Väsyttekö koskaan 2-3 vuotiaan lapsen kanssa?

[Päivien kimallus]

Vai onko vika minussa, kun tuntuu että välillä meinaa mennä kuppi nurin.

Lapsi 2,5 v on vilkas, energinen, levoton...ei viihdy hetkeäkään yksinään, koko ajan touhottamassa jotain. Intää ja hokee haluamiaan asioita niin, että meinaa päreet palaa. Osaa myös "pelata" ja hyppyyttää vanhempiaan; esim. haluaa lähteä puistoon pulkalla ja kun sanon että sitten otetaan pulkka, ilmoittaakin haluavansa rattaat. Kun sanon että mennään sitten rattailla, niin lapsi alkaa vääntää (teko)itkua ja huutaa pulkkansa perään. Rattaat, pulkka, rattaat, pulkka jne. Se jatkuisi varmaan ikuisuuksiin ellen laittaisi peliä poikki, mistä seuraa lapsen raivarit. Sama homma saattaa olla välipalalla. Ihan mielelläni kysyn lapselta haluaako esim. banaania vai leipää, mutta homma menee kiukutteluksi jos lapsi alkaa siihen "Banaania. Leipää. Banaania. Leipää. Banaania" peliin. Ilmeisesti pitää lopettaa vaihtoehtojen tarjoaminen.

Tällaisina päivinä kuin tänään, kun olen ollut lapsen kanssa kahdestaan 6 vuorokautta, pinna sitten palaa helposti. Juuri tänä aamuna kotipihasta lähteminen päättyi "kriisiin" ja kyyneliin kun hermostuin lapsen vänkäämiseen pulkasta ja rattaista.

Hyvällä tuulellakin lapsi haluaa koko ajan myllätä ja riehua. Pitäisi olla jatkuvasti hippaa eli saan koko ajan juosta lapsen perässä tai muuten hyppyyttää lasta. Kadehdin niitä, jotka voivat tehdä keittiöhommia niin että antavat lapselle jonkun muovikipon tai kauhan käteen ja lapsi sitten viihtyy sen parissa. Meillä lapsi viihtyy ehkä 10 sekuntia ja sitten taas pitää olla jotain muuta.

Joo, tiedän että 2-3 vuotiaat ovat uhmaiässä ja voivat olla hankalia. Välillä vaan mietin että onkohan kellään muulla samanlaista, kun monet muut samanikäiset lapset vaikuttavat paljon "aikuisemmilta" ja rauhallisemmilta.

 

[.....]

Tuon ikäisille ei pidä luetella vaihtoehtoja! Sinä olet se joka päätät mitä esim. syödään iltapalaksi ja jos ei lapselle,sovi, olkoot syömättä.

 

["vierailija"]

Älä lähde mukaan noihin veivauksiin,älä anna vaihtoehtoja tai jos annat,älä anna veivata. Kyllähän sitä välillä väsyy,varsinkin kun yksin hoitaa lasta koko päivän. Meilläkään ei tuon ikäisenä oskaan leikkinyt itekseen,eikä paljoa nyt 4-vuotiaanakaan.

 

[nedra]

Tottakai menee, meidän 2,5v on erittäin vaativainen. Odotaminen ei myöskään kuulu hänen bravuureihinsa tällä hetkellä, siispä teen usein ruokaa niin että hän roikkuu jalassa tai käyn vessassa niin että huutaa oven takana. Yhtälöä ei paranna yhtään se että on suht tuore isoveli, mutta kyllä se siitä helpottaa.

Ja hei lähes kaikki lapset osaa olla vieraskoreita, se mitä muualla esitellään on aivan eriasia kuin kotona. Meidänkin osaa olla oikea enkeli kylässä, mutta kotona jotain ihan muuta.

 

[Päivien kimallus]

Tuon ikäisille ei pidä luetella vaihtoehtoja! Sinä olet se joka päätät mitä esim. syödään iltapalaksi ja jos ei lapselle,sovi, olkoot syömättä.

Ei meillä aamu- ja iltapalalla eikä lämpimällä ruualla olekaan mitään vaihtoehtoja, vaan lapsi syö sitä mitä pöytään laitetaan. Välipalalla olen sitten joskus kysynyt lapsen toiveita (tai siis saa valita kahdesta), joskus homma toimii ja joskus ei. Ärsyttää vaan siis se, että lapsi ihan tahallaan alkaa vängätä ja viime aikoina nimenomaan ulos lähtiessä tulee se pulkka/rattaat -kriisi. Ei auta vaikka päättäisin itse etukäteen millä mennään -lapsi näkee ulkona/autotallissa molemmat kulkupelit ja aloittaa shown.

No, nyt kun tiedän miten se kuvio etenee niin tiedän olla lähtemättä siihen mukaan lainkaan. Kun lapsi eka kerran pyysi rattaita, vaikka olin ottanut pulkan esiin, ei minua haitannut vaihtaa ja lapsi lähtikin tyytyväisenä matkaan rattaissaan. Ajattelin että mikäpä siinä, sama se minulle on kummalla kuljetaan tai itse asiassa rattaat ovat helpommat ja nopeammat. En arvannut että kun kerran antaa lapsen valita, niin siitä syntyy tällainen taistelu jatkossa.

 

[leijona76]

Ei meillä aamu- ja iltapalalla eikä lämpimällä ruualla olekaan mitään vaihtoehtoja, vaan lapsi syö sitä mitä pöytään laitetaan. Välipalalla olen sitten joskus kysynyt lapsen toiveita (tai siis saa valita kahdesta), joskus homma toimii ja joskus ei. Ärsyttää vaan siis se, että lapsi ihan tahallaan alkaa vängätä ja viime aikoina nimenomaan ulos lähtiessä tulee se pulkka/rattaat -kriisi. Ei auta vaikka päättäisin itse etukäteen millä mennään -lapsi näkee ulkona/autotallissa molemmat kulkupelit ja aloittaa shown.

No, nyt kun tiedän miten se kuvio etenee niin tiedän olla lähtemättä siihen mukaan lainkaan. Kun lapsi eka kerran pyysi rattaita, vaikka olin ottanut pulkan esiin, ei minua haitannut vaihtaa ja lapsi lähtikin tyytyväisenä matkaan rattaissaan. Ajattelin että mikäpä siinä, sama se minulle on kummalla kuljetaan tai itse asiassa rattaat ovat helpommat ja nopeammat. En arvannut että kun kerran antaa lapsen valita, niin siitä syntyy tällainen taistelu jatkossa.

Juu, asia kun asia niin veivaamaan ei kannata yhtää lähteä. Jos meinaakaan alkaa siihen ni peli poikki vaikka mikä show alkaisi. Jajuu..oli munkin tenava 2-3v todella rassaava ja on nyt 5v edelleen. Hällä tosin on todettu omat hankaluutensa. Ja ap, kaikki 2-3v ei tosiaan oo rauhallisia ja helppoja. Töissä näkyy hyvin sen ikästen kirjo millasia ne mukulat voikaan olla.

 

["Juu"]

Meillä 2v mielensämuuttaja myös. Tulistuu nopeasti ja ääntä lähtee, mutta olen huomannut että kun pysyn omassa kannassani niin tokenee aika nopeasti. Mutta harva se päivä meilläkin poika karjuu pulkan tai rattaiden perään (aina siis sen jolla ei olla lähdössä), mutta kun on joku menopeli valittu niin siinä pysytään.

Meillä toimii vaihtoehtojen tarjoaminen joissain tilanteissa hyvin, esim. jos ulkona haluaa syliin niin sanon että en kanna, mutta saat valita käveletkö vai istutko pulkassa. Tai jos ei halua syödä puuroa niin saa valita syökö sen voisilmän vai marjojen kanssa jne. Eli "hämätään" poika vähän toisille urille niin ei tule vääntämistä siitä itse asiasta. Mutta nämähän ovat lapsen luonteestakin kiinni mikä kellekin toimii.

 

["..."]

No kuulostaa todella tutulta! Ja kyllä, hermot kärähtää monta kertaa päivässä. On helpompia päiviä ja sitten niitä, että tuntuu että kaikesta saa taistella ja itkun kautta mennään. Välillä olen todella väsynyt. Minusta liittyy uhmaan. Lapsi hakee rajoja, eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikä tiedä mitä tehdä sillä suuremmoisella asialla, kuin omalla tahdolla ja oikeudella. Haluaa tehdä asiat itse, mutta taidot ei aina riitä, se turhauttaa.

Itse annan lapsen valita tyyliin tupsupipo vai tupsuton, makkara vai juusto, pulkka vai rattaat....kerran saa mielipidettään vaihtaa, jos sen heti tekee. Sitten sanon, että saat itse valita: kumman otat? Sen jälkeen mennään sillä valinnalla. Esim valittuaan juuston, saa kinkun juuston jälkeen, jos vielä maistuu. Jos valitsee pullan ja liikkeelle on jo lähdetty, palkalla mennään. Selitän, että teki itse valintansa ja seuraavalla kerralla sitten voi valita toisin.

Voimia arkeen!

 

[Nepparipoks]

Meidän tyttö oli pahimmillaan 2,5-vuotiaana ja siihen vaikutti varmasti pikkusisaren syntymä. Nyt on jo 2v 10kk ja meno on rauhoittunut. Lapsi on edelleen hyvin energinen ja menevä, mutta kaikesta ei vänkää enää vastaan. Vänkäyksen ja kiukuttelun alettua tajuaa nopeammin lopettaa, sillä äidin "uhkaukset" osataan ottaa todesta.

Kannattaa siis nyt vetää tiukkaa linjaa, sillä se palkitsee myöhemmin.

Itse nautin seesteisemmästä kaudesta niin kauan, kun sitä kestää.

 

[Aamuäree]

Näytähän mulle yksikin äiti joka väittää kirkkain silmin että ei ikinä eikä koskaan tekisi mieli kiljua että nyt muuten riittää!!!

Tai että ei pitelisi päätään hiljaa silmät kiinni ja ajattelisi että mä en nyt vaan kertakaikkiaan jaksais.


Se valehtelee, joka väittää, että ei ikinä. Tai sitten se päivä on vasta tulossa.

:hug:

 

[kaffetauko]

itse mietin näissä, että ei kai se sitä välttämäti kiusallaan tee. voi vaan olla ihan oikeasti vaikea valinta lapselle, kun tuossa iässähän sitä omaa tahtoa juuri harjoitellaan. Ja kun kaikkea ei voi saada (siis ihan fyysisesti mahdotontakin mennä sekä pulkalla että rattailla) niin harmittaahan se. ja kaduttaa, kun jos se toinen vaihtoehto olisi kuitenkin ollut se parempi.

mutta juu, meillä saa kyllä usein valita (ja joskus mieltäänkin vaihtaa jos ehtii ja se ei mene vänkäykseksi), mutta sen lopullisen valinnan kanssa sitten mennään, huudolla tai ilman.

 

[Päivien kimallus]

Joku mainitsi vieraskoreuden. Varmasti monet lapset osaavat olla vieraskoreita, mutta sitten ihmetyttää miksi minun lapseni ei...Hän ei siis ole mitenkään ilkeä vaan päinvastoin perusluonteeltaan tyytyväinen ja hyväntuulinen. MUTTA. Kaikissa harrastuksissa missä käydään (muskari, kerhot ym.) huomaan, että lähes poikkeuksetta muut lapset osaavat olla rauhallisesti, odottaa vuoroaan, keskittyä open/vetäjän puheeseen ja ohjeisiin jne. Minun lapseni pitkästyy, alkaa kitistä ja vääntelehtiä, lähtee kävelemään/juoksemaan omia aikojaan kun muut lapset istuvat äitinsä sylissä/vieressä ym. Olen toki yrittänyt valita harrastukset sellaisiksi mitkä lapselle parhaiten sopivat (pääasiassa muskari ja liikuntakerho) mutta silti olen ajoittain pulassa lapsen kanssa. Voi olla että ne muut lapset mellastavat sitten kotona, mutta ainakin ovat kerhoissa "helppoja".

 

[Päivien kimallus]

Näytähän mulle yksikin äiti joka väittää kirkkain silmin että ei ikinä eikä koskaan tekisi mieli kiljua että nyt muuten riittää!!!

Tai että ei pitelisi päätään hiljaa silmät kiinni ja ajattelisi että mä en nyt vaan kertakaikkiaan jaksais.


Se valehtelee, joka väittää, että ei ikinä. Tai sitten se päivä on vasta tulossa.

:hug:

Kiitos tästä

 

[leijona76]

itse mietin näissä, että ei kai se sitä välttämäti kiusallaan tee. voi vaan olla ihan oikeasti vaikea valinta lapselle, kun tuossa iässähän sitä omaa tahtoa juuri harjoitellaan. Ja kun kaikkea ei voi saada (siis ihan fyysisesti mahdotontakin mennä sekä pulkalla että rattailla) niin harmittaahan se. ja kaduttaa, kun jos se toinen vaihtoehto olisi kuitenkin ollut se parempi.

mutta juu, meillä saa kyllä usein valita (ja joskus mieltäänkin vaihtaa jos ehtii ja se ei mene vänkäykseksi), mutta sen lopullisen valinnan kanssa sitten mennään, huudolla tai ilman.

Ei kiusallaan ei, pikkuihminen sekoaa itsekin tahtonsa kanssa ja siihen tarvitaan aikuista apuun ja katkaisemaan tilanne.Siksi ei lapselle sitä sinnetänne vatkausta kannatakaan sallia. Kaksi vaihtoehtoa voi olla mutta niiden väliin ei jäädä seilaamaan.

 

[Hepjep]

Joku mainitsi vieraskoreuden. Varmasti monet lapset osaavat olla vieraskoreita, mutta sitten ihmetyttää miksi minun lapseni ei...Hän ei siis ole mitenkään ilkeä vaan päinvastoin perusluonteeltaan tyytyväinen ja hyväntuulinen. MUTTA. Kaikissa harrastuksissa missä käydään (muskari, kerhot ym.) huomaan, että lähes poikkeuksetta muut lapset osaavat olla rauhallisesti, odottaa vuoroaan, keskittyä open/vetäjän puheeseen ja ohjeisiin jne. Minun lapseni pitkästyy, alkaa kitistä ja vääntelehtiä, lähtee kävelemään/juoksemaan omia aikojaan kun muut lapset istuvat äitinsä sylissä/vieressä ym. Olen toki yrittänyt valita harrastukset sellaisiksi mitkä lapselle parhaiten sopivat (pääasiassa muskari ja liikuntakerho) mutta silti olen ajoittain pulassa lapsen kanssa. Voi olla että ne muut lapset mellastavat sitten kotona, mutta ainakin ovat kerhoissa "helppoja".

Mun poika on se, joka siellä muskarissa ja kerhoissa keskittyy, kuuntelee ja tottelee opettajaa ja istua täpöttää äidin sylissä kiltisti. Siellä on myös noita "ap:n lapsia", jotka ei jaksaisi istua aloillaan vaan kirmaavat menemään ja haluavat tutkia joka kaapin, koskea jokaista nupikkaa ja kiivetä puolapuiden huipulle. Minusta nämä lapset ovat valloittavia ja ihanan avoimia, välillä huomaan ihmetteleväni miksei oma poikani "riehaannu" samalla tavoin. Kotona ja mummolassa kyllä riehutaan ja remutaan, mutta vieraissa paikoissa on sitten pidättäytyvä. Sehän näissä tämän ikäisissä lapsissa onkin niin mahtavaa, että he ovat jokainen juuri omanlaisensa, vähät välittävät siitä kuinka heidän odotetaan tai toivotaan käyttäytyvän.

 

[Päivien kimallus]

Onneksi tein tämän aloituksen. Olin ehkä jollain tasolla unohtanut, että 2,5 v ei todellakaan pysty tekemään "tietoisia" päätöksiä (edes ns. helpoissa asioissa) vaan hämmentyy ja häkeltyy ja suuttuu. Jatkossa kiinnitän erityistä huomiota siihen, etten itse jää seilamaan vaihtoehtojen väliin. Toki olen aina lapselle sanonut, että ei mieltä voi vaihtaa jatkuvasti mutta eihän tuon ikäinen sitä ymmärrä.

Nyt on paha mieli siitä että ärähdin lapselle aamupäivällä (ja kunnolla ärähdinkin), mutta tosiaan olen ollut kuusi vuorokautta lapsen kanssa kahdestaan ja pinna on kireällä. En saa käytyä vessassa rauhassa, harjattua hampaita rauhassa ym. Keittiössä lapsi roikkuu lahkeessa tai kiskoo hihasta, kun yritän tehdä ruokaa tai siivota. Kaikkeen menee nelinkertaisesti aikaa eikä sittenkään välttämättä tule valmista. Mutta näköjään tällainen on tuttua muillekin.

 

["ilona"]

Täällä kans tuota veivaamista. Eikä siltä välty sillä ettei anna vaihtoehtoja, lapsi kyllä ne vaihtoehdot keksii vaikka omasta päästä. Itse olen yleensä viheltäny pelin saman tien poikki ja antanu lapsen raivota aikansa ja käyny itse laskemassa kymmeneen toisessa huoneessa. Sit otan lapsen syliin ja yleensä raivari menee siinä vaiheessa ohi. Tai jos ollaan ulkona ja heittäytyy maahan niin laps kainaloon ja mennään vaikka väkisin sit. Kyllä se välillä raskasta on kun lapsi tietysti kiukuttelee minulle eniten ja mies saa olla aina se "kiva isi". Mut minä oon yrittäny ajatella et se kertoo kuitenkin siitä et se äiti on se kaikkein läheisin ja luotettavin jolle lapsi uskaltaa kiukutella (päiväkodin tädeille, mummoille ym. ollaan sit vieraskoreita)

 

[Päivien kimallus]

Mun poika on se, joka siellä muskarissa ja kerhoissa keskittyy, kuuntelee ja tottelee opettajaa ja istua täpöttää äidin sylissä kiltisti. Siellä on myös noita "ap:n lapsia", jotka ei jaksaisi istua aloillaan vaan kirmaavat menemään ja haluavat tutkia joka kaapin, koskea jokaista nupikkaa ja kiivetä puolapuiden huipulle. Minusta nämä lapset ovat valloittavia ja ihanan avoimia, välillä huomaan ihmetteleväni miksei oma poikani "riehaannu" samalla tavoin. Kotona ja mummolassa kyllä riehutaan ja remutaan, mutta vieraissa paikoissa on sitten pidättäytyvä. Sehän näissä tämän ikäisissä lapsissa onkin niin mahtavaa, että he ovat jokainen juuri omanlaisensa, vähät välittävät siitä kuinka heidän odotetaan tai toivotaan käyttäytyvän.

Olipa kivasti kirjoitettu Ehkä meillä on sitten vaan käynyt "huono" tuuri siinä, että kerhoryhmissä kaikki muut lapset on näitä paikallaan tapittajia ja minun lapseni ainoana liikkuu ja tutkii joka paikan.

 

["jep"]

Juu, tänään en viitsinyt lähteä lasten kanssa ulos kun pakkasta oli melkein 30 astetta, ja oli kyllä niin perspäivä ettei tosikaan. Itellä pinna jostain syystä tosi kireällä, esikoínen aloitti heräämällä liian aikaisin, ja väsykiukutteli koko taatanan päivän, kuopus nyt tapansa mukaan sähelsi ja kohelsi ja kohkasi. Tällä hetkellä meillä siis ei ole kaksivuotiasta, mutta vajaan kuukauden päästä taas on, ja esimakua on kiitos kyllä saatu. Välillä naurattaa tuo tahtominen ja mielipiteen häilyminen, välillä taas ketuttaa niin ettei veri kierrä.

Tosiaan, kun sanotaan, että uhmaikäinen "testaa" äitiään, ehkä hän testaa enemmänkin maailmaa, ja miten se toimii. Kuinka asiassa voi toimia eri tavoin, kuinka mielipiteensä voi esittää ja sitä muuttaa, kuinka monta kertaa niin voi tehdä jne. Järkipuhe ja perustelu ei tosiaan noissa tilanteissa auta, koska sillä maailman testaamisella ei ole kauheasti tekemistä rationaalisuuden kanssa.

Samaa mieltä kuin aiemmat, vaihtoehdot voi toki antaa, mutta selkeät sellaiset, ja mielipiteen vaihtamisessa voi pitää kiinni omista rajoistaan. Eli jos on jo otettu pulkka, voit hyvällä omallatunnolla sanoa, että nyt sinä halusit pulkan ja nyt en enää jaksa lähteä vaihtamaan. Raivari ei lasta riko.

Tuosta vanhemman hermostumisesta on vähän kaksi koulukuntaa. Toiset sanovat, että aikuisen on aina pysyttävä aikuisena ja rauhallisena. Itse en kuitenkaan osaa pitää vaarallisena sitä, että aikuinenkin näyttää joskus turhautumisensa ja suuttumisensa, siis niin kauan kun se pysyy ärähtämisenä ja äänen korottamisena eikä esim. lasta satuteta tai käytetä loukkaavia sanoja. Jos menee huutamaan tai sanomaan ikävästi, sitä voi pyytää jälkeenpäin anteeksi, sen sijaan omia tunteitaan ei mielestäni tarvitse anteeksi pyydellä. Aikuisellakin on tunteet, ja lapsen on ihan hyvä huomata, ettei suuttuminen riko mitään pysyvästi. Toki jos pinna palaa helposti, siitä voi tulla kierre, jolloin lapsikin ikään kuin hakee sitä suuttumusta aikuisesta.

 

["vieras"]

Väsyttää!
Meidän 3,5v on melkoinen tapaus.. Uhmaa on piisannut hyvän aikaa mutta siis se asioista ärsyttävinen on se jatkuva mankuminen!!! Sitä mä en jaksaisi enkä aina jaksakaan, silloin saatan jopa karjaista kun hermoni menetän.

 

[Päivien kimallus]

[QUOTE="jep";27908129]Juu, tänään en viitsinyt lähteä lasten kanssa ulos kun pakkasta oli melkein 30 astetta, ja oli kyllä niin perspäivä ettei tosikaan. Itellä pinna jostain syystä tosi kireällä, esikoínen aloitti heräämällä liian aikaisin, ja väsykiukutteli koko taatanan päivän, kuopus nyt tapansa mukaan sähelsi ja kohelsi ja kohkasi. Tällä hetkellä meillä siis ei ole kaksivuotiasta, mutta vajaan kuukauden päästä taas on, ja esimakua on kiitos kyllä saatu. Välillä naurattaa tuo tahtominen ja mielipiteen häilyminen, välillä taas ketuttaa niin ettei veri kierrä.

Tosiaan, kun sanotaan, että uhmaikäinen "testaa" äitiään, ehkä hän testaa enemmänkin maailmaa, ja miten se toimii. Kuinka asiassa voi toimia eri tavoin, kuinka mielipiteensä voi esittää ja sitä muuttaa, kuinka monta kertaa niin voi tehdä jne. Järkipuhe ja perustelu ei tosiaan noissa tilanteissa auta, koska sillä maailman testaamisella ei ole kauheasti tekemistä rationaalisuuden kanssa.

Samaa mieltä kuin aiemmat, vaihtoehdot voi toki antaa, mutta selkeät sellaiset, ja mielipiteen vaihtamisessa voi pitää kiinni omista rajoistaan. Eli jos on jo otettu pulkka, voit hyvällä omallatunnolla sanoa, että nyt sinä halusit pulkan ja nyt en enää jaksa lähteä vaihtamaan. Raivari ei lasta riko.

Tuosta vanhemman hermostumisesta on vähän kaksi koulukuntaa. Toiset sanovat, että aikuisen on aina pysyttävä aikuisena ja rauhallisena. Itse en kuitenkaan osaa pitää vaarallisena sitä, että aikuinenkin näyttää joskus turhautumisensa ja suuttumisensa, siis niin kauan kun se pysyy ärähtämisenä ja äänen korottamisena eikä esim. lasta satuteta tai käytetä loukkaavia sanoja. Jos menee huutamaan tai sanomaan ikävästi, sitä voi pyytää jälkeenpäin anteeksi, sen sijaan omia tunteitaan ei mielestäni tarvitse anteeksi pyydellä. Aikuisellakin on tunteet, ja lapsen on ihan hyvä huomata, ettei suuttuminen riko mitään pysyvästi. Toki jos pinna palaa helposti, siitä voi tulla kierre, jolloin lapsikin ikään kuin hakee sitä suuttumusta aikuisesta.[/QUOTE]

Hieno kirjoitus, olen kanssasi samaa mieltä.

 

[Hertta Pesonen]

Tottakai.

Hermot on mennä moooooooonta kertaa ja lapseni ovat jo vanhempia.

Ei se siitä muuksi muutu (siis se että susta tuntuu että tekis mieli huutaakiljuakarjuapaiskoalautasetseinäänlähteälätkimäänJUSTNYT!!!!!!!!

joten kasvata ne lehmän hermot niin arki sujuu paremmin.

 

[Päivien kimallus]

Mun poika on se, joka siellä muskarissa ja kerhoissa keskittyy, kuuntelee ja tottelee opettajaa ja istua täpöttää äidin sylissä kiltisti. Siellä on myös noita "ap:n lapsia", jotka ei jaksaisi istua aloillaan vaan kirmaavat menemään ja haluavat tutkia joka kaapin, koskea jokaista nupikkaa ja kiivetä puolapuiden huipulle. Minusta nämä lapset ovat valloittavia ja ihanan avoimia, välillä huomaan ihmetteleväni miksei oma poikani "riehaannu" samalla tavoin. Kotona ja mummolassa kyllä riehutaan ja remutaan, mutta vieraissa paikoissa on sitten pidättäytyvä. Sehän näissä tämän ikäisissä lapsissa onkin niin mahtavaa, että he ovat jokainen juuri omanlaisensa, vähät välittävät siitä kuinka heidän odotetaan tai toivotaan käyttäytyvän.

Lisään kyllä vielä tähän sen, että tällaiset vilkkaat lapset ovat kyllä vanhemmille ajoittain hyvinkin väsyttäviä. Itse ainakin olen välillä ihan puhki, kun touhukkaan kotielämän lisäksi en voi noissa muskareissa ja kerhoissa hetkeksikään rentoutua ja vain olla. Koko ajan pitää hälytystilassa seurata silmä kovana missä lapsi menee ja mitä hän tekee, hakea rimpuileva lapsi vähän väliä syliin jne. Itse en siis koe sellaista käytöstä kovinkaan valloittavana, kun on omasta lapsesta kyse.

Kateellisena katselen kun muut vanhemmat voivat istua ja seurata levollisina lapsensa touhuja, kun lapsi joko istuu nätisti vieressä tai toimii opettajan ohjeiden mukaan "järkevästi". Meillä vielä lapsi saattaa hermostuessaan tai turhautuessaan alkaa läpsiä muita, joten koko ajan saa olla varuillaan. Yksi kerho jouduttiin lopettamaan, kun en jaksanut sitä stressiä ja lapsen jatkuvaa kieltämistä ja ojentamista. Toki tuo lapsi saattaa olla hyvinkin nätisti, mutta kun en koskaan voi luottaa siihen.

 

[Päivien kimallus]

[QUOTE="vieras";27908164]Väsyttää!
Meidän 3,5v on melkoinen tapaus.. Uhmaa on piisannut hyvän aikaa mutta siis se asioista ärsyttävinen on se jatkuva mankuminen!!! Sitä mä en jaksaisi enkä aina jaksakaan, silloin saatan jopa karjaista kun hermoni menetän.[/QUOTE]

Mulla kanssa välillä tuntuu, että se jatkuva mankuminen ja vinkuminen ja hokeminen ottaa enemmän hermoon kuin varsinaiset uhmaraivarit.

 

[noooo]

Näin 35-vuotiaana en aina itsekään tiiä mitä tahdon niin en oleta että parivuotiaskaan tietäisi
Tuohon leipä/banaanikeskusteluun niin antaisin molemmat, talous ei siittä kaadu ja lapsella voi oikeasti tehdä mieli molempia.
Samaten rattaat ja pulkka on molemmat yhtä mieluisia, joten tuossa tapauksessa sinä päättäisit millä mennään, mikä on SINULLE helpompaa.

Mulla on kolme lasta ja tuossa iässä käytin paljon ulkoilua apuna. Annoin lasten juosta 2-4 tuntia ulkona pe päivä ja jos oli päivä ettei ulos menty niin olihan hermot tiukilla. Silloin paljon piirrettyjä ja se mikä uuvuttaa kanssa, on vesileikit. Osta lasten leikkiamme, joita käytetään kesäisin, vettä ja itsellesi kirja jota luet samalla kun lapsi leikkii ja voit vahtia silmäkulmasta.
Muistan kyllä millaista oli tuo vaihe, kolmen lapsen yksinhuoltajana jolla ei ollut tukiverkostoa, olin välillä helisemässä. Ainoa mistä en koskaan tinkinyt oli päivärauhoittuminen, 1-2 tuntia rauhoituttiin päivässä, kuka nukkui, kuka kuunteli satukasettia. Siinä sai hörppäistä kahvit ja nostaa jalat pöydälle.
Voimia!