisyyteen. Vaikka hän oli opetellut hälläväliä-asenteen, niin silti häntä ärsytti, kun hän ei elämässään päässyt eteenpäin. Hän kaipasi naisekseen herkkää ja hentoa naista, jota hän voisi hoivata, mutta toisaalta hän tarvitsi äitimäistä hahmoa, joka pitää huolta rutiineista, koska hän ei itse niihin kyennyt.

Oli ihanaa haaveilla hänen kanssaan, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että minua alkoi suunnattomasti ärsyttää miehen saamattomuus ja vetelehtiminen. Hänellä olisi ollut aikaa, lahjakkuutta ja mahdollisuuksia esim. iän ja elämäntilanteen puolesta saavuttaa vaikka mitä. Meni kauan aikaa tajuta, että minä en voi häntä raahata perässäni toteuttamaan hänen unelmiaan, vaan hänen pitäisi tehdä se ihan itse. Hän siis harrasti esim. musiikkia paljon, joi viinaa, puhui lämpimikseen ja eli renttuillen, mutta hän ei tehnyt mitään tarmokkaasti, joilla hän olisi parantanut työtilannettaan, opiskelumahdollisuuksia jne. Kaikki projektit jäivät kesken.

Vaikka olin vielä täysin rakastunut mieheen, repäisin itseni irti suhteesta. Ymmärsin, että en koskaan voisi olla onnellinen hänen kanssaan, jos eläisimme vain hänen tavallaan. Hänellä ei ollut tarmoa edes yrittää elää jollakin sellaisella tavalla, että olisimme tehneet kompromissejä. Minä halusin lapsia, omakotitalon, halusin edetä uralla jne. Yksin sellaiseen en halunnut ryhtyä.

Mieti tarkkaan, mitä haluat. Vaikka rakastat miestä, niin kykenetkö silti elämään hänen kanssaan onnellisena?

 

[ahdistaa]

Niin...vastaus tässä tilanteessa en että en pysty, vaikka kuinka haluaisin. Jotenkin sitä vaan toivoo, että hän muuttuisi ja ymmärtäisi työnteon ja rutiinien merkityksen. Ja tämän muuttumisen olisi tapahduttava hänessä itsessään, ei niin että minä yritän muuttaa...kamala se on myöntää että niin tuskin käy koskaan. Mutta totta se on että vasta kun hän ymmärtää vastuun elämästään ja koulutuksen työn ja perheen merkityksen, minä voin olla onnellinen hänen kanssaan...onkohan turha toivo?

 

[pipo päässä]

Entä jos mies pelkää muutosta? Ehkä hän on laiska, saamaton, tyhmä tai vain yksinkertaisesti hänellä ei ole tarpeeksi motivaatiota muuttua. Myös masennus passivoi ihmistä, jolloin mikään ei huvita ja sitä vain ajelehtii päivästä toiseen. Sinun on ymmärrettävä, että sinä et voi miestä pelastaa, jollei hän itse halua parantua. Jotkut kokevat ulkoa päin tulevat paineet liian kovina (uranäkymät, taloudellinen tilanne, vanhempien toiveet, tyttöystävän toiveet, omat haaveet, yhteiskunnan esim. Kelan ja työvoimatoimiston näkemykset) ja se masentaa entisestään.

Suomessa on alkoholistimiehiä ja itsemurhan tehneitä miehiä enemmän kuin muualla. Sinun kannattaa tajuta se, että jotkut ovat masentuneita koko aikuisikänsä. Suomalaisen miehen asenne on se, että tarvitsee apua, mutta ei anna auttaa eikä apua saa hakea asiantuntijoilta. Siinä sitä sitten ajaudutaan alkoholilla leikkimään ja ollaan taas entistäkin masentuneempia. Sinun miehesi ei välttämättä koskaan halua niitä asioita, mitä sinä haluat.

Minusta parasta on se, että muutatte erillenne. Erossa ollessanne mies voi rauhassa miettiä ilman sinun painostustasi, että mitä hän elämältään haluaa. Vaikka kuinka rakastat häntä, niin elämäsi tulee olemaan todella onnetonta, jos vain elätät työtöntä, masentunutta juoppoa vuosikaudet kuin äiti lastaan sen sijaan, että saisit parisuhteen, jossa myös sinä saat tukea mieheltä. Kun olette erillänne, niin voitte vaikka aloittaa uudelleen tapailua, keskustelette asioista ja tutustutte toisiinne hyvin. Jos mies osoittaa teoillaan eikä vain sanoillaan, että kykenee muutokseen, niin sen jälkeen voit harkita taas syvempää suhdetta. Pelkkiin kauniisiin sanoihin ei kannata uskoa, vaan pitää vaatia näyttöä.