väsyttää

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vexxie
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vexxie

Vieras
Olen ollut avomieheni kanssa nyt n. viitisen vuotta. Meillä on yksi lapsi. Nyt olemme tilanteessa, jossa minä suunnittelen muuttavani pois kotoa (tosin en kauas), mies jäisi lapsen kanssa nykyiseen asuntoomme. Olen lopen väsynyt kaikkeen; en oikeastaan edes tiedä, mikä on vialla. Kun meillä menee hyvin, meillä menee erittäin hyvin. Parhaimmillaan suhteemme toimii kuin ajatus, olemme samanhenkisiä ja sukulaissieluja.
Viime aikoina kuitenkin kaikki on jotenkin levähtänyt käsiin ja joka asiasta tulee kinaa. Se ahdistaa ja vietän päiväni itkien. En jaksa eripuraa ja ahdistun jo pienistä sanaharkoista, otan kaiken erittäin raskaasti. Mieheni on "perinteinen" tuppisuu, josta pitää jokainen kommentti puristaa irti, minä taas haluaisin jutella asiat läpi tai edes riidellä äänekkäästi monta päivää kestävän mykkäkoulun sijaan.
Olen yrittänyt kovasti analysoida tilannettamme, olemme loppujen lopuksi olleet yhdessä aika vähän aikaa ja "arki" on koittamassa. Kuitenkin, jos arki on tätä, en ole valmis ottamaan sitä vastaan. Ennen emme riidelleet lainkaan, nykyään helvetti on valloillaan 15 minuutissa. Enimmikseen se olen minä joka ulvoo ja ruikuttaa, mies istuu hiljaa ja kuuntelee. Se raivostuttaa ja sanon mitä sylki suuhun tuo ja sitten ollaankin jo astetta pahemmassa tilanteessa.
Olen kyllästynyt saamaan mieheni puhumaan, olen kyllästynyt "ymmärtämään". Olen kyllästynyt selvittelemään asioita silloin, kun riitaa ei ole, sillä siitäkin sitten muodostuu riita. En ole luovuttajatyyppiä, mutta nyt tosiaankin tuntuu siltä, etten enää jaksa. En voi olla ajattelematta, että pieni "katkos" suhteessamme olisi avuksi, mutta onko sekään sittenkään mikään ratkaisu? Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki mieltä painavat asiat tulisi ja saisi käydä läpi, mieheni ei ole tällaiseen halukas. On kyllä kiinnostunut kuulemaan aina minun kantani ja sanottavani, mutta itse ei osallistu lainkaan. Se loukkaa.
En odota, että mieheni tulisi jotenkin "avautua" minulle, ei tietenkään. Kaikki tilannettamme elvyttävät keskustelut vain tuntuvat olevan kovin yksipuolisia ja saan siitä kuvan, että vain minä olen kiinnostunut asiasta.
Olen kova suurentelemaan asioita mielessäni, eikä minulla ole aavistustakaan, miltä tämä ulkopuolisesta kuulostaa. Kertokaa!
 
Ensimmäissenä eti kannata muuttaa pois, se on eron ensiaskel ja voi olla ettei paluuta entiseen enää ole.

Varaa aika parisuhdenauvojalta ja jos miehesi ei sinne suostu lähtemään niin mene sinä, vaikka sitten yksin. Ammatilainen osaa varmasti neuvoa paremmin kuin kukaan täällä ja ammattilaiselle voit kertoa enemmän kuin täällä kukaan tajuaa kysyäkään.
 
Kuullostaa siltä että ois jo korkea aika tilata aika perheneuvolaan keskustelemaan. menkää yhdessä. Jos et saa miestä mukaan, mene itse kuitenkin.
Kun ette ole oppineet riitelemään suhteen alussa ja nyt niitä riitoja sitten tulee, olo on varmasti aivan hukassa että miten tästä selvitään, miten riidellään "oikein". Eksän kans kävi aivan samanlain. Sitten kun riitoja alkoi kymmenen vuoden jälkeen vasta tulla, molemmat olimme aivan hukassa, kuinka riidellään, vastaanotetaan toinen, ja kaikkea sellaista.
Mies oli tuppisuu, nyt viiden vuoden sinkkuvuoden jälkeen on oppinut puhumaan, mutta minulle liian myöhäistä, en halunnut enää takas.

Kannanotto on myös mieheltäsi se ettei hän puhu.
Sanoisinko että henkistä väkivaltaa.
Kyllähän suhteeseen pitää molempien osallistua 100% eihän se pitemmän päälle muuten onnistu, ainakaan kovinkaan onnellisesti.

Sen enempää en osaa "neuvoa", vaan miltä tuntuisi lukea kirja jonka Dr.Phil on kirjoittanut, : pelasta parisuhteesi

Tärkeintä että teet asialle jotain ja vaadit miehesi mukaan parisuhteeseen.
Ihan itsesi ja lastesi vuoksi.

 
Samaa mieltä aiempien kanssa: perheneuvolaan pariterapiaan. Nyt heti!
Tuota kun pari vuotta keskenänne jatkatte, asiat ovat niin jumissa ettei mikään auta enää. Vaan on ero edessä, koska toisella (tai molemmilla) on niin kuppi täynnä ettei ole halukas enää muuhun kuin lähtemiseen.

Ja kyse on kuitenkin vain eroavaisuuksista kommunikoinnissa. Ulkopuolinen; ammattilainen, pystyy näkemään ne solmukohdat joille olette itse sokeita.
 
Miehesi menee lukkoon. Minusta tuntuu, että teidän "keskustelut" ovat jotakin muuta. Kun sinä kysyt apua ongelmaan, niin tee itse ensin kaikki voitavasi ja katso miten se muuttaa miestä. Älä provosoidu, älä menetä malttiasi, älä korota ääntäsi, sillä hetkellä, kun olet menettänyt hermosi, niin halaakin miestäsi ja kysy miksi me tapellaan, en haluaisi erota.
Ero ei ole ratkaisu , ja sinulla on opittavaa, koska tulet törmäämään samaan asiaan uudelleen.
 
Tiedän, että mieheni menee lukkoon; aivan totaaliseen lukkoon joka ei avaudu viikkokausiin. Siksi juuri yritän olla ottamatta mitään asiaa esille, puhumattomuus saattaa alkaa ihan rauhallisesta keskustelustakin tai mikä pahinta: minun tietämättäni. Yhtäkkiä hän vain on jostain "suuttunut" ja minä sitten hyörin ympärillä yrittäen päästä jyvälle asioiden tolasta.
Olen kokeillut kaikenlaista: olen halannut ja suukotellut kesken riidan, olen ollut aggressiivisempi, olen yrittänyt vedota tärkeisiin asioihin ("eikö me voitaisi selvittää tämä lapsen takia) jne, mitä vain että päästäisi jotenkin lukkotilaneesta.
Olen aika piikikäs puheissani ja mies sanoikin kerran, ettei halua sanoa mitään, koska riidoissa saan kaiken hänen sanomansa kääntymään häntä itseään vastaan. Tämä on varmasti totta, olen omalla käytökselläni saanut kaiken tähän tilanteeseen. En vain enää löydä ulospääsyä, en tiedä millainen minun pitäisi olla ja mitä tehdä. En viitsisi pilata hyviä hetkiämme vaikeiden asioiden käsittelemiseen, sillä sitten niitä hyviä hetkiäkään ei ole.
Perheneuvolaa en olekaan tullut ajatelleeksi, taidan soittaa sinne.
Mitä hiljaisempi mies on, sitä kovaäänisemmäksi minä muutun. Pisin mykkäkoulumme kesti kolme viikkoa, sekin loppui kun minä menin ja aloin juttelemaan. Kukaan ei edes muistanut mistä kaikki alkoi, mutta periaatteesta piti jatkaa. Kuinka kauan se olisi jatkunut, jos en olisi lopettanut sitä?! En uskalla edes ajatella.
 
Niin kauan kuin kummallakin on halua yrittää, ei kannata lähteä yhteisestä kodista edes vähäksi aikaa. Minusta sellainen vain herättää pelkoa ja epäluottamusta, että lähteekö tuo toinen taas jonakin päivänä. Se on melkein samaa kuin sormuksen heittäminen nurkkaan mielestäni. Kun ei ole kysymys alkoholista eikä väkivallasta, niin yhdyn edellisiin neuvojiin ja kehotan juttelemaan parisuhdeterapeutille. Yksin ei kannata enää yrittää solmua aukaista, olet ilmeisesti kaikkesi jo tehnyt. Itse ei aina nää ratkaisua ja miehesikin taitaa olla aivan lukossa.
 
Paljon olet yrittänyt, koeta saada miehesi parisuhdeterapiaan. Jos hän ei suostu, niin ehkä viimeinen keino on laittaa jatkamisen ehdoksi terapia?

Jos terapiaankin on jonoja, niin kai te voitte jotakin yrittää itsekin. Miten rikotte arjen rutiineja? Onko miehellä kavereita, harrastuksia. Osaatteko antaa toisillenne tilaa ja osaako puoliso tehdä mitään oikein ilman toisen valvontaa?
 
Käymme aika useinkin kahdestaan ulkona ja kummallakin meillä on myös omat menomme. Miehellä asuu lähistöllä paljon kavereita ja harrastuksen parissa hänellä vierähtääkin paljon aikaa. Suon sen ajan hänelle mielelläni, sillä hän on kotona lapsen kanssa kun minä opiskelen. Mies on patistanut minua hankkimaan omiakin harrastuksia, sillä hänen mielestään tulen pirttihirmuksi jos lojun ikuisesti neljän seinän sisällä lapsen kanssa. Kenties tämä "kriisi" on nyt seurausta siitä jatkuvasta kotonaolosta. ;)

Tuo terapia jatkamisen ehtona epäilyttää, minua ei hirveästi kiinnostaisi "raahata" miestäni mihinkään. Tahtoisin niin kovasti nähdä hänessäkin jotain intoa tilanteen korjaamiseen.
Suurin ongelmahan tässä on se, ettemme osaa oikein nimetä ongelmaa. Meillä vain ei mene nyt hyvin.
 
Luin uudelleen tekstisi ja melkovarmasti olet masentunut. Olet väsynyt ja toivoton. Sinun pitää saada itsesi kuntoon ensimmäiseksi. Mikä sinua väsyttää, nukutko tarpeeksi, oletko fyysisesti kunnossa, Syötkö terveellisesti ja imeytyykö ravinteet, nimittäin latoosi-intoler. ym ruuansulatusvaivat väsyttävät armottomasti.
Vai oletko masentunut tilanteestanne, masennuksen hoitoon on lääkitystäkin jos muut keinot eivät auta. Ero tai poismuutto ei ole mielestäni ensimmäinen keino.
Perheneuvolasta saat eniten apuja.
 
Perheneuvolaan. jos mie sei halua, niin mene itse ainakinjuttelemaanjonnekin. Osaavat auttaa sinua näkemään asiat oikesta kulmasta. Terveyskeskuksen kautta saat ajan psykologille, eikä se ole niin kamalaa miltä se kuulostaa. kokemuksesta voin sanoa että siellä on hyvin miellyttävää jutella ja pohtia omaa käyttäytymistään ja muiden osuutta siihen, se aukaisee silmät niin miten itse ja läheiset eivät pysty.
 
MIetin heti ihan samaa kuin nm. "Mies". Oletkohan masentunut? Merkit vaikuttavat siltä (olen ammattiauttaja). Yksi mahdollisuus on, että varaat ajan kuntasi psykiatrian polilta ja kerrot tilanteesi siellä.

Miettikää myös yhdessä sitä perheneuvolaa tai Väestöliiton perhepalveluita. Muista, että lapsesi tod.näk. kärsii tilanteestanne ja epätasapainoiset perhesuhteet voivat pahimmillaan vaarantaa hänen terveen kehityksensä.

Tsemppiä ja voimia!
 
En ole tullut ajatelleeksi, että olisin itse masentunut. Se on tietenkin yksi mahdollisuus. En mitenkään kykene osoittamaan sormella, että mistä mahdollinen masentuminen johtuisi, mutta ei kai sitä aina kykenekään? Olen jo ottanut yhteyttä perheneuvolaan, saa nähdä mitä siitä seuraa.
Tulehtunut tilanteemme näkyy jo lapsessa, hän tietenkin heijastaa meidän käyttäytymistämme. Toivon tosiaan, että kaikki muuttuu parhain päin.
 
Olen ollut masentunut jokunen vuosi sitten, enkä todellakaan itse huomannut mistä se johtui, enne kun olin tarpeeksi monta kertaa käynyt psykologin juttusilla. Hän avasi silmäni näkemään missä mätti ja antoi todella hyvät neuvot miten toimia vastedes ko. asioissa. Mistään lääkityksistä tms. ei ollut puhettakaan, olin vain umpikujassa josta en itse löytänyt ulospääsyä. Se meni ohi kolmessa kuukaudessa, kun kävin juttelemassa kerran pari viikossa nessupinkka kainalossa :)

Jos parisuhdeterapiasta ei tule mitään harkitse psykologia itsellesi. Siin äei voi menettää mitään, vain voittaa.

Tsemppiä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap.:
Olen aika piikikäs puheissani ja mies sanoikin kerran, ettei halua sanoa mitään, koska riidoissa saan kaiken hänen sanomansa kääntymään häntä itseään vastaan. Tämä on varmasti totta, olen omalla käytökselläni saanut kaiken tähän tilanteeseen.

Älä syytä itseäsi, jotkut miehet (ja varmasti jotkut naisetkin) vaan ovat tuppisuita jotka eivät osaa kommunikoida. Ei tietenkään auta se että sellaiselle menee huutamaan kurkku suorana, mutta myöskään turha itsensä syyttely ei tilannetta muuta. Tuo on psykologisesti vahva mutta väärä, jopa (luultavasti tiedostamattaan) manipuloiva veto mieheltä kääntää tilanne "sinun syyksesi", että sinä vääristelet hänen sanomaansa. Oikeasti tuollaiset pitäisi sivuttaa ja miettiä että mikä sinun tunteenpurkauksesi takana todella on, se harvoin on se asia mitä mies on sekunti sitten sanonut... Tiedän itsekin että usein suutuspäissään tahallaan vääristelee toisen sanomisia, ja useinmiten tietää sen oikein hyvin itsekin, se on ehkä yritys saada toista tajuamaan miten itselle vakavasta asiasta nyt on kysymys, eräänlainen avunhuuto... tosin erittäin huono ja tulokseton sellainen. Toisen vain pitäisi osata sivuuttaa tuollaiset väännöt, tietysti se ei ole helppoa...

Muutos on lähdettävä miehestä itsestään, hänen on opittava kuuntelemaan sitä mitä todella sanot ja tarkoitat kaiken sanomasi taustalla, eli mikä sinua oikeasti painaa, sekä ilmaisemaan omat ajatuksensa sanoin. Samoin sinun on opittava valitsemaan sanasi harkitummin, tarkkailemaan äänensävyäsi sekä maltettava antaa hänelle aikaa itsensä ilmaisuun ja sanojen löytämiseen. Kommunikaatio on kaksisuuntainen tie johon tarvitaan molemmat osapuolet. Ei riitä että vain kritiikkiä antava tai vastaanottava osapuoli hallitsee homman, molempien pitää osata suhtautua tilanteeseen oikein. Ammattiauttajalla varmasti pääsisitte hyvään alkuun.
 
Edelliselle: olet aivan oikeassa. Liian usein (lähes aina) meillä ongelmien selvittely karkaa siihen, että kiistelläänkin siitä, MITEN riidellään, sen sijaan että käsiteltäisi oikeita asioita. Meidän on erittäin vaikea pysyä asiassa. MIeheni on oikea mestari ns. karkaamaan tilanteesta ja minä tunnen aina jääväni rannalle ruikuttamaan (kirjaimellisesti).
Olen nyt itsekin vakuuttunut siitä, että ammattilainen osaisi varmasti auttaa meitä parhaiten.
 
Yksi ajatus,

Luin kirjoituksesi ajatuksella ja minun on todettava , että olet hienosti oivaltanut asioita
"Oikeasti tuollaiset pitäisi sivuttaa ja miettiä että mikä sinun tunteenpurkauksesi takana todella on, se harvoin on se asia mitä mies on sekunti sitten sanonut..."
Hienosti sanottu, kuinka usein provosoidumme tietyistä sanoista, vaikka ne voivat olla vain oire jostakin aivan muusta.
Kiitos.
 
Aivan kuten pari muutakin ihmistä minä ajattelin heti että olet masentunut. Oireet ovat vielä aika selkeät. Muista että masennus harvoin iskee päivässä vaan se tulee pikkuhiljaa hiipimällä... Masentunut ihminen yrittää aina jollakin tavoin purkaa pahaa oloaan ja helpointa se on purkaa parisuhteeseen. Lisäksi osa masentuneista nimenomaan ylireagoi ja pienetkin asiat tuntuvat ylivoimaisilta. Mielestäni sinun kannattaa käydä juttelemassa jossakin ja hankkia apua. Masennus kun harvoin paranee itsestään...
 

Similar threads

N
Viestiä
7
Luettu
2K
Perhe-elämä
eipä olis mun
E
L
Viestiä
16
Luettu
575
Perhe-elämä
samanlainen erilainen
S
M
Viestiä
22
Luettu
2K
M

Yhteistyössä