Vastasyntyneen kanssa kotona, eikä kukaan välitä meistä. Tuntuu tosi surulliselta.

[bbierass]

Kurjaa. Mutta kannattaa ihan selvällä suomenkielelläkutsua käymään.

 

[piupo]

Minusta tuo kuulostaa oudolta, että jo synnäriltä huutelee toisten perään. Sinulle syntyi lapsi, sinun elämäsi kohokohta. Sitä se ei ole muille, toisten elämää jatkaa samaa rataa. Ehkä se yökätilö oli tuossa tilanteessa se oikea henkilö puhumaan sinun kanssasi. Henkilö, joka työnsä puolesta on kiinnostunut vauvastasi.

 

[viieras]

Jos välit sukulaisiin ovat olleet aina viileät, niin asia voi olla kuten ap sen kokeekin, jos taas ei niin vika voi olla erilaisissa odotuksissa. Minua ei käynyt vanhempieni lisäksi kukaan katsomassa sairaalassa (en olisi missään tapauksessa halunnutkaan), en saanut yhtään korttia tai kukkaa sairaalaan (en olisi halunnutkaan, hirveä raahaaminen kotiin), yhtäkään puhelinsoittoa en sairaalaan saanut, vaan onnittelut tulivat tekstareina (edelleen, en olisi siinä halunnut jaaritellakaan). Kotiintultuamme alkoi tulemaan kortteja ja kukkalähetyksiä, joita voi tulla myös ap:lle, koska on vasta MAANANTAI. Vieraita sai odottaa pari viikkoa ja hyvä niin.

Pointtini tässä on se, että siinä missä ap on jo jossain kaivon pohjassa yksinäisyyttään tilittäen, ei joku toinen olisi huomannut tilanteessa mitään ikävää tai väärää. Toki ap itse tietää ainoana minkälaiset suhteen niihin sukulaisiin muuten on ja jos ne on noin huonot, niin antaisin olla vaan keskenään ja lakkaisin murehtimasta mokomista.

 

[Vie ras]

Kannattaa myös katsoa peiliin jos ei ole yhtään ystäviä ja sukulaisetkaan eivät välitä...

 

[Saman huomannut]

Kannattaa myös katsoa peiliin jos ei ole yhtään ystäviä ja sukulaisetkaan eivät välitä...

Minä olen katsonut, ja siellä on ihminen joka on lapsena laiminlyöty ja pahoinpidelty, ja joka on koko luonnehäiriöisen sukunsa musta lammas ihan vain siksi kun syntyi väärään aikaan. Ihminen, joka ei lapsena eikä aikuisenakaan ole oppinut luottamaan ihmisiin tai luomaan ihmissuhteita, kun ainoa kontakti ihmiskuntaan oli kirjojen lukeminen. Ihminen, jolta vanhemmat eivät ikinä ole kysyneet "mitä kuuluu" ja joka teki aina väärin teki mitä tahansa, ja jota kiusattiin koko kouluikä esimerkiksi siksi, kun vanhemmat eivät viitsineet huolehtia vaatetuksestani tai hygieniastani.

Sellainen ihminen katsoo minun peilistä, minkäslainen sinun?

 

[Vie ras]

Minä olen katsonut, ja siellä on ihminen joka on lapsena laiminlyöty ja pahoinpidelty, ja joka on koko luonnehäiriöisen sukunsa musta lammas ihan vain siksi kun syntyi väärään aikaan. Ihminen, joka ei lapsena eikä aikuisenakaan ole oppinut luottamaan ihmisiin tai luomaan ihmissuhteita, kun ainoa kontakti ihmiskuntaan oli kirjojen lukeminen. Ihminen, jolta vanhemmat eivät ikinä ole kysyneet "mitä kuuluu" ja joka teki aina väärin teki mitä tahansa, ja jota kiusattiin koko kouluikä esimerkiksi siksi, kun vanhemmat eivät viitsineet huolehtia vaatetuksestani tai hygieniastani.

Sellainen ihminen katsoo minun peilistä, minkäslainen sinun?

Ihan "normaalit" sosiaaliset suhteet omaava ihminen. Toki lapsuuteni oli mitä oli mutta olen aikuisena (ja lapsena kaikesta huolimatta) ystäviä saanut. Jos on peräkammarin tyttö eikä pysty sosiaalisiin suhteisiin niin tuskin tulee yllätyksenä, ettei kukaan ole vauvasta ja perheestä kiinnostunut.

 

[ap.]

Minä olen katsonut, ja siellä on ihminen joka on lapsena laiminlyöty ja pahoinpidelty, ja joka on koko luonnehäiriöisen sukunsa musta lammas ihan vain siksi kun syntyi väärään aikaan. Ihminen, joka ei lapsena eikä aikuisenakaan ole oppinut luottamaan ihmisiin tai luomaan ihmissuhteita, kun ainoa kontakti ihmiskuntaan oli kirjojen lukeminen. Ihminen, jolta vanhemmat eivät ikinä ole kysyneet "mitä kuuluu" ja joka teki aina väärin teki mitä tahansa, ja jota kiusattiin koko kouluikä esimerkiksi siksi, kun vanhemmat eivät viitsineet huolehtia vaatetuksestani tai hygieniastani.

Sellainen ihminen katsoo minun peilistä, minkäslainen sinun?

Mun tarina on hiukan samanlainen. Koin myös hylkäämisen ihan pienenä, kun isäni lähti. Isäpuolen suku inhosi. Ihmisiin luottaminen on ollut aina vaikeaa ja vilpittömyyteen uskominen.

Olet tiedostanut nuo syy seuraussuhteet hienosti, onko sulla oma terapia takana?

 

[vierass]

Eipähän sinun ainakaan tarvitse ruikuttaa, että flunssaisena tulivat vauvaa katsomaan. Pahin influenssakausi alkaa olla juuri. Täältä päin suurin osa ihmisistä on myöskin hiihtolomalla parhaillaan, ehkä asut sen verran pohjoisempana, ettei siellä vielä sitten ole loma-aika.

 

[...*.*...]

Minullakaan ei ole ystäviä lainkaan, olen terapiassa sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Sukulaiset hylänneet kun en jakanut heidän näkemystään elämästä.

Appivanhemmilla 15 lastenlasta, eipä ole aikaa perehtyä uusimpiin tulokkaisiin.

Ymmärrän mitä yksinäisyys on. Minulla on vain mies, lapset ja työ.

 

[Saman huomannut]

Mun tarina on hiukan samanlainen. Koin myös hylkäämisen ihan pienenä, kun isäni lähti. Isäpuolen suku inhosi. Ihmisiin luottaminen on ollut aina vaikeaa ja vilpittömyyteen uskominen.

Olet tiedostanut nuo syy seuraussuhteet hienosti, onko sulla oma terapia takana?

Varmaan siksi se hylkääminen tuntuukin sinusta nyt extrapahalta, kun se on lapsuuden huonojen kokemusten toisintoa . Olen minä terapiassakin käynyt, mutta enemmän apua olen löytänyt ns. self helpistä ja saman kokeneiden blogeista.

Ei kannata edes toivoa huomiota ihmisiltä jotka eivät sitä kykene antamaan. Niin kauan kuin toivot, petyt. Ei niin helppoa toteuttaa sitä toiveista luopumista, mutta ihan mahdollista. Pitää vain hyväksyä se ettei sitä huomiota ja välittämistä tule koskaan, ja surra se suru pois. Mieluummin niin kuin loppuiän toivo johonkin jota ei tule koskaan saamaan. Niin teet myös tilaa terveemmille ihmissuhteille etkä enää ajaudu huonoihin.

Ihan "normaalit" sosiaaliset suhteet omaava ihminen. Toki lapsuuteni oli mitä oli mutta olen aikuisena (ja lapsena kaikesta huolimatta) ystäviä saanut. Jos on peräkammarin tyttö eikä pysty sosiaalisiin suhteisiin niin tuskin tulee yllätyksenä, ettei kukaan ole vauvasta ja perheestä kiinnostunut.

Harmi, ettet kuitenkaan sosiaalisia taitojasi saatika empatiakykyäsi ole onnistunut kehittämään normaalille tasolle .

 

[blondi misu]

voimia aloittaja. Onnea uuden perheenjäsenen johdosta koko perheelle!! onneksi teillä on toisenne (sinä, mies ja ihanat lapset) . tuntuu varmasti tosi kurjalta. toivon, että saatte elämäänne ja lähellenne toisenlaisia ihmisiä. tuossa tilassa on muutenkin niin herkillä, joten toisten kylmä ja epäasiallinen käytös loukkaa ja surettaa varmasti vielä normaalia enemmän, varsinkin kun kyse on omista sukulaisista ja "läheisistä". muista että muut ihmiset ja toisten käytös eivät määrittele sinua. olet vahva ja hyvä ja kaunis ja täydellinen - äitinä ja naisena. onneksi et vaikuta itse samanlaiselta kylmältä typerykseltä kuin mitä olet sukulaisiksesi ja perheeseesi saanut, vaan sinulla on empatiakykyä ja taitoa rakastaa.

 

[-.-]

Mua harmitti esikoisen aikaan se, että kukaan ei viitsinyt laittaa edes korttia. Vierailijoita en niin kaivannut ku olin huonossa kunnossa. Itse olen aina laittanut kortin ja silloin tällöin pienen lahjankin ku on tullu vauva-uutisia jostain. Sitten meidän vauva ei saanut korttiakaan mistää.
Enkä siis odottanut lahjoja, mutta edes se kortti olisi ollut kiva..

 

[Yhden äiti]

Voi kurjaa. Jos olisit sattunut asumaan Keski-Suomessa niin olisimme voineet vauvan kanssa tulla käymään. Meilläkin on päivisin aika yksinäistä.

 

[pokkura]

Oletteko minkälainen perhe? Minäkään en iloitse sellaisten sukulaisten lisääntymisestä, joilla elämänhallinta on aivan hukassa muutenkin, eikä lapsi ole kenenkään muun kuin perheen omasta mielestä positiivinen asia. Silloin onnitteleminen on työlästä ja jopa vilpillistä.

Muussa tapauksessa ota rohkeasti itse yhteyttä kaikkiin kenen toivot käyvät kylässä ja pyydä ihmeessä katsomaan uutta vauvaa .

 

[viera.s]

Tuntuu vähän hassulta minusta suht erakkoluonteisesta, että noin pian vauvan syntymän jälkeen läheisimpiensä (eli miehen ja kahden lapsensa) ympäröimänä voi tuntea yksinäisyyttä. Mieskin on varmaan tällä hetkellä isyysvapaalla? Tai jos ei ole, tämä on ensimmäinen päivä keskenään lasten kanssa.

Minä en mitään tekstareita edes jaksanut synnäriltä kavereille lähettää. En kyllä muillekaan, mies hoiti pakolliset ilmoitukset. Isovanhemmat kävi synnärillä isääni lukuun ottamatta, mutta kotona ei kukaan ainakaan viikkoihin. Kaverit ei tulleet vauvaa katsomaan, meillä on tapana viettää aikaa ilman lapsia yhdessä, kaikki ystäväpiirin ihmiset ei pidä lainkaan vauvoista.

Enkä kokenut kyllä itseäni lainkaan yksinäiseksi. Miehen palattua töihin oli päivisin vähän tylsää, mutta kaverit oli joka tapauksessa päivisin töissä, joten ei heistä siinä suhteessa olisi iloa ollut kuitenkaan. Enkä iltaisin kun mies oli kotona, kaivannut muuta seuraa ainakaan kotiin. Joskus oli kiva käydä kavereiden kanssa vaikka ravintolassa syömässä tai leffassa, mutta vauva-arkea jakamaan en kaivannut ydinperheen ulkopuolisia.

Ehkä minä olen keskimääräistä erakompi, mutta aloittaja kuulostaa suorastaan läheisriippuvaiselta, kun noin nopeasti tuntee yksinäisyyttä ja murehtii pikkujuttuja, vaikka ei oikeastaan edes ole ollut yksin tai edes kahdestaan vauvan kanssa.

 

[minä79]

Vähän sama tunne mulle: olen miehen kanssa aika työpainotteista elämää viettänyt ja tulee vastaan elämän iloja/suruja, tuntuu olo todella yksinäiseltä. Mies on ulkomailta ja hänellä on yhteydet vain äitiinsä ja veljeensä. Muuten suku asuu myös toisissa maissa ja välit ovat aika etäiset. Mä taas olen ainoa lapsi, ja sukumme asuu kaukana, emmekä kovin pidä välejä.

Ei meilläkään juuri siis ollut ketään, joka olisi tullut katsomaan meidän vaavia. Tuntuu jotenkin yksinäiseltä. Oma vika toki, mutta minkäs teet.

 

["AV-mamma"]

Tuntuu vähän hassulta minusta suht erakkoluonteisesta, että noin pian vauvan syntymän jälkeen läheisimpiensä (eli miehen ja kahden lapsensa) ympäröimänä voi tuntea yksinäisyyttä. Mieskin on varmaan tällä hetkellä isyysvapaalla? Tai jos ei ole, tämä on ensimmäinen päivä keskenään lasten kanssa.

Minä en mitään tekstareita edes jaksanut synnäriltä kavereille lähettää. En kyllä muillekaan, mies hoiti pakolliset ilmoitukset. Isovanhemmat kävi synnärillä isääni lukuun ottamatta, mutta kotona ei kukaan ainakaan viikkoihin. Kaverit ei tulleet vauvaa katsomaan, meillä on tapana viettää aikaa ilman lapsia yhdessä, kaikki ystäväpiirin ihmiset ei pidä lainkaan vauvoista.

Enkä kokenut kyllä itseäni lainkaan yksinäiseksi. Miehen palattua töihin oli päivisin vähän tylsää, mutta kaverit oli joka tapauksessa päivisin töissä, joten ei heistä siinä suhteessa olisi iloa ollut kuitenkaan. Enkä iltaisin kun mies oli kotona, kaivannut muuta seuraa ainakaan kotiin. Joskus oli kiva käydä kavereiden kanssa vaikka ravintolassa syömässä tai leffassa, mutta vauva-arkea jakamaan en kaivannut ydinperheen ulkopuolisia.

Ehkä minä olen keskimääräistä erakompi, mutta aloittaja kuulostaa suorastaan läheisriippuvaiselta, kun noin nopeasti tuntee yksinäisyyttä ja murehtii pikkujuttuja, vaikka ei oikeastaan edes ole ollut yksin tai edes kahdestaan vauvan kanssa.

Tilanteet ja ihmiset on niin erilaisia. Ekan lapsen kohdalla mä en edes halunnut puhua puhelimessa kenenkään kanssa, enkä etenkään halunnut tavata ketään (paitsi vanhempani). Silloin sairaalaan ei sallittu vauvan isän ja sisarusten lisäksi vierailijoita, mistä olin onnellinen. Tokan vauvan kohdalla pyysin heti vanhempani sairaalaan katsomaan vauvaa, eikä kotiutumisesta mennyt monta päivää, kun meille tuli jo yövieraita. Kävin näyttämässä vauvaa naapureille heti kotiutumisen jälkeen.

 

[...*.*...]

Oletteko minkälainen perhe? Minäkään en iloitse sellaisten sukulaisten lisääntymisestä, joilla elämänhallinta on aivan hukassa muutenkin, eikä lapsi ole kenenkään muun kuin perheen omasta mielestä positiivinen asia. Silloin onnitteleminen on työlästä ja jopa vilpillistä.

Muussa tapauksessa ota rohkeasti itse yhteyttä kaikkiin kenen toivot käyvät kylässä ja pyydä ihmeessä katsomaan uutta vauvaa .

Kuulostaa tosi surulliselta, ettet voi olla vilpittömästi iloinen lapsen syntymästä, jos vanhempien senhetkinen elämänhallinta ei ole kriteeriesi mukaista.

Olen nähnyt paljon teini vanhempia, joiden sukulaiset suhtautuvat juuri noin syntyvään lapseen. Sillä on paljon vaikutusta, onko ympärillä vilpittömästi iloisia ja tukevia ihmisiä vaiko arvostelijoita....

 

["siili"]

Miten sitä nyt pitäis onnitella? olen joka kerta laittanut viestiä ja onittelut, kun tieto muksun syntymisestä on tullut. Vain paria läheisintä olen käynyt katsomassa, muuten viesteillyt sitten muuten/muista jutuista. Mä olen aina käsittänyt että siinä vauvassa olisi niin paljon sitä ihasteltavaa ja tekemistä ettei siinä muita kaivata. Kaikki muksut on myös ihan samanlaisia vauvoina, äitejähän siinä mennään katsomaan jos mennään, ei sitä lasta oikeesti. itse olen myös tarkoituksella pitänyt etäisyyttä ja olettanut äitien ottavan yhteyttä juurikin siksi, ettei oikein ikinä tiedä kuinka huonona hetkenä soittaakaan vaikka huonounisen lapsen takia. Muksuja syntyy tuttavapiiriin yhtenään, kortteja en oo ikinä lähettänyt. Silti olen ihan pidetty ystäväpiirissäni

 

["Ulkosuomalainen"]

Saattaa olla, että sukulaisesi ja lähipiiri eivät tiedä miten yksinäiseltä se voi tuntua, kun vauvan saanutta ei tulla katsomaan tai ei muisteta. Minustakin tuntuisi aika kurjalta, mutta syynä voi olla se, etteivät sukulaiset vain osaa tai uskalla tarjoutua käymään tai eivät halua "häiritä". Ehkä heidän sosiaaliset taitonsa eivät ole muutenkaan kovin vahvoja tai ovat itsekkäästi kiinnostuneita vain omista asioistaan. Minusta tuo aika yleinen häiritsemisen pelko on todella turha, kuka muka häiriintyisi siitä, että osoitetaan kiinnostusta ja välittämistä.

Olen myös huomannut, että esim. omat sukulaiseni, jotka eivät koskaan muista toisten perhetapahtumia tai syntymäpäiviä, ovat kuitenkin itse pettyneitä, jos heitä ei muisteta. Nämä asiat ovat vastavuoroisia.

Paljon onnea vauvan johdosta, kyllä niitä onnittelujakin varmasti alkaa tulla myöhemmin, kunhan ihmiset "heräävät"

 

[voi jee]

Kannattaa myös katsoa peiliin jos ei ole yhtään ystäviä ja sukulaisetkaan eivät välitä...

Joskus peili ei auta, kun ystävät ja sukulaiset eivät todellakaan välitä. Olisihan ollut kohteliasta edes viestillä huomioida. Eihän tarkoitus ole saman tien tuppautua vierailulle, mutta varmasti jokainen äiti kaipaa jonkun juttuseuraa vaikka puhelimitse saadakseen hieman purkaa ajatuksia.

Olen esikoisen kanssa ollut samanlaisessa tilanteessa. Ystävät ja sukulaiset katosivat raskauden loppumetreillä, eikä yhteydenottoihin vastattu. Asiasta myöhemmin avautuessani, olivat välinpitämättömiä ja antoivat ymmärtää, että olemmehan nyt teidän tukena. Puolivuotta on aika kauan ilman tukea ja juttukaveria. Tällä hetkellä ystäviä ei ole kuin pari ja suku on kohtalaisen hyvin elämässä mukana. Hoitoapua emme ole saaneet toisin kuin muut suvun perheelliset.

Ilman maailman rakastavinta miestä ja kahta lasta elämäni olisi todella yksinäistä. Ketjusta huomaa etten ole ainut joka on omasta tahdosta riippumatta joutunut hyljätyksi syystä tai toisesta. Itse olen huomannut ystävien kateuden ajaneen tiet erilleen. Tänä päivänä tuntemani perheet ovat uusioperheitä, eronneita, eron kynnyksellä kamppailevia tai ystävät jotka eivät vauvakuumeilun takia pysty käymään vauvantuoksuisessa perheessä. Heidän arkeensa ei sovi onnellinen pienen vauvan tuoksusta kyllästetty perhe joiden elämä on vasta alkamassa. Meillä on ollut suuriakin vastoinkäymisiä, mutta ero ei ole ollut vaihtoehto ja usko parempaan huomiseen on auttanut eteenpäin. Myös vähitellen olemme oppineet olemaan onnellisia siitä mitä meillä on ja mitä me olemme yhdessä. Ei siihen tarvita katkeraa anoppia tai huokailevaa mummua.

Ap:lle toivon onnellisia hetkiä ja rakkautta rajattomasti perheenä. Tunne jota käyt läpi on hyvinkin tuttu, mutta siitä selviää. Ota nyytti kainaloon ja odota kevätauringon lämmittäviä säteitä. Elämä jatkuu ja se on muitten häpeä jäädä paitsi teidän elämän ihanimmista hetkistä. Ja muitten mukana voin todeta, että pari viikkoa vain omissa oloissa antaa voimia arkeen.